Vau. Tämä teksti osuu ja uppoaa minuun melkoisesti juuri tässä elämäntilanteessa, jossa nyt olen. Jotenkin olen viime aikoina miettinyt tosi paljon mennyttä ja tulevaa, sitä kuka minä oikeasti olen ja mitä minä elämältä tahdon, niitä valintoja joita olen tehnyt ja jättänyt tekemättä, sitä mitä minä osaan (vai osaanko yhtään mitään). Itsensä löytäminen on minulle siis tosi ajankohtainen aihe, ja tämä teksti on suorastaan terapeuttinen. Tässä on niin paljon samaistumispintaa, niin paljon lohtua. Tämän luettuani tajusin, miten paljon minä tarvitsin tätä juuri nyt, ja se oli jokseenkin jännä fiilis. Saada synttärilahjatarinaksi sattumalta jotain, mikä koskettaa niin monin tavoin ja liittyy niin vahvasti siihen, minkä kanssa parhaillaan kamppailen. Olen onnellisen häkeltynyt! Enkä varmaan tässä häkellyksessäni ja tunneryöpyssäni saa järkevää kommenttia aikaiseksi, mutta yritän nyt sanoa ees jotain ja välittää kiitollisuuteni tästä ihanasta synttäritarinasta. ♥
Päähenkilön seurapiiriahdistus on tosi samaistuttavaa. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta varsinaisista seurapiireistä (tai sellaisista piireistä, jotka tuosta sanasta ensimmäisenä tulevat minulle mieleen: muodollisista, yläluokkaisista, säännöstellyistä...), mutta yhteiskunnan odotuksista ja paheksunnasta ja (ääneen lausumattomista) säännöistä kyllä. Muodolliset juhlat etenkin on minulle ahdistusta aiheuttava ympäristö, kun en aina ihan koe kuuluvani joukkoon vaatimattoman ulkonäköni tai eriävien kiinnostuksenkohteideni kanssa, ja minun on helppo samaistua päähenkilöön ja hänen tunnelmiinsa. En tiedä, millaiseen aikaan ja paikkaan tämä teksti sijoittuu, mutta minulle tulee tästä vähän vanhahtavat vibat noiden seurapiirien ja teitittelyn takia (ja se on ihanaa; menneet ajat on kiehtovia ♥), ja jos tuntumani osuu oikeaan, voisi kuvitella, että seurapiirit ovat täynnä kaikenlaisia sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä säädöksiä ja tekemisiin ja olemiseen liittyviä vaatimuksia ja oletuksia. Ei ihme, jos ympäristö ahdistaa.
Samaistun kovin myös siihen rauhaan, mitä päähenkilö kokee meressä kelluessaan. Luonto on loputtoman hyväksynnän ja lohdutuksen lähde, kun se ei tuomitse, siellä saa vain olla oma itsensä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Voisin kuvitella meren olevan erityisen rauhoittava, kun saa lojua aaltojen syleilyssä ja kokea ihan konkreettisesti olevansa itsekin osa sitä kaikkea, kun velloo vedessä. Se voima, jota meri ja luonto antavat päähenkilölle, välittyy tekstistä hienosti. Hän vaikuttaa tuntevan meren ja taivaan kuin omat taskunsa (ehkä jopa paremmin) ja rakastavan niitä todella. Luonnon tarjoama inspiraatiokin tulee ihanasti esiin, kun kirjepaperien painona on simpukka.
Voi että, jotain päähenkilö todella osaa vaikka itse sitä ehkä epäileekin: hän osaa arvostaa luontoa ja ammentaa siitä voimavaroja, ja on jäyhien seurapiiri-ihmisten oma menetys, jos he eivät sen päälle ymmärrä.
Tuon toisen taidon löytyminen on minusta tässä tosi mielenkiintoinen juttu. Harmonisesti sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys saavat minut näkemään tekstin kahdella tapaa: niin, että tuo mystinen mies on ihan todellinen, konkreettinen henkilö, erillinen päähenkilöstä -- tai vaihtoehtoisesti siten, että mies onkin tavalla tai toisella päähenkilö
itse. Lainaan havainnollistukseksi yhden kohdan:
hän näki miehen varjon vilahduksia, ajatuksissaan kulkemassa, mutta ryhdistä päätellen omaksi uomakseen erkaantuneena
Tuo "ajatuksissaan" on tosi mielenkiintoinen, kun sen saattaa lukea niin, että mies kuljeskelee ajatuksissaan, tai niin, että mies kulkee päähenkilön ajatuksissa. Se herätti minussa ajatuksen, että hei, entä jos päähenkilö näkeekin itsensä uusin silmin ja oppii rakastamaan itseään, arvostamaan itseään ja niitä asioita joissa hän on hyvä. Haha, anteeksi jos harhailen ihan pöpelikössä näiden ajatusteni kanssa, mutta rakastan sitä että tämä teksti hätyyttelee mielikuvitusta ja saa tarkastelemaan asioita monesta eri vinkkelistä!
Suudelma ja kaksi hengitystä vihjaavat toki siihen suuntaan, että mies on ihan todellinen, oma henkilönsä, mutta voihan tässä olla kaksikin eri puolta samaan aikaan. Ehkä päähenkilö löytää rakkautensa toista ihmistä kohtaan ja samalla oman todellisen itsensä.
Oli miten oli, rakkaus on kaunis asia, kohdistuipa se sitten toiseen ihmiseen tai luontoon tai (kohtuullisissa määrin) omaan itseen, ja rakastaminen ja ennen kaikkea rohkeus rakastaa on mitä hienoin ja vaativin taito. Minusta on niin ihanaa, miten päähenkilö hiljalleen löytää itsestään varmuuden, voiman ja rohkeuden rakastaa. Ja minusta on ihanaa, miten tämän tekstin voi lukea myös romanttisena rakkaustarinana, syvimpien tunteiden tunnistamisena ja tunnustamisena ja niiden mukaan toimimisena. Niin että joku toinen voikin olla se meri, jonka syleilyssä saa olla täysin oma itsensä. Olen ihan ihastuksissani tästä monitulkintaisuudesta (olkoonkin että se saattaa olla vain minun päässäni
)!
Tässä tekstissä on todella kaunista ja herkkää kieltä ja ihastuttavia kuvauksia, jotka piirtyvät elävinä lukijankin verkkokalvoille. Teksti onnistuu vangitsemaan luonnon kauneuden todella hyvin -- tai pikemminkin vapauttamaan, koska tuntuu, että sanojen kuvailemat asiat oikein hyökyvät lukijankin näettäviksi ja koettaviksi. Todella hienoa luettavaa. Tämä on yksi lempikohdistani:
Yön ja merensuolan makuinen yritteliäs suudelma, pisaroita, jotka meren rajoilla kiinnittivät heidät veteen jätettyään haalenevat urat ihoille.
Pisaroiden jättämät urat kuunvalossa ovat hyvin kuviteltavissa, ja on kaunis ajatus, miten ne yhdistävät vartalot veteen. Yhteys luonnon ja toisen ihmisen kanssa konkretisoituu ihanasti.
Okei, en todella tiiä onko tässä kommentissa mitään järkeä, mutta toivottavasti tästä kuitenkin välittyy se, miten paljon pidän tästä tekstistä ja miten tärkeä tämä minulle on. Lämpimät kiitokset ihanasta synttäritarinasta!
Tämä tulee luettua varmaan vielä monta kertaa. -Walle