Tämä shotti on osa
Varauksia ja purkauksia -sarjaa, jonka päähenkilöinä seikkailevat teekkarinuorukaiset Juuso ja Samuli, ja tämä sijoittuu tarkalleen
Reaktioyhtälöiden 66. osan (K-11) – eli tällä hetkellä uusimman osan – jälkeen. Kyseessä on siis eräänlainen spin-off päätarinasta. Päätin julkaista tämän erillään Yhtälöistä, koska tämä on poikkeuksellisesti Samulin näkökulmasta ja reippaasti raapaletta pidempi.
Tämä shotti on omistettu
Ronenille, joka haikaili Samuuso-fluffin perään, ja jolta Sana/kuva/lause10-haasteen inspislause on peräisin.
Tämän fluffisempaa näistä hahmoista ei vain tällä hetkellä saa irti, kääk!
He heräsivät aikaisin aamulla miltei pahimpaan mahdolliseen eli sankkaan lumimyräkkään. Öinen pakkanen oli lauhtunut, mutta Juuson asunnon ikkunoista ei näkynyt mitään muuta kuin valkoista tuprua, jonka taustalla sinersi vielä aamuhämärä. Samulin oli pakko yhtyä Juuson järkeilyyn ja todeta, ettei avaimia olisi mitään mieltä etsiskellä jorpakosta, jos ei näkisi omaa nenäänsä pidemmälle. Saattoi olla, ettei niitä olisi mitään mieltä etsiä sään seljettyäkään. Todennäköisesti Samuli joutuisi pulittamaan ovenavauspalvelun ja keksimään Noelille jonkin meriselityksen siitä, miksi heidän lukkonsa jouduttaisiin vaihtamaan, kun yksi avain oli kateissa. Ajatuskin melkein alkoi särkeä Samulin päätä, samoin kuin epävarmuus siitä, miten hänen puhelimensa ja silmälasiensa kävisi. Sinä aamuna kaikki oli vaikeaa ja sekavaa, pelottavaakin.
Lainahammasharjalla hampaita harjatessaan Samuli tuijotti peilikaapista heijastuvaa kuvajaistaan. Hän ei nähnyt tarkasti ilman laseja, mutta näkemänsä perusteella hän tiesi näyttävänsä kauhealta. Puoli naamaa oli turvoksissa ja ruhjeilla, ja irvokkaimmalta näytti nenä ympäryksineen. Kasvojen muu iho oli luonnottoman kalpeaa punertavanpurppuraisten ruhjeiden rinnalla. Silmien alla väijyivät synkät varjot, vaikka hän oli kuin olikin lopulta saanut unen päästä kiinni.
Samuli sulki silmänsä ja huuhteli kasvonsa. Rikkinäistä ihoa kirveli, kun vesivanat mutkittelivat ruhjeiden labyrintissa. Kumara asento vihlaisi sijoiltaan mennyttä olkapäätä. Koko vartalo oli muutenkin hellänä, ja hän käveli kuin satavuotias reumaatikko. Edellisiltana suihkussa hän oli huomannut tuoreita, vasta kehittyviä mustelmia siellä täällä kuin käyntikortteja.
Jori oli jättänyt jälkensä, jälleen kerran.
Samuli lysähti vessanpöntölle kuivaamaan kasvojaan. Hän upotti ne pehmeään froteepyyhkeeseen. Juoksevan veden vieno hyväily ja pyyhkeen lempeä halaus olivat jotain niin erilaista verrattuna siihen, minkä kourissa Samuli oli edellisiltana kamppaillut. Hän pusersi pyyhettä tiukemmin kasvojaan vasten, kun välähdykset seurasivat toisiaan. Hän muisti – ei pelkästään muistanut, vaan
tunsi – Jorin sormien päättäväisen otteen olkavarsissaan, Jorin varsikengän terävän potkun oikeassa pakarassaan, Jorin kuuman ja kiivaan hengityksen kaulallaan. Ensin Samuli oli pyrkinyt pakoon, ja sitten hän oli vain sykertynyt maahan ja toivonut, että se olisi loppunut, eikä se ollut loppunut. Se oli jatkunut ja jatkunut ja jatkunut. Jossain vaiheessa Samuli oli menettänyt tajuntansa tai ehkä lamaantunut kivusta tiedottomuuteen, ja hän oli havahtunut vasta, kun Jori oli soittanut hänen puhelimellaan Juusolle.
Joskus aamuyöllä Samuli oli nähnyt unta, jossa Jori oli jatkanut osoittamatta merkkiäkään lopettamisesta, kunnes Samuli oli herännyt henkeään haukkoen ja joka paikka kivusta kouristaen. Siinä vessanpöntöllä kyhjöttäessään hän ajatteli ohimennen, kestäisikö sitä montakin yötä. Ehkä Jorilla oli ikuinen ote hänestä.
Samuli laski pyyhkeen kasvoiltaan ja nosti tilalle lainahupparinsa pehmeän hihan. Hän nuuhkaisi sitä syvään aivan kuin olisi voinut tallettaa sen tuoksun hajuhermoihinsa. Se tuoksui samalta kuin Juuson vuodevaatteet, samalta kuin koko asunto, samalta kuin Juuso. Se ei ollut minkään kemikaalin keinotekoista katkua, vaan se oli toisen ihmisen ominaistuoksu, levollinen ja turvallinen. Se ympäröi Samulin, ja kerrankin hänestä tuntui hyvältä, että jokin ympäröi hänet. Kerrankin se jokin oli jotain muuta kuin vaativaa omistushalua.
”Syötkö sä, jos mä keitän kaurapuuroa aamupalaksi?” kuului Juuson huikkaus kattiloiden kolinan säestelemänä.
Samuli palasi aikaan ja paikkaan ja hymyili hihaansa. ”Kelpaa mulle”, hän sanoi takaisin.
Samulin hymy kuitenkin hiipui saman tien, kun hän ymmärsi, miten typerä hän oli nuuhkiessaan Juuson vaatteita. Häntä hävetti jo valmiiksi niin, että sisuksissa kuohui. Häntä hävetti se, että hänet oli piesty; se, että hän oli ollut liian heiveröinen päästäkseen pakoon; se, että hän pystyi perustelemaan itselleen, miksi hän oli ansainnut sen kaiken. Häntä hävetti se, että Juuso oli nähnyt hänet haavoittuvimmillaan ja saanut hänet riippakivekseen. Häntä hävetti aamuöinen tunnepurkauksensa. Häntä hävetti jopa se, miten hänestä tuntui kaiken aikaa enemmän ja enemmän siltä, että migreenikohtaus oli tuloillaan. Miksi hänen piti olla niin helvetin heikko ja hankala?
Samuli ponkaisi jaloilleen niin äkkinäisin liikkein, että kipusignaalit sinkoilivat pitkin herkistynyttä vartaloa.
x
He söivät vaitonaisina. Samulilla ei oikeastaan ollut ruokahalua, vaikka maitoon keitetty kaurapuuro pakastemansikoiden kanssa olikin herkullista. Hänen kätensä ja suunsa toimivat automaattisina kiinnittämättä huomiota siihen, mitä tekivät, ja hänen ajatuksensa askartelivat tulevassa. Samulista tuntui, että Juusokin mietti, mikä olisi seuraava askel, vaikkei tämä mitään ääneen sanonutkaan. Kehonkielestä saattoi päätellä paljon.
Lumimyräkkä ikkunoiden takana oli armollinen. Se antoi heille aikaa. Jos ensimmäinen projekti olisi aarteenetsintä lumikinoksissa, heidän täytyisi joka tapauksessa odottaa pyryn laantumista. Samuli ei edes tiennyt, olisivatko he siinä vaiheessa enää
he. Juuso oli auttanut häntä niin paljon, liikaa. Ei Juusolla olisi mitään velvollisuutta luotsata häntä enää. Osa Samulista toivoikin, että heidän tiensä erkanisivat ennen kuin Juuso ennättäisi todistaa uusia säröjä säpäleissä. Toinen osa taas halusi pitää kynsin hampain kiinni siitä turvallisuuden tunteesta, jolla Juuson läsnäolo hänet ympäröi.
Kaikki oli sekavaa.
Kun Juuso alkoi korjata astioita, Samuli yritti tarjota apua, mutta Juuso vain hymyili ja huitaisi kädellään. Hetken Samuli istui ja tunsi itsensä käyttökelvottomaksi, mutta kun Juuso oli kääntänyt hänelle selkänsä ja keskittynyt tiskeihin, Samuli päätti hyödyntää tilaisuuden ja punnertaa seisomaan kaikessa rauhassa. Se oli vaivalloista. Hänen lihaksensa olivat kauttaaltaan niin hellät, että pelkkä oleminen sattui, asennonvaihdoista puhumattakaan. Samuli oli saanut päivystyksestä särkylääkettä mukaansa, mutta ei sekään ihmeitä tehnyt.
Uudelleen istuutuminen ei tuntunut fiksulta vaihtoehdolta, kun nouseminen oli ollut työn ja tuskan takana, joten Samuli seisahtui marsujen häkin eteen katselemaan otusten puuhia. Ne lekottelivat parhaillaan kukkakankaisessa riippumatossa, johon ne mahtuivat juuri sopivasti kaksistaan. Mustavalkoinen ja pidempikarvainen – Fotoni, Samuli muisteli – mutusti samalla heinänkortta, jonka se oli ilmeisesti kurkottanut heinätelineestä. Samulin katsellessa vanhempi Kvantti selvästikin häiriintyi siitä, että kaverin herkku heilui nenän edessä, ja niinpä se nappasi korren toisen pään suuhunsa. Kaverukset mutustivat korren yksissä tuumin loppuun, ja se sytytti spontaanin hymyn Samulin huulille. Marsujen rentoa lauantailekottelua seuratessaan Samuli ei voinut olla miettimättä, millaista se olisi: maata kaverin kanssa riippumatossa ja vain olla, ainoana välittömänä murheenaan nenää kutitteleva heinänkorsi.
”Niiden lempihupia”, Juuso totesi.
Samuli hätkähti. Hän ei ollut huomannut Juuson seisahtuneen taakseen. Juuso hymyili ensin marsuille ja sitten Samulille. Samulin vatsanpohjassa kutitti.
”Haluaisitko sä Kvantin syliin?” Juuso kysyi seuraavaksi.
”Syliin…? En kai mä osaisi, ja jos ne häiriintyy –”
Juuso pudisti päätään edelleen hymyillen ja avasi muitta mutkitta häkin kattoluukun. Se sai marsut kuikuilemaan uteliaina ylöspäin. Jompikumpi niistä kiljahti, mutta äännähdys ei kuulostanut pelästyneeltä vaan pikemminkin innostuneelta, ja kun Juuso laski kätensä häkkiin, Kvantti kömpi alas riippumatosta ja jatkoi nuuskimaan Juuson sormia. Juuso rapsutti sitä korvan takaa ja nosti sen sitten syliinsä kaksin käsin, tottunein elkein. Hän painoi kattoluukun kiinni, ja Fotoni jäi tyytyväisenä valtaamaan koko riippumaton.
Juuso nyökkäsi sohvaa kohti, ja Samuli seurasi häntä hämillisenä. He istuivat, Juuso Kvanttia varoen ja Samuli kivusta kankeana Juuson oikealle puolelle, ja ennen kuin Samuli ehti esittää vastalauseita, Juuso oli jo laskenut Kvantin hänen syliinsä.
Hetkeksi Samuli jähmettyi, ja niin jähmettyi Kvanttikin. He tunnustelivat toisiaan, Samuli Kvantin lämmintä ja eloisaa painoa ja Kvantti kenties Samulin reisien kaaria. Samulista tuntui merkilliseltä pitää sylissään jotain niin elollista ja lämmintä, jotain millä oli oma tahto. Hänellä ei ollut koskaan ollut lemmikkiä, eikä kukaan sukulainen tai kaverikaan ollut koskaan omistanut ainakaan mitään sylissä pidettävää. Samuli ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.
Kvantti ei ollut mikään kevyt kaveri. Se oli suuri ja roteva ja paljon painavampi kuin Samuli olisi marsusta uskonut. Vaaleanruskean karvan peittämät kyljet kohoilivat jyrsijän kiivaan hengityksen tahdissa. Hennot viikset väpättivät ja tummat silmät kiiluivat, kun marsu pälyili ympärilleen. Se otti muutaman askeleen pienillä mutta jäntevillä jaloillaan, ja se tuuppasi Samulin rannetta uteliaana nenällään. Ehkä se haistoi Juuson ominaishajun hupparista.
”Sitä voi silittää”, Juuso sanoi. ”Se tykkää siitä. Fotoni ei ole samalla tavalla ihmiskontaktin perään, mutta Kvantista tuli ihan sylimarsu silloin, kun sen veli kuoli ja se joutui olemaan jonkin aikaa yksin.”
Juuso ojensi kätensä, mutta hän sulkikin sen Samulin terveen käden ympärille ja vei sen Kvantin kyljelle. Samulin sydän hakkasi yhtäkkiä lujempaa. Juuson käsi oli lämmin ja vakaa hänen kämmenselkänsä puolella, ja Kvantin tuuhea turkki taipui vasten hänen kämmentään ja upposi hänen sormiensa väleihin. Juuso veti kätensä pois ja jätti Samulin omilleen, mutta jotenkin Samuli osasi jäädä siihen. Ensin hän vain piteli kättään siinä, mutta sitten hän alkoi liikutella sormiaan ja silitellä Kvanttia, ensin kyljestä ja sitten selkäpuolelta. Jostain syvältä Kvantin rintakehästä alkoi kantautua tyytyväistä pulputusta, niin että sen saattoi melkein tuntea. Kvantti pyörähti parempaan asentoon, hamuili nenänpäällään Samulin sormia ja jäi sitten aloilleen pulputtamaan.
Oli kuin pienen eläimen lämpö ja pehmeys olisivat yhtäkkiä välittyneet Samulin sormenpäistä aina käsivarteen ja keskivartaloon asti. Sydänalassa lämmitteli vähän samalla tavalla kuin aina silloin, kun Samuli näki Juuson hymyilevän hyväntuulista ja rentoa hymyään.
Samuli hädin tuskin huomasi Juuson nousevan, mutta kun tämä palasi takaisin kurkkuviipaleen ja salaatinlehden kanssa, hänen huomionsa herpaantui marsusta.
”Ne saa yleensä viikonloppuisin jotain spesiaalia”, Juuso selitti ja tarjosi Kvantille salaatinlehteä, jota se alkoi heti mussuttaa. ”Fotoni on vähän valikoiva, mutta tälle vanhalle herralle maistuu ihan perussalaattikin.”
Salaatinlehti katosi parempiin suihin alta aikayksikön. Sen syötyään Kvantti alkoi kuikuilla kaula pitkänä kohti Juuson toisessa kädessä olevaa kurkkua. Juuso ojensi viipaleen Samulille, ja Samuli syötti sen Kvantille, jonka pikkuinen vatsa ei osoittanut minkäänlaisia täyttymisen merkkejä. Viipaleen kadottua Kvantti pälyili ympärilleen hämmentyneen näköisenä, aivan kuin ruoan loppumista kummastellen. Samulia hymyilytti – miten ilmeikäs ja eleikäs eläin saattoikin olla?
Samuli jatkoi Kvantin silittämistä. Se rauhoittui aloilleen ja pulpahti jälleen muutaman kerran.
”Usein jos mulla on mieli maassa, mä otan Kvantin syliin rapsuteltavaksi”, Juuso sanoi. ”Se on lähes takuuvarma piristymiskeino. Sille on kiva jutella, kun se juttelee takaisin.” Juuso naurahti ja rapsutti marsua niskantaitteesta.
Juuson sanat havahduttivat Samulin tajuamaan, ettei hän ollut hetkeen ajatellut mitään. Ei mennyttä, ei tulevaa. Jori, kadonnut omaisuus ja pirstoutuneet silmälasit siinsivät jossakin kaukana, ikkunan toisella puolen sankan lumimyräkän takana. Jorin sormien puristus olkavarsista oli hellittänyt. Kipu ei lävistänytkään kaikkea. Migreenkohtausta tyypillisesti edeltävä tokkurainen olokin oli hetkeksi väistynyt.
”Se tykkää susta”, Juuso totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Samuli naurahti, ja hetken oli taas hiljaista.
”Niin kuin mäkin”, Juuso jatkoi hiljaa, hädin tuskin kuuluvasti, ja vei kätensä Samulin reidensyrjälle.
Samuli häkeltyi äkillisestä kosketuksesta. Hän tunsi jähmettyvänsä – ei siksi, että se olisi ollut epämiellyttävää, vaan siksi, ettei hän ollut osannut odottaa sitä –, ja heti seuraavaksi hän tunsikin Juuson vetäisevän kätensä pois. Juuso käänsi katseensa toiseen suuntaan kuin häpeissään ja mutisi nopean anteeksipyynnön, ja yhtäkkiä Samulikin oli häpeissään.
Se oli Samulin vika. Oli Samulin syytä, jos Juuso häpesi sellaista. Samuli oli aivan itse saanut sen aikaan välttelyllään ja väistelyllään, vaikkei hän kaikkein yksinäisimpinä ja ahdistuneimpina hetkinään olisi mitään muuta halunnut kuin ottaa Juusoa kädestä.
Kvantti kiemursi Samulin sylissä etsien joko lisää herkkuja tai silityksiä tai molempia. Juuso raapi niskaansa, risti jalkansa ja tuijotti edelleen vastakkaiseen suuntaan, jonnekin lumenvalkoiseen ikkunaan. Samulin sydän tempoili, temppuili.
Lopulta Samuli hivutti vasemman kätensä heidän väliinsä sohvalle ja siitä Juuson oikealle kädelle. Hän puristi kevyesti ja toivoi, ettei Juuso huomaisi hänen kätensä hienoista tärinää tai yhtäkkistä hikisyyttä. Hän sulki silmänsä ja nielaisi.
Kun hän uskalsi taas katsoa, hän näki silmäkulmastaan Juuson hymyilevän ikkunalle.
