Kirjoittaja: Lauchuo
Beta: Saappaaton
Ikäraja: S
Genre: hurt/comfort
Vastuuvapaus: Idea, hahmot ja kaikki kuuluu minulle, älkää varastako <3
Tiivistelmä: Silloin, kun painajaiset herättävät yöllä.
A/N: En muista kuka ehdotti, että ottaisin Kasvata puu -haasteeseen teemakseni avaruuden, mutta kiitos hänelle <3 Tästä on tulossa eeppinen tarina, johon haasteen idean mukaan kuuluu raapale, ficlet, oneshot ja jatkis, tuossa järjestyksessä julkaistuna. Kaikki kuuluvat tähän samaan verseen, jonka nimi on
Kuolemattomuuden käsikirja astronauteille. Kehotan lukemaan nämä julkaisujärjestyksessä eli edellä mainitun järjestyksen mukaan (linkitän tähän myöhemmin sarjan muutkin osat), sillä vaikka kronologinen järjestys onkin toinen, nämä nyt vain on tarkoitettu luettavaksi hieman eri tavalla.
Haasteet:
Kasvata puu -haasteGenretasohaasteOtsikoinnin iloja -haaste (Intertekstuaalinen otsikko:
Terve, ja kiitos kaloista)
Yhtyeen tuotanto II (Haloo Helsinki - Yhdessä ihminen)
Het10 #2KerrontahaasteNäkemiin, ja kiitos peloista
Hätkähdän hereille kesken painajaisen. Hiki valuu poskea pitkin sekoittuen kyyneliin. Hengitys on lähes paniikinomaista ja kuulen sen vinkuvan kuin hinkuyskää sairastavalla. Tunnen sydänalassani ahdistavan puristuksen.
En ole enää aluksessa, en ole enää aluksessa, en ole enää aluksessa, hoen itselleni kuin mantraa samalla, kun kämmeneni painuvat kiivaasti kohoilevaa rintakehää vasten. Kun saan hengitykseni tasaantumaan, nousen sängystä ja kävelen ikkunalle. Raotan verhoa katsoakseni ulos. Sydämeni syke alkaa pikkuhiljaa hidastua, kun näen pihalla takana kadunvarren täynnä autoja ja kaukana,
kaukana olevan kuun.
Kuulen askeleet viereltäni, ja hellät kädet kietoutuvat ympärilleni.
“Olenko minä kotona?” varmistan ja vastaukseksi saan kaksi suudelmaa kaulalleni ja suukon poskelleni. Rentoudun ja annan Noahin ottaa kehoni vastaan, kun kaadun hänen syliinsä. Noah vetää minut takaisin sänkyyn ja silittää hiuksiani.
“Se helpottaa kyllä, ajan myötä”, Noah sanoo ja hiljainen nyyhkäys värisyttää kehoani.
“Sinä et tiedä, sinä et ole ollut -”, kuulen ääneni lähes hätääntyneen sävyn ennen kuin Noah keskeyttää.
“Alex. Minä olen ollut”, hän sanoo ja puren huultani nolostuneena. Muistutan itseäni, ettei hän ole enää se sama kokematon poika kuin tavatessamme.
“Anteeksi”, sanon vaivautuneena ja käännän katseeni pois.
“Ei se mitään. Ei se ole sinun syysi. Katso minua Alex. Katso minua.” Hän tarttuu leukaani ja pakottaa minut kääntämään katseeni hänen silmiinsä. “Olet tässä. Olet kotona. Olet ihminen, et hirviö, eikä sinulla ole mitään hävettävää. Ja vielä jonain päivänä me lennämme yhdessä, tiedän että pystyt siihen.”
Katson vielä hetken Noahia silmiin ja painan sitten pääni hänen rintaansa vasten. Hänen sydämensä tasainen syke helpottaa oloani, ikään kuin se kertoisi omalleni, ettei hätää ole.
“Kiitos.”