Ficin nimi: Huuto vastatuuleen
Kirjoittaja: Lunatic
Fandom: Originaali
Ikäraja: S
Paritus: Firas/Nizar
Vastuunvapaus: En tässä nyt yritä kenenkään mieltä pahoittaa, omistan hahmot ja tarinan
A/N: Osallistuu haasteeseen
Yhteiskuntaa rakentamassa. En halunnut tässä nyt erikseen nimetä valtioita tai muita, mutta en usko, että on kovin vaikea päätellä, keitä pakkaskansalaiset esimerkiksi voisivat olla.
Huuto vastatuuleenKeskuksen raskaat seinät tuntuivat kaatuvan päälle joka kerta, kun Firas astui siihen kurjaan loukkoon, jonka seinät telkesivät hänet sisään, pakottivat ahtautumaan pikkuisiin huoneisiin kymmenien muiden kanssa. Ne huoneet löyhkäsivät hieltä ja mudalta. Kyllä siellä siivottiin, mutta ei niin usein kuin olisi ollut tarpeen. Ei sieltä minnekään päässyt. Tai pääsi, ei sitä varsinaisesti kielletty, mutta lähtemisessä ei ollut järkeä. Laitos oli niin kaukana keskustasta, kaupungin länsilaidalla. Keltavihreät paikallisliikenteen bussit kulkivat kyllä ohi neljästi päivässä, mutta ilman toimivaa pankkitiliä Firasilla ei ollut rahaa, jota olisi voinut käyttää ostaakseen bussilipun. Kävelymatkan päässä oli vain omakotitaloalue, kuihtunut kukkakauppa, räkäinen kapakka ja päiväkoti, josta vanhemmat olivat kiihtyvällä tahdilla siirtäneet lapsiaan pois siitä asti, kun päiväkodin lähelle oli rakennettu se laitos, jossa Firas oli vankina. Vastaanottokeskus. Se tuntui kirosanalta, ja se oli mahdoton lausua. Keskuksen ympärillä kohosivat uutukaiset, yli miesmittaiset verkkoaidat. Ihan kuin he olisivat olleet pahaisia elukoita häkissä. Läheisen omakotitaloalueen asukkaat tapasivat kiirehtiä laitoksen ohi, mutta aina heillä oli kuitenkin aikaa kuikuilla verkkoaidan läpi. Firas halusi huutaa heille, kysyä, miksi ihmeessä he halusivat pällistellä toisten kurjuutta.
"Pyykkiä!" kuului viisikymppisen naisen ääni.
Naisen lyhyt, hailukan vaalea tukka oli samanlaisessa pottamallissa kuin kolmivuotiaalla. Naisen ystävällisten kasvojen piirteet korostuivat vähän hassusti, kun nainen kurkkasi hämärään huoneeseen ja ovenraosta käytävän valot loivat varjoja hänen kasvoilleen.
"Tässä", tuttu miesääni melkein kuiskasi ihan lähellä.
Firas heräsi synkistä ajatuksistaan ja tajusi tuijottaneensa viisikymppisen naisen kasvojen juonteita liian kauan. Hän käänsi katseensa tutumpaan ääneen vierellään.
"Kiitos", Firas mumisi ja otti vastaan puhtaaseen tyynyliinaan käärityn litteän tyynyn, jota Nizar hänen vierellään tarjosi hänelle.
Firas painoi poskensa vasten tyynyä ja veti syvään henkeä. Hän nuuhki liljantuoksuiselta pesuaineelta hennosti tuoksuvaa tyynyliinaa ja nautti sen puhtaasta tuoksusta. Ohut retkipatja, jossa oli jonkun koiran hampaanjäljet ja jolla Firas oli nukkunut keskuksen lattialla viimeiset neljä kuukautta alkoi jo löyhkätä. Edes pesulle ei päässyt joka päivä, hyvä jos kerran viikossa ennätti.
Nizar houkutteli Firasin taas ulos. Ensimmäiset linnun tsirpattivat jo kokeilevasti lähialueen puissa, kun Firas käveli Nizar rinnallaan päiväkodin ohi. Lapset olivat ulkona ja leikkivät tarmokkaasti pehmeällä, vastasataneella pakkaslumella. Muutama lapsista pysähtyi katsomaan ohi käveleviä nuorukaisia. Nizar hymyili lapsille ja hieman varuillaan lapset hymyilivät takaisin. Firas ei jaksanut ymmärtää, kuinka ihmeessä Nizar jaksoi olla niin yltiöystävällinen ja sopeutuvainen ja positiivinen, vaikka elämä vastaanottokeskuksessa oli kuin perse edellä puuhun kiipeämistä. Firas ihaili sitä, ihaili niin suunnattomasti, ettei siinä ollut edes järkeä. Nizar näytti lukevan hänen ajatuksensa.
"Ei auta olla myrtsi, Firas. Ei se ole heidän vikansa", Nizar kertoi siihen miellyttävän pehmeään, melkein kuiskaavaan tapaansa.
Firas päästi syvän huokauksen. Kyllä hän sisimmässään tiesi. Ei se ollut näiden pakkaskansalaisten vika, että aurinkokansa joutui pakenemaan sodan jaloista. Firas tiesi senkin, että olisi varmasti itse käyttäytynyt yhtä ennakkoluuloisesti, jos osat olisivat olleet päinvastoin. Nizar oli liian hyvä tähän maailmaan, Firas oli siitä varma. Nizarin kaltaisilla enkeleillä oli tapana kärsiä kilttiydestään. Firas tunsi sellaista isovelimäistä suojelunhalua Nizaria kohtaan, vaikka he olivat samanikäisiä. Firas vain ei kestäisi sitä, jos Nizarille sattuisi jotakin, vaikka heillä ei ollutkaan mitään pitkää historiaa yhdessä. He olivat tunteneet tarkalleen viisi kuukautta ja kolmetoista vuorokautta, toisinsanoen siis siitä asti, kun vastaanottokeskus oli ottanut heidät sijoitukseen. Jotenkin heidän polkunsa eivät olleet ikinä ristenneet aiemmin, vaikka he olivat asuneet koko ikänsä vain parinkymmenen kilometrin päässä toisistaan ja jopa työskennelleet samalla alalla. Firas hymyili, kun hän ajatteli Nizaria ja sitä, miten läheisiä heistä olikaan tullut lähes pakon edessä. Hän rakasti Nizaria ja tiesi, että Nizarkin rakasti häntä.
Nizar lainasi kaulahuiviaan Firasille, kun kylmä puhuri puuskutti lunta puiden oksilta nuorten aurinkokansalaisten niskaan. Firas hymyili ja vilkaisi ympärilleen, ennen kuin tuikkasi rohtuneilla huulillaan nopean suukon Nizarin poskelle.
"Olet rakas", Firas kuiskutti leperrellen.
Nizar hymyili lempeästi.
"Voi kun vain tietäisit, miten suuresti rakastan sinua", Nizar kaunopuheisesti vastasi, ja istahti koivikkoon johtavan polun laidalla olevalle penkille, jonka jokin nuorisosakki oli raahannut sinne jostain keskikaupungilta.
Nizar oli juuri tuollainen; kaunopuheinen ja rakastettava mies, joka seisoi sanojensa takana ja rakasti kaikkia. Firas itse oli vähän katkera ja kirpeä, eikä ollenkaan niin rakastettava. Firas pelkäsi kuollakseen, että joutuisi palaamaan kotimaahansa, jota sisällissota runteli. Oikeastaan hän ei pelännyt ainoastaan sitä. Vielä enemmän häntä kammotti ajatus, että hän joutuisi lähtemään ja erkanemaan Nizarista. Kotona kukaan ei hyväksyisi sitä, että he rakastivat toisiaan. Ei sitä täälläkään kukaan hyväksynyt, mutta sentään heidän henkensä eivät olleet vaarassa sen takia. Eivät he sitä julkisesti huudelleet, eikä heidän tarvinnutkaan. Heille riitti se, että he kaksi tiesivät. Siinä penkillä Firasin oli helppo unohtaa katkeruutensa ja nähdä vain Nizarin valkoisena välkehtivä hammashymy ja tuikkivat silmät.
