Nimi: Taivaasta helvetti ja helvetistä taivas
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: K-11
Fandom: Mass Effect (3)
Genre: Romance
Paritus: Garrus/Shepard (voi olla m!shepard tai f!shepard.)
Summary: ”Mennään tanssimaan Garrus.”
-Taivaasta helvetti ja helvetistä taivas-
”Jos totta puhutaan, ei minun taivaani mikään baari ole,” hän sanoo ja nojaa baaritiskiin. Baarimikon suu liikahtaa hieman, yllättyneesti, mutta pian tämä tajuaa, että hänelle tällä lauseella ei ole mitään merkitystä. Minulle on.
”Mikä sitten on?”
Hän hymähtää. Ihmisillä on oudot hampaat: valkoiset ja tylpät. Tuijotan häntä ja odotan vastausta, mutta hän vain tarttuu juomaansa. Se on pinkkiä. Lasi on puoliksi tyhjä, kun hän laskee sen takaisin alas. Hetkeen hän ei tee mitään. Osa minusta haluaa sanoa jotain, jotta asiat liikkuisivat eteenpäin. Mutta. Onhan häntä kiva katsella.
”Mennään tanssimaan Garrus.”
Huokaisen. Pelkään, että joku kommentoi hänen tanssiaan. Taas. Miksi kaikki ovat ilonpilaajia? Tai olinhan minkäkin sitä tajuttoman typerää liikehdintää kommentoinut. Tanssia. Just. Eihän Shepard osaa tanssia. Vai osaako? Ainakin hän kiinnittää huomiota. Ja ainakin häntä on helppo viedä. Naureskeli tai hymyili vinosti, laittoi jalkansa minua vasten irstaasti. Ihmiset kutsuivat sitä tangoksi.
”No?” Hän kysyy, lopettaa notkumisen ja kurtistaa kulmiaan. Huomaan, että hänen lasinsa on tyhjä.
”Shepard,” Minä sanon. ”Rohkaisuryyppyjä?”
”Eikä,” hän sanoo ja lyö minua rintakehään kevyesti. Ehkä kosketus ei edes edusta lyöntiä vaan jotain ihmiskunnan tai Shepardin omaa viestiä, jota tällainen turiani ei voi mitenkään ymmärtää.
Ja niin kuin aina, hän tanssii huonosti. Sohii vierustoveria ja minua, eikä edes pysähdy pyytämään anteeksi. Ei edes huomaa tehneensä mitään erikoista. Kestää vain muutaman minuutin ennen kuin hän astuu jalalleni. Kappale ei pääse edes loppuun ennen kuin joku nauraa ja osoittelee.
Tanssimme kolme tanssia. Shepard ei väsy, mutta kyllästyy, vetää minut hiljaisempaan nurkkaan. Yhtäkkiä olen painettuna vasten seinää.
”Garrus?” Shepard kuiskaa. Luen sen hänen huuliltaan enemmän kuin kuulen.
”Niin?”
”Minun taivaani olisi sinun kanssasi.”
En ymmärrä.
”Niinhän me sovimme.”
Shepard nyökkää.
”Niin.”
-
Musiikki pauhaa vielä hetken. Sitten se katoaa ja hämärä laskeutuu. Punainen hämy valahtaa sitten pimeään. Eniten minua satuttaa se, että en tälläkään kertaa ehdi sanoa hyvästejä.
Ääni sanoo: ”Sinulla on sittenkin sielu.”
Uusi hiljaisuus löytyy saman tien. Keskustelu on kulunut ja inhottava, se polkee aina paikallaan. Pitkäveteisyys painautuu päälleni, vangitsee minut. Vain hetki sitten olin jossain muualla. Miksi minun täytyy aina palata tänne?
”Koska sinä valitsit niin.”
”Enhän,” sanon, mutta rukoilen, että minulle ei vastata.
Jos en tietäisi paremmin, voisin sanoa, että pimeydestä minulle nauretaan. Mutta eivät he naura. Koskaan. Eivät he osaa. Vahingoniloa kyllä löytyy, inhoa. Niiden päästäminen ilmaan on heille mahdotonta.
”Näinkö heikko olet? Näinkö mielesi murenee?”
”Ei,” sanon. ”Minä en anna periksi ikinä.”
Alan laskemaan. Lopetan. Aikaa ei kulu, vaikka vertaisin sitä miten tahansa. Ja mikä pelottavinta: se etenee, tiedän sen, enkä minä ole Garruksen luona. Jos olen täällä liian kauan niin… hän unohtaa minut. Ei. Eihän se olisi mahdollista. Ajalla ei ole väliä. Hän rakastaa minua ja minä häntä. Vaikkakin hän on idiootti. Hyvänuskoinen hölmö, joka ei vieläkään tiedä totuutta.
”Shepard,” ääni sanoo. ”Miksi valitsit helvetin?”
Naurahdan.
”En minä sitä valinnut. En edes tiennyt onko sellaista tai taivasta olemassa. Olet kuitenkin oikeassa yhdessä asiassa: teidän seuranne on yhtä helvettiä.”
Pimeys kirkastuu.
”Onneksi minun ei tarvitse olla täällä kellon ympäri,” totean ja avaan baarin oven. Tartun Garruksen käteen ja raahaan hänet baaritiskin kautta väkijoukon keskelle, kiihkeän liikkeen ja läikkyvien valojen maailmaan. Suutelen häntä nopeasti, melkein kiihkottomasti. Nyt uskallan uskoa siihen, että meillä on vielä aikaa. Hän pyöräyttää minut ympäri ja antaa kehonsa mennä. Aika painuu unholaan, kun voin katseellani juoda häntä.
Sana rakkaus ei ole koskaan pudonnut huuliltani, mutta se tuntuu kosketuksessani kun painan käteni hänen kasvojaan vasten.
”Pitäisikö meidän etsiä joku suojaisampi nurkka?”
”Mennään vaan,” minä sanon ja varjoissa annan hänelle mahdollisuuden suudella minua. Garrus, tiedäthän, että olet osa minua? Että en olisi olemassa ilman sinua?
Vastaus on hänen katseessaan.
”Tiedän.”
