Ficin nimi: Tulevaisuuden sävelet
Kirjoittaja: Odo
Paritus: Theodore/Daphne
Genre: draama, angst, romance
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Potterversumin hahmoineen ja minä vain leikin saamatta taloudellista hyötyä.
A/N: Yritin kovasti mennä päikkäreille, enkä ehtinyt maata kuin 5min, kun tämä vaati huomiota. Olen nakutellut raapaleita niin paljon, että oli mielenkiintoista kirjoittaa one-shotti. Osallistuu FF50: Luihuiset (024.Kuulo.), josta tämä sai inspiraation. Perspektiiviä parittamiseen (Angst), vaikka aluksi mietin ystävät-kohtaa, mutta surullista tunnelmaa tässä kuitenkin on tarpeeksi tuohon angstiinkin. One-shot10 tietysti kanssa, jossa tavoite on +500 sanaset.
Tulevaisuuden sävelet
Pimeyden lordi oli ollut poissa jo kauan ja muistot ajoista Tylypahkassa olivat muuttuneet sumeiksi ja harmaiksi. Theodore oli aina ollut sivustakatsoja, tarkkailija, joka ei erityisemmin pitänyt muiden seurasta. Silti hän kiinnitti huomiota yksityiskohtiin, keräsi salaisuuksia, joita saattoi lukea vain katsomalla tarkasti. Ei ollut tullut yllätyksenä, että Pimeyden lordi oli kääntynyt hänen puoleensa ja käskenyt hänet silmikseen Tylypahkan muurien sisäpuolella. Olihan hän kuolonsyöjän poika ja Draco oli varmasti kertonut, millainen hän oli. Ne vähäiset asiat, mitä entinen tupatoveri hänesti tiesi, mutta Pimeyden lordi tiesi aina hieman enemmän.
Theodorekaan ei ollut kuitenkaan nähnyt kaikkea, ei tarpeeksi. Hän tiesi, ketkä kuuluivat vastarintaan, mutta hienovaraiset vihjeet heidän piilopaikastaan pysyivät harmaiden silmien sokeassa pisteessä. Rangaistukseksi Pimeyden lordi oli vienyt häneltä sen, jota hän tarvitsi kaikkein eniten. Näön, joka oli hänen paras aseensa ja kilpensä.
Hän oli pitkään yksin, hämärässä huoneessa, jossa hän kuuli kaiken. Tuulen vaihtelevan huminan, hiirien vikinän, lehtien kahinan pihapuissa. Vaimeat askeleet, jotka tulivat hänen huoneensa oven taakse, mutta eivät astuneet sisälle asti. Huoneessa ei käynyt kukaan, ei edes tuomassa ruokaa, sillä talon ainoan kotitontun taikuudella hän saattoi saada sen huoneeseensa.
Näön korvaava kuulo oli myös kirous itsessään. Daphnen nyyhkytykset heidän yhteisessä kodissaan kantautuivat seinien läpi, joista oli tullut vain paperin ohuita. Se teki kipeää. He olivat menneet naimisiin, sillä Daphne ei välittänyt sokeudesta, ja Theodore oli tarvinnut jonkun rinnalleen. He olivat olleet vuosia yhdessä ja heillä molemmilla oli velvollisuutensa puhdasverisinä. Theodore tarvitsi perillisen, jolla oli silmät, joilla nähdä. Theodore ei kuitenkaan kestänyt vaimon sääliä, jonka saattoi aistia, äänessä oli liian herkästi kuultavia värähdyksiä.
Heidät erotti vain ovi, jonka takana Daphne kävi iltaisin. Kuiskasi hyvää yötä, jota ei uskonut toisen kuulevan. Mutta Theodore kuuli ne sanat joka kerta.
Pianon kauniit sävelet kantautuivat läpi hiljaisuuden, joka oli täynnä ääniä, joihin muut eivät kiinnittäneet huomiota. Se herätti Theodoren pimeästä maailmastaan. Surumielinen musiikki oli elävää ja pitkästä aikaa hän tunsi jotain. Käsitti ne vaietut tunteet, joita ei ollut sanonut kertaakaan ääneen. Sillä hän ei muistanut enää, miltä hänen omat sanansa kuulostivat. Surullisissa soinnuissa ei ollut sääliä vaan ainoastaan pelkkää kaipausta.
Vaikka muistot ympäröivästä maailmasta olivat haalistuneet, kun hän ei kyennyt niitä näkemään, nyt ne palasivat kirkkaina mieleen. Talon tummat tapetit, liekkien tanssi kynttiläkruunussa. Daphnen kapeat sormet, jotka saivat pianon kertomaan hänen tarinaansa. Kasvot, jotka olivat hymyilleet hänelle, silmät jotka olivat sanoneet vilpittömästi rakkaudentunnustuksia.
Oven vanhojen saranoiden narahdus oli kuin huuto Theodoren korvissa, joka tuntui jäävän kaikumaan käytävälle. Silmät suljettuinakin hän saattoi taas muistaa käytävän, joka peitti vihreä matto, joka johdatti portaisiin. Hän saattoi astella jokaiselle portaalle astumatta harhaan ja pianosta kantautuva musiikki johdatti hänet oleskeluhuoneeseen, jossa häntä ei osattu odottaa. Daphne oli jo lähes menettänyt toivonsa ja lopetti soittamisen. Henkäys kuulosti lähestulkoon myrskytuulelta, joka riepotteli Theodorea.
"Älä lopeta", Theodore sanoi itselleen vieraalla äänellä, joka oli kuihtunut hiljaisten kuukausian aikana. Se oli karkea ja käheä, tuntematon sen kantajalle. Daphne ymmärsi, kuten aina ja hänen sormensa laskeutuivat takaisin koskettimille ja musiikki jatkui. Se hiveli Theodoren mustunutta mieltä ja hän saattoi taas avata mitään näkemättömät sumeat silmänsä. Hän käveli Daphnen taakse, laski kätensä naisen olkapäille haparoituaan hetken tyhjyyttä. Daphne ei edes värähtänyt kosketusta vaan otti sen vastaan tuttuna ja turvallisena kuin mikään ei olisi erottanut heitä näiden kaikkien kuukausien aikana.
Sormien soljuessa pitkin vaaleita hiuksia, Theodore saattoi muistaa ne lakanoita vasten Tylypahkan makuusalissa ennen kuin kaikki oli muuttunut. Kuinka ne loivat kontrastia tummanvihreälle, mutta siitä huolimatta sävyt sopivat yhteen. Theodore oli ostanut Daphnelle samaa sävyä olevan hiuspannan, ja huomasi, että nainen oli asettanut sen päähänsä. Sen samettinen pinta tuntui hyvältä kuivaa ihoa vasten, joka oli halkeillut ja lohkeillut.
"Soita minulle tulevaisuudesta", Theodore pyysi vaimeasti. Hetken hiljaisuuden rikkoi lyhyt ja nopea nyyhkäisy, jota seurasi hymy, jonka mies muisti jälleen. Koskettimien painuessa jälleen pohjaan harkitusti vuorollaan sävelet kertoivat, että raskaat päivät kevenisivät.
Niiden tunnelma oli toiveikas, mutta ei liian kirkas, sillä oli vielä paljon matkaa itsensä löytämiseen. Hyväksymiseen, että sokeat silmät piilottivat häneltä niin paljon kaikkea kaunista. Siitä huolimatta musiikki kertoi tulevaisuudesta, jonka vuoksi kannatti yrittää. Elää.
Oli vain luotettava muihin aisteihin ja siihen, että Daphnen silmät näkisivät maailman hänen puolestaan sellaisena kuin se on.
