Nimi: Pysy poissa painajaisistani
Kirjoittaja: Naela
Ikäraja: S
Fandom: Percy Jackson. Ajallisesti teksti sijoittuu Olympoksen veren ja Vaienneen oraakkelin väliseen aikaan.
Paritus: Nico di Angelo/Will Solace
Vastuuvapaus: Percy Jackson -sarjan hahmot ja maailman omistaa Rick Riordan, enkä minä saa kirjoittamisesta mitään korvausta.
Haasteet:
Sana/Kuva/Lause10 #2. Inspiraationa tähän tekstiin toimi
tämä kuva.
Pysy poissa painajaisistani
Nico heräsi omaan huutoonsa.
Se olisi ollut ihan tarpeeksi nöyryyttävää, vaikka paikalla ei olisikaan ollut Percy Jacksonin lisäksi hänen äitinsä, tyttöystävänsä ja isäpuolensa, jotka kaikki katsoivat Nicoa kuin hän olisi juuri palannut kuolleista. Ja valitettavasti Nico ei voinut olla täysin varma, ettei niin ollut tapahtunut.
“Mikä hätänä?” Sally Jackson kysyi äänessään sekä huolta että huonosti peiteltyä hätää. Annabeth nosti katseensa papereistaan ja kurtisti huolestuneena kulmiaan. Percy ja Paul Blofis keskeyttivät keskustelun, johon he olivat ilmeisesti olleet syventyneet Nicon nukkuessa. Nico tunsi lämmön kohoavan poskilleen.
“Ei mitään hätää… Minä näin vain painajaista.”, hän sanoi ja nousi istumaan. Se oli virhe - huone alkoi yhtäkkiä kieppua, ja silmien takana räjähti kipu kranaatin lailla. Sally työnsi hänet hellästi takaisin makuulle. Nico ei vastustellut.
Nicolta kesti hetki tajuta, missä hän oli. Hän yritti kaivella muististaan syytä siihen, miksi hän makasi nyt Jacksonien pienen asunnon sohvalla yllään pohkeesta repeytyneet farkut ja liian iso oranssi Puoliveristen leirin t-paita, jonka hän arveli kuuluvan Percylle. Raskaista silmistä ja kivistävistä jäsenistä päätellen hän oli nukkunut jo jonkin aikaa, mutta ei likimainkaan tarpeeksi; tyypillisiä varjomatkustamisen jälkioireita. Lisäksi hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi yrittänyt vääntää hänen sisuskalujaan solmuun jostakin rinnan kohdalta.
“Jos minä jotain olen teidän puoliveristen elämästä tähän mennessä oppinut” sanoi Paul Blofis ja katsahti sivusilmällä Percyyn, “niin sen, että teikäläiset eivät koskaan näe vain painajaisia. Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ehkä kertoa meille lisää. “
Jossakin toisessa tilanteessa Nico olisi ehkä osannut arvostaa Percyn isäpuolen hienotunteisuutta ja vilpitöntä yritystä auttaa, mutta hänellä oli nyt muita, huomattavasti suurempia huolia. Vaikka hän kuinka kuumeisesti yritti, ei hänen päähänsä mahtunut sillä hetkellä mitään muuta kuin uni, josta hän oli äskettäin herännyt.
Will… Hänen oli pakko tavoittaa Will.
“Percy?” Nico kysyi varovasti. Sanat olivat juuttua rutikuivaan kurkkuun. “Mi- öh... Vettä?” Poseidonin poika nyökkäsi ja katosi keittiöön. Sillä välin, kun äänestä päätellen hanasta laskettiin lasiin vettä, Annabeth siirtyi varovasti Nicon viereen sohvalle. Nico kampesi itsensä uudelleen istumaan. Tällä kertaan huimaus helpotti hiukan nopeammin.
“Minäkin olen nähnyt painajaisia”, Annabeth sanoi voipuneella äänellä.
“Gai- Gaiastako?” Nico kysyi. Annabeth nyökkäsi.
“Hänestä. Ja… ja... Leosta.” Nico puristi silmänsä kiinni. Kipu ei ollut hävinnyt, mutta hän pakotti sen taka-alalle.
“Niin minäkin”, hän sanoi hiljaa.
Percy käveli keittiöstä vesilasin kanssa, ja - jumalille kiitos - Sally viittoi Paulin kanssaan oven taakse makuuhuoneeseen, joten nuoret jäivät keskenään Jacksonien ahtaaseen olohuoneeseen.
Nico joi lasin tyhjäksi yhdellä kulauksella. Samalla hänen mahansa päästi kammottavan äänen.
“Onko nälkä?” Percy kysyi virnistäen.
“On. Valtava”, Nico vastasi totuudenmukaisesti. “Kuinka kauan minä olen oikein nukkunut? Ja, tuota noin, miksi minä oikeastaan olen täällä?”
Annabeth ja Percy vaihtoivat katseita, jotka eivät enteilleet hyvää.
“Me toivoimme, että sinä olisit kertonut sen meille”, Annabeth vastasi.
“Me löysimme sinut vähän matkan päästä kadulta. Olit suoraan sanottuna aika kammottavassa kunnossa”, Percy jatkoi. Nico silmäili rikkinäisiä farkkujaan ja oranssia t-paitaa, joka ei todellakaan ollut hänen. Lyhyet hihat paljastivat myös kymmenittäin arpeutumassa olevia haavoja hänen käsivarsistaan, ja rinnan kivistävästä tunteesta päätellen ainakin pari kylkiluuta oli murtunut.
“Mitä minulle on tapahtunut?” hän ihmetteli ääneen.
“En tiedä, Nico. Mitä se sitten olikin, niin oli satumainen onni, että hortoilit niin lähellä meidän asuntoamme. Jos olisit ollut jossain muualla, sinulle olisi voinut käydä… Huonosti.”
Annabeth sormeili mietteliäänä kaulassaan riippuvaa helmikaulakorua.
“Etkö ihan totta muista? Eikö sinulla ole yhtään mitään käsitystä, miksi- “
“Ei, en muista mitään. Mutta minusta tuntuu, että olen varjomatkannut aika vastikään”, Nico vastasi. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi - Nicon oman tilanteen voivottelu ja vatvominen ei vienyt yhtään lähemmäksi hänen todellista huolenaihettaan.
“No, et nyt ihan vastikään kuitenkaan”, Percy hymähti.
“Ai?”
“Joo, viimeiset kolme päivää olet vedellyt sikeästi hirsiä siinä sohvalla matkustelematta yhtään mihinkään.”
“Kol- kolme
päivääkö?”
”Jep. Me aloimme totta puhuen olla jo vähän huolissamme.”
“Anteeksi”, Nico mumisi. Samalla hänen rintaansa pakottanut solmu - joka ei tosiaankaan johtunut pelkästään murtuneista kylkiluista - alkoi kiristyä.
“Percy, minun on pakko päästä Puoliveristen leiriin”, Nico sanoi. Hän sävähti itsekin äänestään kuultavaa paniikkia.
“Sitä mieltä minäkin olen, mutta ensin sinun pitää kyllä saada syötävää. Sen lisäksi minulla saattaa olla vielä palanen ambrosiaa jossain repun pohjilla, sinun kannattaisi ehkä syödä sekin. Ja nuo haavat täytyy ainakin puhdistaa… ”
“Ei!” Nico huusi silmät suurina. “En voi odottaa! Meidän pitää lähteä nyt, nyt heti!”
Hän inhosi itseään esittäessään moisia vaatimuksia, varsinkin, kun hän oli juuri saanut tietää nukkuneensa Jacksonien sohvalla kokonaiset kolme päivää, mutta paniikkisolmu kiristyi kiristymistään, ja hänen kurkkuunsa nousi pala… Kolme päivää. Entä jos olikin jo liian myöhäistä?
Ei, Nico ajatteli itsekseen.
Se ei ollut totta, pelkkä painajainen, pelkkä typerä, inhottava painajainen… Percy huokaisi syvään.
“Söisit edes yhden omenan.”
“EI!”
“Hyvä on, hyvä on, mennään sitten. Saan varmaankin lainata Paulin autoa. Mutta sinä otat sen omenan mukaan, tai minun äitini ei päästä sinua ulos tästä talosta."
"Enkä minä", vastasi Annabeth, ja ojensi Nicolle omenan ja pienen palan ambrosiaa, jumalaista ruoka-ainetta, jonka Nico tiesi auttavan häntä paranemaan. Hän huokaisi.
"No okei. Mennään nyt jo!"
Nico hyppäsi seisaalleen ja olisi kaatunut päistikkaa naamalleen, ellei Percy olisi ottanut häntä kiinni. Lattia kallistui uhkaavasti, ajatukset heittivät kuperkeikkaa.
“Varovasti! Sinä olet ollut kanttuvei monta päivää, et voi heti ruveta
ryntäilemään! "
“Joo joo, mennään jo!” Nico riistäytyi irti Percyn otteesta ja katseli ympärilleen.
“Missä minun miekkani on?”
“Tässä näin”, Annabeth sanoi ojentaen styksinraudasta valettua terää. Nico mumisi kiitoksen ja työnsi miekkansa vyötäisille.
“Percy”, hän sanoi, “Meidän pitää lähteä. Nyt.”
“Hyvä on”, Percy sanoi, ja varmistettuaan ensin, että Nico pysyi pystyssä omilla jaloillaan, hän kääntyi Annabethin puoleen.
“Voitko jäädä tänne selittämään äidille ja Paulille?”
“Olen aika varma, että he ovat kuunnelleet joka sanan tuolla oven takana.”
“Silti. Ole kiltti ja jää.”
Annabeth näytti siltä kuin aikoisi panna vastaan, mutta lopulta hän nyökkäsi.
“Menkää.”
Nico oli jo ulko-ovella, kun Percy heilautti kättään Annabethille.
“Palaan pian. Jos en...”
“Älä edes ajattele sitä vaihtoehtoa, leväaivo”, Annabeth sanoi kädet tiukassa ristissä rinnalla. Percy väläytti hänelle yhden surumielisen virnistyksen, ja sitten Nico tempaisi hänet ulos asunnosta ja alas portaisiin kohti ulko-ovea.
Nicon kädet tärisivät, kun hän kiinnitti turvavyötä Paulin auton pelkääjän paikalla. Percy starttasi moottoria, eikä Nicon tarvinnut edes pyytää häntä pitämään kiirettä, kun Percy jo lähti pihasta talla pohjassa ja autonrenkaat kirskuen. Manhattanin kapeita katuja ja ihmispaljoutta kiroten Percy pujotteli kohti valtatietä. Hän päästeli sellaista ylinopeutta, että jopa Apollon aurinkovaunuineen olisi ollut hänelle kateellinen. Silti Nicosta tuntui, että he ajoivat aivan liian hiljaa, että he olivat auttamatta myöhässä…
“Kuule hei… En pakota sinua kertomaan tai mitään, mutta mistä sinä tarkkaan ottaen näit unta? Onko se - öh - jotain, mistä meidän olisi hyvä tietää?” Percy kysyi varovasti, kun matkaa oli kulunut parikymmentä minuuttia.
“En tiedä. Tarkoitan… En muista enää tarkasti, mitä siinä unessa tapahtui. Minusta vain tuntuu, että asioita on… Huonosti”, Nico vastasi. Hän oli kiitollinen siitä, ettei joutunut välttelemään Percyn katsetta, koska hän joutui pitämään katseensa visusti tiessä.
“Liittyikö se… johonkuhun erityisesti?” Percy kysyi. Nico jäykistyi istuimellaan.
“E-ei”, hän valehteli. “En muista ketään erityistä. Näin vain… Puoliverisiä, siinä kaikki.”
“Onko leirissä jokin hätänä?” Percy puristi tiukemmin auton ohjauspyörää.
“Pitäisikö meidän hälyttää apua?”
“En - en usko”, Nico sanoi. Pala hänen kurkussaan oli kasvanut jo ainakin omenan kokoiseksi, vaikka Annabethilta saatu hedelmä oli unohtunut jonnekin Jacksonien parkkipaikalle.
“En usko, että leirissä on mikään hätänä. Suuremmin kuin yleensä, tarkoitan.”
“Oletko varma, ettet nähnyt…” Percy empi.
“Leoa?” Nico kysyi hiljaa. Percy nyökkäsi synkkänä.
“En.”
“Tiedätkö… Tarkoitan… Oletko tuntenut mitään? Mitään - erityistä?”
Nico huokaisi. Percy, niin kuin kaikki muutkin, niin kuin hän itsekin, janosi saada tietää, mitä heidän ystävälleen Leolle oli tapahtunut, kun Gaia ja sen mukana Leo ja Festus olivat räjähtäneet taivaalla muutama kuukausi sitten. Mutta hänellä ei ollut antaa sen parempia vastauksia kuin kellään muullakaan.
“Ei, en ole tuntenut mitään… Sellaista.”
“Et siis usko, että hän on…?”
“Kuollut. En tiedä.” Nico huokaisi raskaasti. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut tarjota ystävilleen vastauksia, niin paljon kuin hänen olisikin pitänyt murehtia Leoa ja hänen kohtaloaan, juuri nyt hän ei pystynyt siihen. Uni ja sen mukanaan tuoma paniikki ja epävarmuus jäytivät rintaa ja täyttivät Nicon aivojen jokaisen sopukan. Juuri sillä hetkellä hän ei olisi pystynyt aistimaan edes omaa kuolemaansa, vaikka se olisi odottanut seuraavan mutkan takana.
Auton mittari näytti jo sataa kuuttakymmentä, mutta Nico pyysi silti Percyä lisäämään vauhtia. Percy ei sanonut mitään, vaikka auto alkoikin valittaa ikävästi, kun hän painoi kaasua. He ajoivat loppumatkan puoliveristen leirille hiljaisuuden vallitessa. Percy puristi rattia rystyset valkoisina ja suu tiukkana viivana, ja Nico kirosi mielessään Haadekseen nimeen jokaisen auton, jalankulkijan ja punaisen liikennevalon, joka hidasti heidän matkaansa. Pelko ja ahdistus kasvoivat sitä mukaa, mitä lähemmäs leiriä he pääsivät.
Nico ei ehtinyt edes kiittää jumalia siitä, etteivät he kohdanneet ainoatakaan hirviötä matkalla Puoliveristen kukkulalle. Hän oli jo irrottanut turvavyönsä, kun Percy viimein polkaisi jarrua ja auto liukui pysähdyksiin. Molemmat pojat syöksyivät ulos autosta ja ryntäsivät suoraa päätä mäkeä ylös kohti Thaleian petäjää ja sen juurella nukkuvaa lohikäärmettä. Nico juoksi ylämäkeen minkä jaloistaan pääsi, vaikka keuhkoja poltti ja jalkoja hapotti pitkän istumisen (ja kolmen päivän nokosten) jäljiltä. Percy pinkoi heti hänen takanaan, ja hetkessä he saavuttivat leirin maagisen rajan.
Kukkulan laella Nico pysähtyi. Leiri näytti samalta kuin ennenkin, aivan samalta kuin silloin, kun hän oli sen viimeksi nähnyt, vaikkei hän ihan tarkkaan muistanut, koska se oikeastaan oli tapahtunut. Hänellä ei edelleenkään ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, mitä hänelle oli tapahtunut kolme päivää sitten, kun hän oli tupsahtanut Jacksonien kotikadulle.
Nico kuuli Percyn huokaisevan helpotuksesta. Hän oli itsekin sekunnin murto-osan verran huojentunut siitä, ettei leiri näyttänyt olevan akuutissa vaarassa, mutta huoli ja paniikin raskas paino palasivat miltei välittömästi. Missä oli Will?
“Hei, joku tulee meitä vastaan!” Percy huudahti ja osoitti alarinteelle, jossa nelihenkinen nuorten puoliveristen joukko lähestyi heitä. Percy vilkutti ja lähti hölkkäämään kukkulaa alas leirin suuntaan, ja hetken hengitystä tasailtuaan Nico seurasi perässä.
“Percy, Nico! Onko kaikki hyvin?” huutaja oli tyttö Apollonin mökistä. Willin sisko. Jos Apollonin lapset olivat tänään vartiovuorossa, niin ehkäpä…
Nicon sydän hypähti, kun hän näki vaaleatukkaisen pojan hölkkäävän heidän luokseen hiukan kauempana. Hetkeksi Nicon sydän oli pysähtyä, kun hän huomasi, että pojan hiukset ja kasvot olivat likaiset, mutta hieman lähemmäksi päästyään hän erotti, että se oli mutaa, ei verta. Jo muutaman vuoden puoliverisen elämää elettyään hän oli oppinut erottamaan nämä kaksi toisistaan melkoisella varmuudella. Solmu hänen rinnassaan alkoi pikkuhiljaa hellittää - Will oli täällä, Will oli kunnossa… Nicon olisi tehnyt mieli parkua helpotuksesta, mutta hän pakottautui pitämään itsensä kurissa.
“Nico!” Will huudahti, kun hän saavutti muun joukon ja äkkäsi tulijat.
“Jumalille kiitos, minä luulin, että sinä…” Willin kasvoilla näkyi sekä helpotusta että huolta ja jotakin, mistä Nico ei aivan saanut selvää. Katumusta? Peiteltyä kiukkua? Hän oli surkea tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.
"Mitä jumalten nimeen sinulle on tapahtunut?" Will kysyi ja yritti tarttua Nicoa ranteesta. Hän kuitenkin kiskaisi kätensä pois.
“Samaa voisin kysyä sinulta”, Percy sanoi kulmiaan kurtistaen. “Hävisitkö mutapainissa villisikoja vastaan?”
“Oletteko te kunnossa? Onko jotain tapahtunut? Missä Annabeth on?” kysyi yksi puolijumalista, ennen kuin Will ehti vastata.
“Me olemme ihan kunnossa”, vastasi Percy. “Annabeth jäi meille, ja me tulimme Nicon kanssa leiriin, koska…”
“Koska minä näin painajaista. Siinä painajaisessa koko leiri oli tulessa ja melkein kaikkien mökkien katot olivat romahtaneet. Onko täällä ollut tulipalo?” Nico kiiruhti vastaamaan Percyn edeltä. Percy katsahti Nicoon ja kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta Nico vain huitaisi kädellään. Hän arveli, että Percy näki hänen lävitseen ja tiesi hänen valehtelevan, mutta hän ei halunnut kertoa oikeaa syytä panikointiinsa kaikkien kuullen. Varsinkaan Percyn kuullen.
“Ei, ei täällä ole mitään sellaista tapahtunut”, vastasi Will. “Kaikki mökit ovat ihan kunnossa, ja puolijumalat myös. Me luulimme, että teille oli sattunut jotain”, hän lisäsi huolestuneena.
“No, sittenhän se oli pelkkä väärä hälytys”, yksi puolijumalista huokaisi helpottuneena.
“Joo. Hyvä. Kerrankin niin”, Percy virnisti. Hän loi kysyvän katseen Nicon suuntaan, mutta Haadeksen poika oli päättänyt olla vastaamatta hänen kysymättömiin kysymyksiinsä.
“Jäättekö päivälliselle?” Will kysyi, kun nuoret kävelivät kohti leiriä. Nico nyökkäsi, mutta Percy pudisti päätään.
“Annabeth tappaa minut, jos en ole illaksi kotona”, hän vastasi. “Mutta Nico jää, etkö jääkin?” hän lisäsi, ja kohotti taas kulmiaan Nicon suuntaan. Nico painoi katseensa alas, mutta nyökkäsi.
“Joo, minä jään. Anna anteeksi, kun sain teidät kaikki panikoimaan sillä tavalla.”
“Hei, ei se mitään, kamu. Olisinhan minä tuonut sinut leirille joka tapauksessa lähipäivinä, ja oli kiva nähdä teitä taas”, Percy sanoi osoittaen viimeiset sanansa Apollonin mökkiläisille.
“Kertokaa muille terveisiä, minun täytyy lähteä. Nähdään, Nico! Tule taas käymään, mutta laita ensi kerralla Irisviestiä etukäteen, jooko?”
“Okei”, Nico vastasi ja hymyili vähäsen. “Yritä olla ajamatta kenenkään päälle, kun palaat kotiin.”
“Yritä itse pysytellä tajuissasi ainakin tämä päivä”, Percy nauroi ja vilkutti hyvästiksi.
***
Syötyään päivällistä Nico alkoi tuntea olonsa paljon paremmaksi. Hän ei ollut edes tajunnut, kuinka kova nälkä hänellä oli ollut, mutta nyt olo oli taas mukava ja kylläinen. Hän poistui ruokalasta viimeisten joukossa ja huomasi vaaleatukkaisen pojan norkoilevan kulman takana. Will oli ilmeisesti ehtinyt käydä suihkussa päivällisen jälkeen, sillä hänen hiuksensa säihkyivät jälleen kilpaa auringon kanssa. Nicon sydän jätti lyönnin tai kaksi välistä.
“Hei”, Will sanoi, kun Nico pysähtyi hänen eteensä.
“Hei”, Nico vastasi. Hänen äänensä kuulosti oudon käheältä.
“Kiva, kun tulit takaisin”, Will sanoi. Hän yritti tavoittaa Nicon katsetta, mutta Nico käänsi päänsä sivuun. Hän ei kestänyt Willin sinisten silmien läpitunkevaa tuijotusta. Ne silmät - nuo samat, siniset silmät - hän oli nähnyt unessaan, mutta ne olivat olleet täynnä kauhua, piinaa ja tuskaa. Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Will seisoi siinä hänen edessään, täysin kunnossa ja ehdottoman elossa.
“Tietysti tulin takaisin. Miksi en olisi tullut?” Nico kysyi vähän ihmeissään. Puoliveristen leiristä oli tullut viimeisten kuukausien aikana hänelle koti, jossa hän oli viettänyt enemmän aikaa kuin vielä kertaakaan elämässään. Ja mikä tärkeintä, hän oli jopa jollain tavalla oppinut nauttimaan muiden puoliveristen seurasta. Etenkin Willin seurasta.
“En - en tiedä. Minä ajattelin, että sinä et haluaisi enää nähdä minua, et sen jälkeen kun…” Will katsoi poispäin, ja Nico arveli, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Nicon sisälmykset muljahtivat ikävästi. Mitä heidän välillään oikein oli tapahtunut? Olivatko hän ja Will riidelleet, kun viimeksi olivat tavanneet?
“Minä olin totta puhuen tosi huolissani sinusta”, Will aloitti.
“Miksi?” Kysymys tuli tylysti ja töksähtäen, vaikka Nico ei ollut sitä tarkoittanut.
“Se oli minun vikani - anna anteeksi. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos sinä et olisi enää tullut takaisin.” Will sanoi silmissään katse, jota Nico ei kovin mielellään niissä olisi nähnyt. Hän näytti katuvalta, satutetulta saaliseläimeltä.
Nico avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta loksautti sen sitten takaisin kiinni. Hän olisi halunnut sanoa jotakin kannustavaa, lohduttaa, kertoa, ettei hän ollut Willille vihainen. Hän ei kuitenkaan edes muistanut, miksi hänen olisi pitänyt olla Willille vihainen. Kuuluiko hänen edes olla Willille vihainen? Vai oliko hän itse tehnyt jotakin, mikä oli loukannut Williä?
He seisoivat ikuisuudelta tuntuneen hetken hiljaa. Will tuijotti jalkojaan, ja Nico yritti löytää mitä tahansa muuta katseltavaa kuin Willin kasvot. Lopulta hän ei enää kestänyt.
“Kuule, Will…”
“Niin?” Will kohotti salamana päänsä, ja Nico joutui taistelemaan kaikin voimin, ettei kääntänyt katsettaan pois.
“Se juttu, miksi minä tulin leirille… Se uni, josta kerroin…”
“Se tulipaloko? Oletko sitä mieltä, että se oli enne? Pitäisikö meidän tehdä jotain, pitäisikö meidän kertoa Kheironille tai Herra D:lle?” Will kysyi, ja hänen äänensä oli äkkiä taas täynnä huolta. Nico nielaisi vaikeasti.
“Ei se ollut mikään tulipalo”, hän sanoi hiljaa.
“Eikö?”
“Ei. Minä vain keksin sen, koska... “
“Koska?” Will kohotti toista kulmaansa. Hän näytti sillä hetkellä niin paljon Percyltä, että Nicon oli vaikea pidätellä hymyä.
“Minä en edes nähnyt unta koko leiristä. En mitään tulipaloa enkä mitään muutakaan. En edes tiedä, mikä se paikka oli. Tai jos tiesinkin, en muista sitä enää. Muistin herätessäni vain yhden asian. Yhden… Henkilön.”
“Ai. Kenet sitten?” Will kysyi.
Nico painoi katseensa maahan.
“Ai… Ai jaa.”
“Joo.” Hän puhkesi hymyyn ihan tahtomattaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki Willinkin kasvoilla virneen, joka ulottui korvasta korvaan.
“Sinä siis tulit tänne, koska näit minusta unta?” Will kysyi kiusoittelevaan sävyyn, mutta Nico vain hymyili.
“Ei se ollut mikään uni, se oli painajainen. Sinuun sattui. Minä luulin, että sinä olit…” hän ei kyennyt sanomaan “kuollut”, vaikka se oli ollut päällimmäisenä hänen mielessään Percyn asunnolta aina leiriin saapumiseen asti.
“No, jos se sinua yhtään helpottaa, niin kyllä minuun sattuikin. Minä nimittäin syytin itseäni siitä, että lähdit yksinäsi hortoilemaan jumalat tietävät minne silloin kolmisen päivää sitten.”
“Miten tuon on muka tarkoitus helpottaa minun oloani?” Nico pärskähti.
“Mistä minä tietäisin? Sinähän se olet herra olen-aina-oikeassa-ja-tiedän-mikä-minulle-on-parasta-di Angelo.”
He molemmat purskahtivat nauruun, jonka täytyi kuulua paviljongilta aina järven toisella puolelle saakka. Naurunpuuskan laannuttua Nico vakavoitui jälleen.
“Will, mitä silloin kolme päivää sitten oikein tapahtui? Minä en muista yhtään mitään.”
“Etkö mitään?” Will kysyi kummastuneena. Hänen ilmeensä oli huolestunut, mutta ääni jotenkin… helpottunut.
“En, en mitään. Minulla ei ole mitään hajua, miten ja miksi päädyin Percyn vanhempien luokse. Olen kuulemma nukkunut viimeiset kolme päivää, mutta sitä ennen uskon, että olen varjomatkannut. Eikä minulla ole mitään hajua mihin tai miksi.”
“No jaa, minusta sillä ei ole mitään väliä, miksi sinä lähdit. Tärkeintä on, että olet nyt täällä taas”, Will vastasi.
“Sinä sanoit, että syytit itseäsi siitä, että minä lähdin. Oliko se minun vikani?"
"No…"
"Yrititkö sinä vain tehdä minun oloani paremmaksi?" Nico tiukkasi.
"Nico, ei sillä ole väliä." Will väänteli käsiään vaivaantuneena.
"Arvaa mitä, et onnistunut. Nyt minä syytän itseäni siitä, että sinä syytit itseäsi siitä, että minä lähdin, koska olin itse tehnyt jotakin, mikä loukkasi sinua. Niinhän se meni, eikö mennytkin?”
“Mi- häh? Pysyitkö muka itsekään perässä siitä, mitä sanoit?” Will naurahti väkinäisesti. Nico arveli osuneensa oikeaan, tai ainakin hyvin lähelle.
“En todellakaan pysynyt”, Nico valehteli. “Eli unohdetaan se, mitä kolme päivää sitten tapahtui?”
“Hyvä idea.”
***
Kun leirin perinteinen iltanuotion laulu- ja vaahtokarkkienpaistotilaisuus oli päättynyt, Nico jäi amfiteatterin viimeiselle penkkiriville odottamaan, että muut nuoret olivat lähteneet omiin mökkeihinsä valmistautumaan yöpuulle. Apollonin lapset, jotka yleensä vetivät illan yhteislaulutilaisuuksia, pakkailivat lyyriaan ja kitaroitaan vähän matkan päässä. Nicon sydän hypähti, kun hän huomasi yhden hahmon erkanevan muusta joukosta ja astelevan hänen luokseen. Willin pitkä siluetti piirtyi ylväänä hiipuvan nuotion valoa vasten.
“Ai, hei, Will”, Nico sanoi toivoen kuulostavansa huolettoman yllättyneeltä ja tajusi epäonnistuneensa surkeasti.
“Lakkaa esittämästä”, Will naurahti. “Ihan kuin et olisi muka odottanut minua.”
“No ehkä odotinkin”, Nico vastasi uhmakkaasti.
“Olisin todella pettynyt, jos et olisi odottanut”, Will vastasi. Hän istuutui Nicon viereen ja huitaisi kädellään kehottaen sisariaan lähtemään häntä odottamatta.
“Ai olisit?” Nico kysyi hiljaa. Hän veti polvet koukkuun rinnalle ja tuijotteli mitään näkemättömin silmin hiipuvan nuotion liekkeihin.
“No joo. Ottaen huomioon sen, että pistit Percyn ajamaan Manhattanilta tänne ihan jumalatonta ylinopeutta pelkästään minun takiani”, Will hymähti. Nicon kasvoja kuumotti, mutta hän vakuutteli itselleen, että se johtui nuotion lämmöstä eikä Willin läsnäolosta.
“Minä… Minä näin sinusta painajaista. Minä halusi vain varmistaa, että sinä… Että sinä olet kunnossa”, Nico sanoi hiljaa.
“Olen tosi otettu, Nico. Ihan totta. Mutta ehkä me vielä joskus päästään siihen pisteeseen, että minun ei tarvitse olla kuolemanvaarassa, jotta sinä ymmärrät tulla katsomaan minua. Okei?”
“No okei, ehkä joskus”, Nico vastasi hymyillen.
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin hiipuvan nuotion liekkien rätinä ja mökkeihinsä palaavien leiriläisten vaimeat äänet. Nico istui penkillä puristaen jalkojaan tiukasti rintaansa vasten hyvin tietoisena siitä, miten lähellä Will istui. Hän saattoi haistaa hänen tuoksunsa ja jopa kuulla hänen hengityksensä.
"Will?" Nico kysyi varovasti.
"Hm?"
"Pysy poissa minun pahoista unistani, ole kiltti." Nico käänsi päätään Willin suuntaan ja huomasi tämän hymyilevän pienesti.
"Yritetään. Mutta vain, jos saan nähdä sinua tarpeeksi hereillä ollessani", hän vastasi.
"Yritetään", Nico vastasi hiljaa. Hän painoi leuan polviaan vasten ja sulki silmänsä. Hän toivoi näkevänsä seuraavana yönä rauhallisia ja mukavia unia ja rukoili Hypnosta ja kaikkia muitakin jumalia, että Will olisi niissä hänen kanssaan.
