Nimi: Laivalla Timbuktuun
Kirjoittaja: Mohea
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: travel, (adventure), (history)
Haasteet: Otsikko etsii tarinaa II
A/N: En oikein tiedä mikä tämä on ja miksi tämä on. Mielikuvissani kohtaus sijoittuu epämääräisesti jonnekin vuosien 1865-1880 välille. Julkaisen omaa tekstiä ensimmäisen kerran ja kämmenet hikoavat hiukan, mutta se varmaan kuuluu asiaan.
Laivalla Timbuktuun
Yhteiset vuodet opettivat minut lukemaan Hakimia paremmin kuin hän olisi uskonut. Välillä minusta tuntui, että Hakim piti minua yhä kaksikymmenvuotiaana eikä saanut mahdutettua maailmankuvaansa, että olin oikeasti kuunnellut hänen tarinoitaan ja luentojaan ensitapaamisestamme asti. Keräsin tietoa ja luin kirjoja, joita en olisi muuten ottanut käteeni. Vaikka en välittänyt oivalluksiani ulospäin tai muuttanut mitään kirjoitetuiksi sanoiksi, nautin siitä, että olin itse omien havaintojeni mitta.
Olimme asuneet pienessä kodissamme Aviemoren lähellä pian vuoden. Osasin odottaa, että jotain tapahtuisi. En vain tiennyt mitä.
Eräänä tiistai-iltana, kun taivas oli ollut pilvessä useita päiviä, Hakim palasi iltakävelyltään vihaisena. Hän potkaisi kalossit jaloistaan pitkin eteissalin lattiaa ja heitti päällystakkinsa yltään niin, että se osui takan kipinäsuojaan ja putosi melkein tuleen. Hän vilkaisi sitä kerran, silmänräpäyksen ajan säpsähtäen ja katuvaisena, mutta ei kumartunut nostamaan takkia ylös. Pieni säikähdys synkisti häntä entisestään ja hän rojahti nojatuoliin viskattuaan tyynyn pois selkänsä takaa.
Hakim oli puoliksi pakistanilaista syntyperää. Jostain syystä se teki hänet hieman pelottavan näköiseksi, kun hän oli tuolla tuulella.
Istuin kirjoituspöydän ääressä jäljentämässä Barthin karttoja, enkä sanonut mitään.
Kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa, Hakim nosti katseensa ja kysyi: "Ruth, mitä sinä teet?"
"Jäljennän karttaa."
"Mitä varten? Mitä karttaa?"
"Omaksi ilokseni. Kabran karttaa yhdestä kirjasta."
Kuulin miten hän kohottautui nojatuolissaan. Hetken päästä hän tuli selkäni taakse ja laski kätensä kevyesti hartioilleni. Osasin kuvitella hänen muuttuneen ilmeensä: sekoituksen ajatusvirtaa, keskittymistä ja jotakin silmissä läikehtivää vahvaa tunnetta. Vihanpuuska oli hellittänyt.
Nojasin taaksepäin ja painoin pääni vasten hänen vatsaansa. Hän katsoi papereitani, minä katsoin ylös häneen. Sydämeni alkoi sykkiä nopeammin äkillisestä läheisyydestä.
"Tuohan on oikein hieno", Hakim sanoi lopulta. "Eikö Kabra ole Nigerin varrella?"
Kastoin ohuimman siveltimen vaaleansiniseen väriin, joka minulla oli valmiina, ja vähän kiusallani maalasin joenuoman kohdalle turhan kauniilla kirjaimilla Niger. Hakim polvistui taakseni ja suuteli minua kevyesti niskaan. Laskin siveltimen imupaperille, etten vahingossa sotkisi karttaani.
Halusin kysyä miksi Hakim oli ollut niin huonotuulinen, mutta siinä samassa hän käänsi tuolini ympäri niin nopeasti, että vatsassani hypähti.
"Kuulehan, Ruth kultaseni, onko kukaan vielä päässyt Timbuktuun laivalla?"
Ensin olin pettynyt, mutta Hakim vei kätensä reisieni alle ja samaan aikaan katsoi minuun vaativasti. Tiesin, että minua alettiinkin kiristää.
"Se on mahdotonta", sain sanottua. "Eikö olekin. Nigerillä on hengenvaarallista, jokea ei ole helppo purjehtia vastavirtaan, on putouksia, ihmiset ovat vihamielisiä ulkopuolisille, eikä kaupungissa ole käynyt viittäkään eurooppalaista tähän mennessä."
Oleskeluhuoneen hämärässä valaistuksessa Hakimin silmät näyttivät hyvin tummilta.
"Se on totta," Hakim sanoi minulle kuin oppilaalle. "Mutta on monta paikkaa, joissa eurooppalaiset eivät ole käyneet. Tiettävästi kukaan ei ole käynyt Kuussa, mutta mistä sitä tietää, kuinka kauan aikaa kuluu ennen kuin sekin on mahdollista."
"Haluatko sinä Kuuhun?" kysyin melkein lempeästi, vaikka oloni kävi yhä tukalammaksi.
"Minä haluan purjehtia Kabraan ja nähdä Timbuktun omin silmin. Pääsisin historiaan pelkällä yrityksellä. Kymmenen vuoden päästä se ei ole sama asia, koska uusia retkikuntia kuitenkin suunnitellaan. Voisin ehtiä ennen niitä."
Katsoin häntä ja tunsin miten sydäntä alkoi puristaa kylmästä pelosta. Hakim ei puhunut leikillään. Hänen sävynsä oli ehdoton. Mieleeni tulvahti kaikki mitä tiesin Länsi-Afrikan sisäosista.
"Miksi Timbuktuun?" kuulostin varmasti pelokkaalta ja epätoivoiselta. "Entä jos minä olisin jättänyt pöydälle Nepalin tai Bativian kartan?"
"Et jättänyt!" Hakim huudahti. "Ja katso minua! Tuaregin asu, sopiva korostus ja hyvä opas, niin pääsisin perille puolta nopeammin kuin kukaan tähän mennessä. Voisit tulla mukanani Guineanlahdelle ja asua ranskalaisten alueella, missä kukaan ei pääsisi sinuun käsiksi. Kun palaisimme, meitä odottaisi koti Skotlannissa."
"Minä en todellakaan jää kuukausiksi Afrikan rannikolle ilman sinua!"
Hakim nousi suutelemaan minua, jotta en voisi jatkaa väittelyä, jossa lopulta häviäisin. Olimme näin lähellä toisiamme ensi kertaa viikkoihin ja hän tiesi, että minusta ei olisi vastusta. Samalla aloin ymmärtää, että hän oli ajatellut tätä hyvin pitkään.
Ennen kuin tulisimme nukkumaan erillämme kuukausia, kenties loppuelämän, tuntui siunaukselta nukkua yhdessä. Pahastuin, kun herätessäni huomasin hänen nousseen ennen minua.
En olisi silti uskonut millaisen vaikutuksen minuun teki, kun istuimme aamuteellä takan ääressä ja Hakim sanoi: "Ja Ruth rakas, jos minä kuolen, senkun otat uuden aviomiehen. Saat joka tapauksessa osasi glooriasta ja muistelmilla voi tienata hyvin."
Join teeni sanomatta mitään.
