Puumiekka, S

[Saappaaton]

Nimi: Puumiekka
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: FractaAnima
Ikäraja: S
Genre: (Haikea) draama

A/N: Tämä on tällainen jossain aamu-utopiassa kirjoitettu lähinnä tajunnanvirtaa oleva pieni pätkä, jonka Fracta ihanaisena ruoti julkaisukuntoon. Osallistuu Parituksettomuushaasteen kolmannelle kierrokselle sekä ficlet300 -haasteisiin.


Puumiekka

Joskus, kun vain istuu autossa katseen levätessä jossain ojanpientareen tienoilla, sitä katsoo ulos näkemättä oikeastaan mitään. Vain harmaata ja ruskeaa, jotka vilistävät sävyjen vaihtelevana massana ohi, eikä tarvita kuin yksi pieni esine, yksi tuttu muoto, jonka mieli ymmärtää ennen kuin rekisteröi näkemänsä loppuun asti. Siinä silmänräpäyksessä tapahtuu monta asiaa: empatia hyppää nollasta sataan, kaikenlaiset kuvat nousevat mieleen ja mikä tärkeintä, koko reaktion aloittanut esine on jo niin kaukana takana, ettei auta edes kuikuilla taaksepäin ja etsiä sitä katseellaan.

Mutta sitä ei voi vain lakata ajattelemasta.

Kahdesta kapeasta laudanpätkästä yhteen naulattu risti, jota ei ole käsitelty tai koristeltu mitenkään, ja häivähdys jotain kirkkaan keltaista, jonka mieli yhdistää tähän aikaan vuodesta muovikukaksi. Tai ehkä se oli oikea.

Liekö se rakkautta lainkaan mennä sieltä, mistä aita on matalin vai onko se silkkaa itsekkyyttä, katkeruutta, tarvetta saada jokin asia päätökseen. Kuka sen ristin on laittanut? Kuka ja miksi? Rakkaudesta, kaipuusta, syyllisyydestä tai syyllistämisestä?

Kenen muistolle se risti edes on laitettu? Onko se jonkun pihamaan laitamille pystytetty muistomerkki rakkaalle lemmikille, mutta jos on, miksi se katsoisi tielle päin. (Mistä sen tietää mihin suuntaan risti katsoo, kun se on samanmuotoinen, katsoi sitä edestä tai takaa? Kyllä sen tietää, jotenkin kummallisesti ihmiselle on sisäänrakennettu sellaisia asioita, kuten tieto siitä, mihin suuntaan risti katsoo, kun se on rakennettu näin. Eikä sillä ole edes silmiä.) Ehkä siellä on tapahtunut jokin onnettomuus joskus. Vaihtoehtoiset skenaariot juoksevat mielen läpi ja uudestaan, mutta mieli on jo jumiutunut yhteen. Yhdestä se ei osaa päästää irti, koska se tuntuu pahimmalta.

Entä jos se risti on siinä, koska lapsi on kuollut?

Mielikuvat nousevat pintaan liian vahvoina, liian elävinä, liian mahdollisina. Sitä kykenee kuvittelemaan ihan liian pitkälle, ihan liian selkeästi, kunnes ollaan pisteessä, josta eteenpäin ei vain halua nähdä ja sulkee silmänsä, vaikka kuvat pyörivätkin mielen sisällä, eivätkä sen ulkopuolella. Silmien sulkemisesta ei ole mitään apua ja samalla se on eleenä niin kovin lohdullinen, kuin muun maailman voisi vain sulkea pois, kun sulkee silmänsä.

Rekan alle jäävää viisivuotista ei halua ajatella yhtään sen pidemmälle kuin on pakko. Se tuntuu pahalta.

Ja onhan aina se vaihtoehto, että silmät näkivät jotakin, mitä ei oikeasti ollutkaan ja mieli ylitulkitsi sen saman tien jättämättä tilaa rationaaliselle ajattelulle. Miksi ajatella järjellä, kun nopeampaa on hypätä empatian syvimpään kuoppaan ja kiduttaa itseään siellä ihan ilman syytä. Ihmismieli on välillä todella hassu kapistus.

Ehkä se risti olikin vain puumiekka.

[LillaMyy]

Haahaa, tätä varten sä siis irkissä kyselit sitä, että kumman nimisen tekstin mieluummin lukisin, Puumiekan vai Tienvarren ristin (tarkistin irkistä, kun en muistanut muuten). Itse valitsin jälkimmäisen, mutta sä näköjään päädyit sitten tähän kuitenkin, joten katsotaan, miten tämä sopii tälle tekstille.

;;;_________________________________;;;
Vihaan sua, ja vihaan tätä tekstiä! Ei tällaisia saa kirjoittaa! Kamalaa, kamalaa, kamalaa! Ja silti niin hienosti kirjoitettua! Ristiriitaista, vai mitä?! Oi vitsit, mun kommentointitaidot katosivat taas kerran jonnekin hornan tuuttiin, koska mitä ihmettä tästä pitäisi mukamas osata taas sanoa?

Entä jos se risti on siinä, koska lapsi on kuollut?

Itken jo pelkästä ajatuksesta! ;;;___________________________;;; Senkin julmuri!

Täytyy kyllä sanoa, että valitsit loppupeleissä ihan oikean otsikon tälle, koska Tienvarren risti olisi kertonut ehkä jo liikaa tästä, kun taas Puumiekka voi viitata ihan mihin vaan.

Rekan alle jäävää viisivuotista ei halua ajatella yhtään sen pidemmälle kuin on pakko. Se tuntuu pahalta.

No shit Sherlock. ;;_____________;; En kestä tällaisia tekstejä!

Heheh, tästä kommentista tuli hiukkasen tynkä ja näin, mutta minkäs teet, kun ei osaa sanoa mitään, koska tunteet liikaa pinnassa jne. >: Kamala teksti, mutta liian hyvin kirjoitettu, että kehtaisin jättää yhtään tätä kämäisemmän kommentin. Kiitos ja anteeksi!

[Sokerisiipi]

Simppeli, arvoituksellinen otsikko veti tänne ja mitä luenkaan! Onko tämän tekstin kertoja minä? Se voisi olla! Olen samanlainen. Ajattelen, skenaroin ja pyöritän kaikkea päässäni juuri tuohon pisteeseen, kun tiedän, että hei, tämä on jo liikaa ja pelkkää spekulaatiota ja ajattelen silti! Hirveän hyvin kerrottu ja puettu sanoiksi se, miten ajatukset siirtyvät, kehittyvät ja kasvavat sekunneissa valtaviin mittasuhteisiin ja äkkiä päässä onkin kymmeniä mahdollisuuksia ja variaatioita. Kuka tarvitsee todellisia rinnakkaismaailmoja, kun ihminen pystyy päässään kehittelemään niitä sadoittain? Okei, en rupea filosofioimaan tämän enempää. Sait minut kyllä ajattelemaan.

Siinä silmänräpäyksessä tapahtuu monta asiaa: empatia hyppää nollasta sataan, kaikenlaiset kuvat nousevat mieleen ja mikä tärkeintä, koko reaktion aloittanut esine on jo niin kaukana takana, ettei auta edes kuikuilla taaksepäin ja etsiä sitä katseellaan. Mutta sitä ei voi vain lakata ajattelemasta.

Mun suosikkikohta! Olin tästä heti silleen kädet pöydälle, nyt puhutaan asiaa! Ja niin hyvin tiivistää, että mistä tämä teksti kertoo. Pojoja ja confettisadetta, jee!

(minun ja Lillan kommentissa on lievä sävyero :---D)

Tajunnanvirta on muoto, joka palvelee tekstiä mielestäni parhaiten. Matkassa pysytään silti oikein hyvin eikä tämä jättänyt millään lailla sekavia fiiliksiä. En sinänsä kauhistunut kauheista ajatuksista, koska ajattelen kauheuksia itsekin. Eikös me kaikki ajatella? Ja odottelinkin, että missä vaiheessa päästään siihen vaihtoehtoon. Ihmisen tapa ajatella on kuitenkin taipuvainen sellaiseen, ei voi mitään.

Ihmismieli on välillä todella hassu kapistus.

Näinpä.

Kiitos tästä tekstistä. Pidin kovasti!

[Hazyel]

Noniin. Koitan kommentoida nyt jotain, vaikka en tosiaan tiedä, tuleeko tästä mitään kovin järkevää. Todennäköisesti ei.

Ensin kun luin tän tekstin nimen, joskus ikuisuus sitten, kuvittelin, että tässä olisi ehkä lapsia leikkimässä, tai jotain muuta vastaavaa. Sitten kuulin Lillalta, että tää teksti ei ollut kiva. Ja kuvittelin, että ehkä tässä joku lapsi tekee toiselle jotain tai ehkä joku aikuinen tekee jollekin lapselle tai... no, jotain. Ja sitten tulin ja luin tän.

Ensinnäkin, tunnelma tässä on jollain tapaa hyvin haikea. Ehkä siksi, että tiedän niin tuon tunteen, kun istuu autossa ja sitten näkee jotain, mikä kiinnittää huomion. Ja myös tuon, kuinka ajatukset alkaa laukkaamaan. Tiedän myös sen tunteen, kun silmien sulkemisesta ei ole apua, vaan pahimmassa tapauksessa se vaan saa ne mielikuvat yhä elävempinä mieleen.

Jotenkin tässä tuli myös se fiilis, että nää ei oikeasti olisikaan pelkästään ajatuksia - vaan tässä ikään kuin kerrottaisiin toisen henkilön silmin tapahtunut: jossain on jäänyt lapsi rekan alle, ja hänelle on pystytetty risti - joka ehkä kuitenkin on lapsen rakas puumiekka, joka pitää ristin paikkaa.

Huh, tää teksti kyllä oli. Eh, en edes osaa sanoa oikein, että mitä, mutta erilainen. Ei huonolla tavalla, vaan hyvällä, mutta myös vähän synkällä. Kiitos kuitenkin, vaikka ensin vihasinkin sua siksi, että kirjoitit tän.

[repa]

Oi, tää oli ihanan erilainen. Mulle tuli hirveen kiva fiilis tuosta alusta, mutta loppua kohtaan moinen fiilis kyllä häipyi tehokkaasti. Mä en ymmärrä, miksi toiset saa aina näin omaperäisiä ideoita ja itse kirjoitan jostain kulutetusta ja käytetystä. Ihanaa kuitenkin, että muut osaa ajatella luovasti, että pääsen nauttimaan tällasista teksteistä.

Tämän tyyli oli jännä. Avasit paljon, ja paikoittain tuntui jopa, että liikaa. Mutta toisaalta ei tuossa ollut liikaa, kun tarkemmin pureskeli, koska ilman kaikkia lauseita ei ajatus olisi välittynyt riittävän selkeästi eikä tunnelma olisi päässyt näin tiiviiksi.

Tässä oli paljon kivoja kohtia, mutta erityisesti tykkäsin tästä:

Mielikuvat nousevat pintaan liian vahvoina, liian elävinä, liian mahdollisina. Sitä kykenee kuvittelemaan ihan liian pitkälle, ihan liian selkeästi, kunnes ollaan pisteessä, josta eteenpäin ei vain halua nähdä ja sulkee silmänsä, vaikka kuvat pyörivätkin mielen sisällä, eivätkä sen ulkopuolella. Silmien sulkemisesta ei ole mitään apua ja samalla se on eleenä niin kovin lohdullinen, kuin muun maailman voisi vain sulkea pois, kun sulkee silmänsä.

Aivan ihana kappale. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Osuvaa kuvailua, hyvin välittyvää ajatusta. Melkein itsekin olisi tehnyt mieli sulkea silmänsä ihan vain eläytyäkseen tekstiin, mutta silloin ei olisi nähnyt lukea pidemmälle.

Loppu oli myös hyvin onnistunut ja sitoi tekstin hyvin otsikkoon. Otsikosta sen verran, että mua hämäsi se, koska mietin, miten se mahtaa liittyä kokonaisuuteen. Tai siis mietin, missä kohtaa ymmärrän, mistä otsikko tulee. Ja viimeisessä lauseessa päästit mut tästä kysymysmerkistä eroon. Ovelaa!

Kiitos lukukokemuksesta

[Paquette]

Klikkasin tämän auki, koska LillaMyy kuvaili tätä tuolla originaalien suositustopicissa sen herättämien tunteiden takia ihan kamalaksi. Minussa teksti ei ihan niin vahvoja tunteita saanut aikaan, onhan tässä koko ajan se mahdollisuus, että mitään kauheaa ei olekaan tapahtunut. Toisaalta ensimmäinen ajatus tien vieressä olevasta rististä on minusta aivan luonnollisesti se, että joku on kuollut sillä paikalla. Minä en kyllä välttämättä heti ajattelisi niin surullista vaihtoehtoa kuin rekan alle jäänyt viisivuotias, ja siksi mietinkin lukiessa, onko kertojalla kenties jotain henkilökohtaista kokemusta tuollaisesta tapahtumasta. Kävi myös mielessä jotain samankaltaista kuin Lauchuolla, eli että tässä on kuvattu jokin todellinen tapaus, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta. Toisaalta kamaliakin mielikuvia tietysti tulee itse kullekin ihan ilman mitään erityisiä yllykkeitä. Joka tapauksessa tällainen yhdestä havainnosta lähtevä mielikuvituksen villiintyminen on sinänsä todella samastuttava kokemus ja teksti ajatuksia herättävä. Siispä kiitos siitä!