Ficin nimi: Elon kukkiva niitty
Author: FrostyFrozen
Beta: -
Genre: Deatfic, romance, drama, angstiakin havaittavissa
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Lily
Summary: "Kun talvi koittaa, olen sinua vastassa."
Varoitukset: Aikas paljon kuolemaa.
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vain toteutan itseäni.
A/N: Tämä tässä on toinen koskaan kirjoittamani ficci (siitä ensimmäisestä ei puhuta!
). En kyllä olisi ikinä uskonut kirjoittavani mitään tällä parituksella, mutta tässä sitä nyt ollaan. Kommentit olisivat enemmän kuin mukavia!
Astelen pitkin kapeaa polkua. En tiedä minne se vie, mutta olen varma siitä, että juuri tätä polkua minun on kuljettava päästäkseni perille. Mutta minne, sitäkään en tiedä. Tiedän vain, että jokin kutsuu minua seuraamaan tuota polkua. Se ei ole mikään erikoinen polku, pelkkä kapea ja kivinen väylä halki valkeuden, joka ympäröi minua. Siellä täällä erotan aavemaisia puiden varjoja. Ne ovat kuin jonkin usvan takana. Erotan vaivoin niiden lehtien vihreän sävyn ja runkojen harmauden.
Äkkiä kuulen äänen. Se ei ole voimakas, pelkkä kuiskaus vain, mutta erotan siitä sanat.
"Ei enää pitkä matka."
Yritän etsiä äänen lähdettä katseellani, mutta näen vain polun, valkeuden ja joitain puita. Huomaamattani kiihdytän askeleitani hiukan. Tahdon tietää, kuka minua kutsuu. Hänen äänensä on jotenkin tuttu, mutten kuollaksenikaan kykene muistamaan, kenelle se kuuluu.
"Ei enää pitkä matka", ääni jatkaa kuiskailuaan. "Tuon mäen yli vielä, sitten olet perillä."
Polku todellakin kohoaa mäeksi edessäni. Valkeudessa ei näy mitään muotoja, jotka viestisivät maaston noususta. Ehkä polku ja puiden haamut vain leijailevat täällä, tyhjässä valkeudessa? Ehkä putoaisin iäisyyden verran, jos poikkeaisin polulta?
"Tule", ääni kuiskaa.
Kiihdytän askellukseni juoksuksi. Juoksen mäen päälle ja kohtaan henkeäsalpaavan kauniin näkymän.
Mäen päällä eteeni levittäytyy kaunein kukkaniitty jonka olen ikinä nähnyt. Kymmenet erilaiset kukat loistavat kauniissa väreissä ja levittävät ihanaa tuoksua ympärilleen. Ilmassa lentelee perhosia.
"Tulithan sinä."
Kiepahdan äänen suuntaan ja kohtaan vihreiden silmien katseen. Punahiuksinen nainen katsoo minua lempeä hymy huulillaan. Hänellä on yllään valkoinen, kaapumainen mekko ja hän näyttää hohtelevan lämmintä valoa. Hän seisoo suuren hopeapajun juurella ja nojaa siihen kädellään. Silloin tajuan, kuka minua oli kutsunut.
"Lily", parahdan ja säntään naisen luokse. Hän kietoo kätensä ympärilleni halaten minua lujasti ja minä vastaan halaukseen yhtä lujasti. Ikävä puristaa rintaani ja pidättelen kyyneliä. Olen kaivannut häntä niin ja sitten hän yhtäkkiä on siinä, hymyilee ja halaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuin hän olisi vielä elossa ja edelleen ystäväni.
"Mutta...sinä olet kuollut. Miten voit olla siinä?" kysyn kummastuneena erotessani halauksesta.
"Tämä on vain uni, Severus. Tule, tahdon näyttää sinulle jotain."
Naisen kasvoilla häilähtää suru, sitten hän viittaa minua seuraamaan ja astelemme peräkanaa niitylle. Kahlaamme lantiotamme myöten värikkäässä kukkameressä, perhosten lennellessä ympärillä.
"Katsohan", Lily kuiskaa ja osoittaa kädellään hiukan kauemmas.
Käännän katseeni hänen näyttämäänsä suuntaan ja henkäisen hämmästyksestä.
Kauempana niityllä, missä kukat katoavat hiljalleen valkeaan usvaan, on ihmisiä. Mutta he eivät ole varsinaisesti siellä, vaan ilmaan piirtyy valokuvan tai jästien televisio-ohjelman tavoin likkuvia kuvia erilaisista ihmisistä. Kuvia juuri synnyttäneistä äideistä, terve vauva sylissään ja onnellinen isä vierellään.
Sitten tajuan, että kukkia ei olekaan enää yhtä paljon kuin aiemmin. Käännän katseeni pois onnellisista perheistä ja huomaan, että ruoho on madaltunut huomattavasti, samoin kukat. Suurin osa niistä on vielä nupussa, mutta lisää avautuu koko ajan. Kauempaa kuuluu hiljainen linnunlaulu.
"Älä pysähdy."
Huomaamattani olen hidastanut askeleitani ihmetellessäni kaikkea tätä. Lily kääntyy ympäri, astelee viereeni ja tarttuu käteeni. Hän hymyilee hiukan. Niin hymyilen minäkin, tosin sekin on vain pelkkä puolen sekunnin mittainen suupielten kohoaminen. Se saa kuitenkin Lilyn virnistämään leveästi ja nykäisemään minut mukaansa juoksuvauhtiin.
Ilmavirta kiskoo hiuksiamme, Lilyn mekkoa ja minun kaapuani. Juoksemme halki niityn, käsi kädessä. Kasvit taipuvat ilmavirrasta ja Lilyn heleä nauru leikkaa ilmaa. Nauru saa aikaan epämukavan ikävän aallon leviämään rintakehääni. Miten olenkaan kaivannut tuota naurua. Siinä juostessamme huomaan kasvien kasvavan pituutta hämmentävällä nopeudella. Niitä puhkeaa kukkaan ja lakastuu pois. Kun hidastamme lopulta vauhtimme kävelyksi, Lily hymyilee leveästi ja pyyhkäisee punertavan hiussuortuvan kasvoiltaan korvansa taakse. Viileä tuuli pyyhkäisee niityn yli viskoen mukavaan punertavia lehtiä. Kasvit alkavat nuupahtaa ja muuttua oransiin ja ruskean sävyisiksi. On syksy.
Kauempana filmi alkaa taas pyöriä. Ihmisiä, jotka nauravat onnellisina ja nauttivat elämästään. Heidän kasvoillaan kuitenkin näkyy vuosien varjot. Huolet ovat jättäneet jälkensä kasvoihin ryppyinä otsalla ja silmien välissä. Silti he ovat onnellisia.
Sitten kuva vaihtuu. Yhtäkkiä näkyy vain surua. Itkeviä ihmisiä kirkossa, jonka etuosassa aivan liian pieni arkku nököttää kukkien keskellä. Se on pienen lapsen arkku. Tunnelma niityllä on hyvin surullinen. Kasvit nuupahtavat hiljalleen, yksi toisensa perään, kunnes yhtään ei ole jäljellä. On vain ruman ruskeita lakastuneita kasveja, kylmä tuuli ja surullinen näky. Olemme Lilyn kanssa pysähtyneet ja seisomme käsi kädessä katsellen yhä näkyä, joka pyörittää filmipätkiä pienten lasten kuolemista, tai heistä jotka ovat syntyneet kuolleina.
Äkkiä alkaa sataa lunta. Valkeat hiutaleet leijailevat rauhallisesti alas taivaalta, alkaen hitaasti peittää kasveja. Lämpötila laskee koko ajan. Näky vaihtuu jälleen. Huomaan katselevani, kuinka nuori mies kaatuu maahan vihreän välähdyksen saattelemana. Näen raiteiltaan suistuneen junan, kolariautoja, ruumisarkkuja, hallitsemattomasti putoavia velhoja ja noitia luutiensa selässä, pienen lapsen ruumiin makaamassa verilammikossa autotiellä...kuolemien virta on loputon.
Sitten se yhtäkkiä loppuu. Näky katoaa ja olemmme vain minä, Lily ja lumisade lakastuneella niityllä. Seisomme pitkään hiljaa. Sitten Lily katsahtaa minuun ja kysyy:
"Ymmärrätkö mitä sinulle näytin?"
En osaa vastata. Mietin hetken, sitten pudistan päätäni.
"Elämä on kuin kukkiva niitty", nainen selittää. "Keväällä kaikki puhkeaa kukkaan. Niin puhkeavat kukkaan myös kaikki jotka saavat elämänsä aloittaa. He eivät kanna huolta huomisesta ja elävät maailmassa, jossa ei ole pahuutta."
Hän pitää pienen tauon ja jatkaa sitten:
"He kasvavat ja huomaavat, ettei kaikki olekaan niin hyvin kuin he luulivat. Osa heistä masentuu tästä ja unohtaa nauttia elämästä. Osa kasveista puhkeaa kukkaan vasta syksymmällä. Niin tekee myös osa näistä masentuneista. Vasta myöhemmin he alkavat nauttia elämästään, niin kuin kasvi puhkeaa kukkaan vasta syksyllä."
Naisen vihreissä silmissä näkyy kyyneleitä.
"Sitten on niitäkin kasveja, jotka eivät kuki koskaan. Niin eivät kaikki ihmisetkään välttämättä pääse elämään. Heidän elämänsä loppuu ennen kuin on kunnolla alkanutkaan."
Puristan Lilyn kättä hiukan lujempaa ja astahdan lähemmäs naista. Hän pyyhkäisee poskilleen valuneet kyynelkarpalot valkean mekkonsa hihaan ja kääntää katseensa suoraan silmiini.
"Severus, minun elämäni on jo päättynyt. Mutta sinun ei tarvitse jäädä vellomaan surussa. Niin kuin kaikki kukat kuihtuvat talveksi, niin myös kaikki me ihmiset kuolemme aikanaan. Sinun elämäsi kevät on jo mennyt. Elä sen kesä ja syksy, ja kun talvi sitten koittaa ja tunnet, että on sinun vuorosi lähteä, niin minä olen sinua vastassa."
Kyyneleet polttavat silmieni takana, mutten anna niiden päästä valumaan poskilleni. Lily hymyilé surumielisesti ja kumartuu sitten poimimaan maasta jotain, ojentaen sen sitten minulle. Huomaan pitäväni kädessäni puhtaanvalkeaa liljaa, joka toisin kuin muut niityn kasvit ei ole kuihtunut lainkaan.
"Mene ja jatka elämääsi. Kun talvi koittaa, olen sinua vastassa."
Äkkiarvaamatta lumisade yltyy ja pian en näe Lilyä ollenkaan valkean verhon takaa.
"Lily!" huudan hätääntyneeenä."Lily!"
Severus Kalkaros ponnahti istualleen katosvuoteessaan. Hänellä kesti hetki tajuta, missä hän oli: omassa yksityisessä huoneistossaan Tylypahkan tyrmissä. Mies pyyhkäisi otsalleen liimautunet hikiset suortuvat pois kasvoiltaan ja tasasi unen jäljiltä kiivasta hengitystään.
*Se oli vain uni, Severus. Et sinä oikeati Lilyä tavannut, hänhän on kuollut ja...mikä Merlinin nimeen tämä on?*Severus tajusi pitelevänsä toisessa kädessän jotain. Hänestä tuntui että hänen sydämenstä jätti pari lyöntiä välistä, kun hän tajusi sen "jonkin" olevan valkea lilja.
Sama lilja kuin unessa.
Sittenhän...
Tylypahkan kivikasvoisen, kyynisen ja ilkeän juomamestarin huulet kääntyivät surumieliseen hymyyn hänen katsoessaan kasvia. Yksinäinen kyynel vierähti miehen poskelle.
"Näkemiin, Lily."
Ja joku kukkii toukokuussa
jonkun vuoro on syksyllä
ja joku ei kuki koskaan
ja jonkun täytyy vaan etsiä
ja on aina niitä jotka tietää miksi
ja niitä jotka ei milloinkaan
siksi lähteä mun täytyy
että palata joskus mä tänne saan.
-Sir Elwoodin hiljaiset värit, Lähtö
A/N: Tuo "unen jäljiltä kiivas hengitys" toi allekirjoittaneellekin mieleen hiukan...epämääräisä mielikuvia xD Muttamutta, kommentit olisivat edeleenkin kivoja! :3
