K-11
Päätin kokeilla jotain uutta ja osallistua
12+ virkettä XIII -haasteeseen. En ole aiemmin kyseiseen haasteeseen osallistunut, koska olen aina jotenkin kuvitellut, ettei tekstin rakentamisessa ennalta määrättyjen sanojen ympärille olisi mitään viehätystä – mutta ilokseni voinkin todeta olleeni väärässä! Sanat tarjosivat inspiraatiota ja viittasivat tarinalle suuntaa, ja niiden asettamat rajat eivät oikeastaan tuntuneet kovin rajoittavilta vaan pikemminkin luovuutta herätteleviltä. Hauska haaste! (Ideana siis on kirjoittaa tarina, jonka virkkeet määräytyvät ennalta määrättyjen sanojen mukaan, joita tällä kierroksella on 25 kappaletta. Tässä tekstissä virkkeitä on 26, koska hyödynsin myös jokerivirkkeen. Sanalista on esillä lopussa.)
Kaikenkarvaiset kommentit ovat aina lämpimästi tervetulleita.
Petra istuutuu pianon ääreen varoen, kylmästä kankeana, epävarmana siitä mitä hän oikein on tekemässä. Tammikuinen pakkasiltapäivä langettaa olohuoneeseen kalpeankeltaista valoa, mutta se ei riitä lämmittämään vanhaa kerrostalokaksiota, jonka ikkunanpielistä vetää. Petra huokaisee, kun pianon sinertävä varjo seinällä muistuttaa häntä lähestyvästä illasta ja pimeydestä.
Pianon kannen kolahdus kuulostaa omituisen terävältä hiljaisessa asunnossa. Sille pitää seuraa vain kahvinkeittimen vaisu porina, pitää optimistisesti vaikka ajatus kahvista tällä hetkellä lähinnä oksettaa Petraa. Sormet – miltei vilusta ja kaikista syömättömistä aterioista valkoiset – etsiytyvät koskettimille, mutta heikkoina ne jäävät epäröimään. Nuottivihko on avoinna kansanlaulusikermän kohdalta, ja Petra muistaa soittaneensa viimeksi sitä haikeaa laulua, sitä joka alkaa
yksi ruusu on kasvanut laaksossa – mutta siitä on kauan. Se oli silloin, kun Iisa istui vieressä jalat ristissä, kuuntelemassa, laulamassa, hörppimässä mustaa kahvia siitä hassusta punaisesta kupistaan, siitä jonka kuvituksessa toukka kurkistaa omenan uumenista – siitä joka nyt pölyyntyy keittiön ylimmän hyllyn perimmäisessä nurkassa.
Se oli silloin, kun he jakoivat paitsi musiikin, myös kaiken muun, toisensakin; silloin kun he tunteja musisoituaan antautuivat kosketukselle ja himolle ja olivat yhtä, kaksi alastonta vartaloa, kaksi paljasta mieltä. Se oli silloin, kun he valvoivat aamun sarastukseen, koska eivät saaneet toisistaan tarpeeksi.
Nyt kaikki on säpäleinä, rosoisina laudankappaleina romahduksen jäljiltä. Nyt on kylmä hauta, jonka syvyyksiin Iisa laskettiin, ja niin oikeastaan Petrakin, tai siltä hänestä tuntuu. Nyt on ikävä, joka iltaisin valtaa Iisan puoliskon sängystä ja pitää Petraa kädestä kassajonoissa ja saa hänet unohtamaan kaiken, mistä hän joskus nautti, soittamisenkin.
Petra on käynyt haudalla vain kerran hautajaisten jälkeen, ja silloin hänen hermostuneen levottomat kätensä olivat naarmuilla ruusun piikeistä. Korvissa ujeltava, poskia pureva viima huusi häntä kääntymään takaisin, kun hän kiipesi hautausmaan rinnettä ja toivoi, ettei muistaisi, missä tuore hauta sijaitsee. Sydäntä korvensi ja silmiä kirvelsi, mutta hän pakotti itsensä perille. Hautakiven kaiverrus
säilyvä sointuina sydämissämme oli lumen peitossa niin kuin Iisan nimikin, mutta Petra lysähti polvilleen maahan, koska hän tiesi sanojen olevan siellä ja se tieto oli armoton.
Petrasta tuntuu, että mikäli hän vielä talven aikana onnistuu kiipeämään haudalle, hän ei vie ruusuja tai muutakaan elollista, koska ajatus niiden paleltumisesta ja kuihtumisesta muistuttaa häntä elottomuudesta, menettämisestä. Ehkä hän vie keväällä lumien sulettua simpukoita, niitä pieniä joita he keräsivät pahvimukiin viime kesänä Pärnussa; ehkä hän tekee niistä asetelman.
Petra vilkaisee makuuhuoneeseen, myllättyihin lakanoihin ja repsottaviin verhoihin, ja kiinnittää sitten katseensa käsiinsä, jotka ovat miltei yhtä valkoiset kuin lakanat, miltei yhtä valkoiset kuin koskettimet allaan. Kaiken surun ja tuskan joukossa on kai häive jostain, mikä puskee häntä eteenpäin; jostain mikä työnsi hänet hautausmaan rinnettä ylös ja mikä istutti hänet hetki sitten pianon ääreen. Vaikka hänestä tuntuu, että hänen sydämensä on hyvin likellä absoluuttista nollapistettä, se ei ehkä sittenkään ole syväjäässä. Kestää ehkä vielä kauankin ennen kuin hän saa elämänlangat takaisin käsiinsä, ennen kuin hän saa taas syötyä ja nukuttua ja tajuttua, ettei voi saada Iisaa takaisin – mutta
ehkä se on vielä joskus mahdollista.
Petra puree hampaansa yhteen ja lehteilee nuottivihkoa, mutta jokainen laulu muistuttaa Iisasta. PMMP:n
Lautturin kohdalla hän kuulee Iisan laulavan
kaikki kävi niin pian kun aina luulin että vähitellen lähden, ja äkkiä hän laskee pianon kannen aivan kuin jokin olisi vaarassa hyökätä hänen kimppuunsa koskettimien välistä.
Ehkä joskus hän pääsee tästä kammottavasta kierteestä, sekunnin sadasosan sydänkohtauksista ja kylmästä, kuvottavasta kahvista, mutta se päivä ei ole tänään.
1. epävarma 2. iltapäivä 3. sinertävä 4. kolahdus 5. kahvi
6. etsiytyä 7. ruusu 8. toukka 9. himo 10. sarastus
11. säpäle 12. hauta 13. ikävä 14. naarmu 15. kiivetä
16. silmä 17. kaiverrus 18. mikäli 19. simpukka 20. lakana
21. häive 22. absoluuttinen 23. lanka 24. lautturi 25. kierre
Tekstissä lainatut kappaleet ovat
Yksi ruusu on kasvanut laaksossa (minulla ei ole tietoa säveltäjästä, mutta sanat ovat ilmeisesti Kaarle Krohnin käsialaa, ja linkki taas vie Tapio Rautavaaran tulkintaan) ja PMMP:n
Lautturi.
