Nimi: Paavo Reissumiehen ja Jari Turrin ihmeellinen seikkailu Lieksan metillä ft. Jalmari Salmari
Kirjoittaja: Chyilly
Tyylilaji: Seikkailu, one-shot (romantiikka, het)
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Paavo B. Reissumies ja Jari K. Turri
Haasteet: Originaali10
A/N: Älkää ottako tätä vakavasti. Ei tätä saa ottaa vakavasti... Tällaisia ideoita syntyy, kun selaa naurunappulaa tarpeeks pitkään.
Aurinko alkoi nousta tervehtimään Lieksan metsien asukkaita. Päivästä oli tulossa hyvin kaunis kevätpäivä, eivätkä ihmiset olleet kovin halukkaita aloittamaan päivänsä askareita. Etenkään koko yön valvonutta Paavo Banaani Reissumiestä ei pahemmin kiinnostanut lähteä koulun penkille nuokkumaan. Niinpä tuo enemmänkin möröltä näyttävä miehenalku nousi pyöränsä selkään ja hurautti sillä joen yli ystäväänsä Jari Kielipoliisi Turria tervehtimään.
Paavo sai hakata ovikelloa pitkän tovin, ennen kuin Jari tuli avaamaan. Jari näytti kuin kuolleesta heränneeltä mustien silmäpussiensa ja kalpean ihonsa kanssa. Tämäkin näytti enemmän möröltä kuin ihmiseltä.
”Sie oot siis valvonu yötä?” Paavo kommentoi ja meni sisälle Jarin yksiöön, joka oli aivan sekaisin. Jari nyökkäili pitkät mustat hiukset heiluen ja laittoi kahvia tippumaan. Jari istahti tietokoneensa ääreen ja Paavo lysähti makaamaan toisen sängylle. Hänen teki mieli nukahtaa siihen, mutta ei sallinut itselleen sitä. Ensiksi oli saatava kahvia. Paljon kahvia.
Pojat kahvittelivat kaikessa rauhassa ja kuuntelivat musiikkia samalla. Molemmilta kissa oli ilmeisesti vienyt kielen, koska kumpikaan ei sanonut mitään. Ovikello soi ja Paavo säikähti sitä niin, että läikytti kahvia uudelle paidalleen.
”Voi perkeleen, perkeleen perkele!” hän kiroili samalla, kun Jari meni avaamaan oven. Oven takaa paljastui musta mies, joka oli hirmuisen pitkä. Tämä mies oli Jalmari Salmari.
”Jaltsu! Mitä mies?” Jari tervehti miestä kuin vanhaa ystävää. Tai, no, olivathan Jari ja Jalmari ystäviä, mutta eivät niin läheisiä kuin Jari ja Paavo. Jalmari näytti olevan huolissaan.
”Minni! Kadonnut! Lahti mettaan!” mies sai sanotuksi huonolla suomella. Jarin kulmakarvat kohosivat melkein kattoon asti hämmästyksestä. Jalmari nimittäin tarkoitti Minni Kigulea, joka oli Paavon tyttöystävä ja johon Jari oli palavasti rakastunut.
”Minni kadonnu?” Paavo liittyi harvasanaiseen keskusteluun, koska olihan hän kuullut tyttöystävänsä nimen. Jalmari nyökytteli päätään.
Ei hetkeäkään, kun Jari oli saanut kunnolliset vaatteet päälle ja hän oli jo menossa etsimään Minniä Paavon kanssa. Jalmari ei itse päässyt mukaan, koska hänen täytyi käydä ruinaamassa rahaa sosiaalitoimistosta. Hän oli kuitenkin luvannut kustantaa pizzat Minnin löytämisen jälkeen.
”Minni! MINNIIIII!” Paavon huudot kajahtelivat metsässä, kun he Jarin kanssa rämpivät puiden, pensaiden ja sammalien joukossa. Pian he kuitenkin törmäsivät sammalissa nukkuvaan, oudolta haisevaan mieheen. Jarin kompastuttua mieheen ja kaaduttuaan, mies heräsi huudahtaen. Hetken kolmikko katsoivat toisiaan, kunnes maassa nukkuneen miehen kärsineille kasvoille levisi leveä virne.
”Ottaako poijjat taikajuomaa?” tuo kysyi silmät päässä seisoen. Jari ja Paavo katsahtivat toisiinsa epäilevän näköisinä. He kuitenkin tarvitsisivat taikaa, että löytäisivät Minnin ennen kuin nukahtaisivat vähäisiksi jääneiden yöunien jälkeen. Niinpä he myöntyivät miehen ehdotukseen ja ottivat suuret huikat miehen taskumatista. Taikajuoman juominen ei kuitenkaan ollut mikään hyvä idea – pojat nimittäin menettivät tajuntansa ja kaatuivat sammalten päälle.
Paavo ei tiennyt, kuinka pitkään he olivat Jarin kanssa maanneet maassa, mutta kun hän avasi silmänsä, hän järkyttyi. He eivät olleet enää metsässä, vaan heitä ympäröi kauniin vihreä nurmi ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Paavon silmät laajenivat, koska mihin hän ikinä katsoikin, hän ei nähnyt kun vain vihreää nurmea. Jarin hän kuitenkin näki ja hän potki kaverinsa hereille.
”Missä myö ollaan?” Jari kysyi kauhistuksesta toivuttuaan. Paavo kohautteli harteitaan ja kampesi seisomaan. Sinä samaisena hetkenä, kun hän nousi ylös, jostain kaukaa alkoi kuulua sotahuudon kaltaisia huutoja. Jarikin nousi ylös ja molemmat pojat katselivat ympärilleen kauhusta kankeina.
Pian kuitenkin Paavo huomasi jossain kaukana joidenkin juoksevan heitä päin. Joukossa oli paljon vaaleanpunaista, violettia, keltaista ja muita pirteän värisiä värejä. Paavo astui askeleen lähemmäs Jaria, joka katseli itse taivaalle. Kun Paavo huomasi tämän, katsoi hänkin taivaalle. Sieltä heitä kohden liisi jättiläismäinen, musta ja hyvin ruma olento, joka näytti häiritsevän paljon lohikäärmeeltä. Tämä olento kuitenkin muutti suuntaansa kohti sateenkaaren väreissä juoksevaa joukkoa kohden, kun kuuli heidän huutonsa.
Paavo ja Jari olivat todistamassa, kun epäilyttävän paljon poneilta näyttävät kukistivat lohikäärmeen värisuihkuilla. Suurin osa lohikäärmeen kukistaneista lähtivät raahaamaan lohikäärmettä pois värisuihkujen avulla, mutta viisi heistä alkoi lähestyä Paavoa ja Jaria kohden. Pojista kumpikaan ei uskaltanut liikkua. Heitä lähestyvä viisikko oli kuin olikin viisipäinen lauma poneja. Ponit eivät kuitenkaan näyttäneet ihan poni-poneilta, vaan piirretyiltä sellaisilta.
”Hei, keitä te olette?” kirkkaan pinkki poni kysyi harmoonisella äänellä suuret siniset silmät innosta kirkkaina. Ponit pysähtyivät vähän matkan päähän heistä. Kumpikaan pojista ei uskaltaneet vastata.
Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua musiikkia. Paavo tunnisti kappaleen heti – Mokoman Takatalvi. Ponit säikähtivät hurjasti ääntä ja säntäsivät karkuun. Seuraavaksi Paavo tunsi tippuvan johonkin mustaan...
Ja hän heräsi säpsähtäen. Typertyneenä hän katsoi ympärilleen ja huomasi olevansa omassa huoneessaan, tietokoneen ääressä. Puhelin lakkasi soimasta ja Paavon oli pakko katsoa kelloa – se näytti viittä vaille kahdeksaa aamulla. Aluksi Paavo meinasi ruveta hätiköimään, että oliko Minni löytynyt, mutta sitten hän tajusi kaiken. Se kaikki oli ollut unta.
”Mikähän vitun uni toiki ny yritti olla?”