Kotiäidin päiväkirja, S, Osa X: Arkikiukkucoktail 4.9.2019

[Irishe]

Nimi: Kotiäidin päiväkirja
Kirjoittaja Irishe
Ikäraja S
Tyylilaji Huumori, ironia, satiiri
Yhteenveto Kokoelma kotiäidin arjesta ja sen pyörittämisestä, tunteista.


Kotiäidin päiväkirjat osa I: Miehet ja autot

Miehelläni ei ole toista naista, hänellä on auto. Tai sellaisiksi väittää. Minun mielestäni lähinnä läjällinen peltiromuja ja ympäristösaastetta. Varsinainen aurinkoauto. Kulkee noin 20% vuodesta, jos edes sitä. Ei kestä säätä eikä tallia. 

Sanoisin, että yhtäläisyyksiä minuun löytyy kyllä, vaikka miellänkin itseni hieman korkeammalle arvossa kuin tuon auton kuvatuksen, jota sätkäksikin mainitaan. Meistä molemmat osaavat kaksi asiaa lähes yhtä hyvin: Hiljaa olemisen ja pätkittäisen oman pään mukaisen jäkättämisen. Osaamme myös molemmat olla liikkumatta silloin, kun emme sitä halua.

Suurimman eron mekaanisen kuolemanloukun ja minun välille kuitenkin lienee muodostaa se, että minulla on tunteet. Ja toisin kuin armas mieheni toisinaan tuntuu luulevan, autolla ei ole. Eikä se tee ruokaa, paitsi ylikuumentuessaan sen poistoilmahöyryissä voi hyvin paistaa makkaran, jos toisenkin. Toisinaan tuntuu, että se sääntö pätee myös minun höyryventtiiliini.

Nollasta sataan se ei ainakaan kiihdy yhtä tehokkaasti kuin minä. Sanoisin, että siitä se suoriutuu murto-osan teholla. Sen kiihtymistaidoissa ei kuitenkaan ole senkään vertaa logiikkaa kuin minulla. Kaasupoljinta polkaisemalla pitäisi vauhdin nousta, vaan kun ei aina nouse. Usein aikaan saadaankin tuoksuelämys, josta mielellään jäisi paitsi niin karsinogeneettiseltä kuin henkisiltäkin kantimilta puntaroiden. Öljynsininen kuin ei irtoa hiuksista eikä vaatteista. Tuoksupilvessä saakin purjehtia kolme seuraavaa päivää, ellei jopa viikon verran. 

Siinä kyydissä ei selkäkään kiitä. Pygmitason kattoraudoitus kihartaa hiukset ja jalat saman suuntaiseksi. Mieleen tuleekin se vanha skodaa koskeva lastenloru: Skooda romuloota. Isä ohjaa, lapset kantaa pohjaa, muori muttereita ja vaari varaosia.

Ihmettelenpä vaan, missä se vaimoke matkaa. Soittanut lienee jo siskolle, että hae pois. Eihän tätä hullukaan jaksa katsella, kun ei toimi niin ei toimi. Tai ehkä on toimittamassa tankin virkaa, kun reikäisessä tankissa tilaa vaan muutamalle litralle ja varakanisterikin turpoaa peräkontissa kuin pullataikina keittiöni pöydällä.

Kyllä muuten kelpaavat pullat. Tekeekö sätkä niitä, kun bensamittari lupaa Tamperetta, mutta totuus on lähempänä Ylivieskaa Alavieskasta ajateltuna. No ei tee, eikä tarjoa edes pääsyä pullan luo.

Sätkän kanssa eläminen onkin kuin elämistä lottovoiton odottamisen varjossa. Se saa paljon aikaa, rahaa ja huomiota, mutta ei anna vasteeksi yhtään mitään muuta kuin hupenevan tilin. 

Yhdestä asiasta voin kuitenkin sätkää kiittää. Pienestä tuulilasista. Takapenkkiläiset saavat olla autuaan tietämättömiä ajotyyleistä ja maisemista, eikä vänkärinkään tarvitse huolehtia kuin oman itsensä pitämisestä pois tieltä. Helppo juttu! Kuin taikuri, assistentti ja liian pieni loota.

Ai niin! Vielä yksi yhtäläisyys: Molemmilla meillä jää toisinaan levy jumiin. Jo vain. Kyllä on useammin kuin kerran hirttäneet jarrulevyt pohjaan molemmilla. Kerran sätkän jarrujen jumittaessa ajattelin auttaa tilannetta jäähdyttelemällä (sekä itseä että autoa). Kahmalokaupalla etsin lunta ja sinne sihautin höyryn sekaan kuin vettä saunan kiukaalle. Väärinhän se sekin oli. Vetää kuulemma kieroon jarrulevyt.

No niin kyllä vetää. Ne henkisetkin. Ja kierot jarrulevyt on huono juttu, ymmärrän sen. Kierot jarrulevyt päästelevät miten sattuu. Jarruttavat kuin ei ole tarkoitus ja eivät jarruta kuin pitäisi. Aiheuttavat sekaannuksia ja ongelmia.

Minun jarrulevyni ovat jo kieroutuneet sätkän suhteen eivätkä ne enää pelitä alkuunkaan. Aiheuttavat sihinää ja puhinaa ja pakottavan tarpeen tarttua lekaan ja nuijia peltikuoreen niin monta monttua ja pattia, ettei niitä mikään määrä pakkelia ja hiomista paranna.

[repa]

En oo sellaisella tuulella, että saisin järkevää kommenttia aikaiseksi, mutta ajattelin vain ilmoittaa, että tykkäsin tästä ja jään kyllä seurailemaan. Aihe on ihana ja tästä soisi kirjoitettavan vähän enemmänkin. Tyyli oli hauska ja vertauksesi koomisia. Aivan loistavaa. Jes, hienoa. Kuten sanoin, en saa mitään järkevää nyt aikaiseksi, mutta tätä oli ilo lukea. Kiva aamun piristys!

[Irishe]

repa: Kiitos kommentista! Mukava, että miellytti. Sain vihdoin kirjoitettua seuraavan merkinnän!

Kotiäidin päiväkirjat osa II: Pirttihirmut

On annettava ilmi kaksi sanaa: Pirtti ja Hirmu. Ne lukevat kuulemma etsintäkuulutuksessa, eikä kohdetta tarvitse kovin kaukaa kuulutuksesta hakea. Mieheni kysyi tänään olenko ehkä vähän kyseisenlainen yksilö - Pirttihirmu. Vastasin tulleeni sukuni naisiin, joille kyseisten sanojen yhdyssanamuoto kuvaa niitä ihmisiä, joille siivoaminen ja järjestys on muutakin kuin hygieniaa, ja jotka ovat valmiita tekemään työtä ja näkemään vaivaa siisteyden eteen viihtyvyyden vuoksi. Ja jotka käyvät neuvomassa kädestä pitäen vessan pesun ja silittämisen, jos homma ei oikein kulje.

Pirttihirmut myös puuttuvat arkisairauden klassisimpaan muotoon - lorvikatarriin - kovin sanoin ja kovettunein käsin, pahoittaen mielensä aina, kun toisen imuri ei pidä samanlaista ääntä kuin oma. Kyllä on sama jättää imuroimatta, jos ei imurissa ole nurkkien ja seinälastojen kolisteluominaisuutta, eikä mattojen ulosvientimoodia. Ei tule sen puhtaampaa, jos lattialle pudonneet muruset pyyhkäisee imurin mustaan nieluun huolehtimatta siitä, mitä jää näkymättömiin. Aivan niin kuin ei tule mitään siitäkään, että kattilan pohjalle jätetystä vähästä syödään vähän, ettei vaan tarvitsisi tiskata.

Pirttihirmujen mielestä sänky tulee pedata joka aamu, eikä sänky voi rojottaa sanonnan 'niin makaa kuin petaa' negatiivisessa merkityksessä. Mainittakoon vielä, että en ole koskaan kyseistä sanontaa ymmärtänyt, mutta pidän siitä, miltä se kuulostaa. Arvostaisin kuitenkin, jos sänky petautuisi useammin kuin kerran vuodessa ilman naisellista kädenkosketusta muullakin tavalla kuin oven uksiinsa lukitsemalla. Poissa silmistä, poissa mielestä ei vain toimi. Niin sanovat jo pölypunkitkin.

Suurin osa pirttihirmuista inhoaa raitoja. Minä satun inhoamaan niitä sekä vaatteissa että wc-altaassa. Ja ennen kaikkea siellä wc-altaassa. Minun aivoni eivät yksinkertaisesti voi käsitellä sitä seikkaa, kuinka vaikeaa voi olla tarttua siihen vihreävartiseen valkoiset muoviharjakset omaavaan elementtiin, lisätä veteen jonkin sortin kukan tai ankan kuvalla varustettua värillistä tai väritöntä nestettä, pyöräyttää kerran tahi pari ja sen jälkeen kopauttaa ja painaa nappia. Eivät ole raidat muodissa minun kodissani.

Pölypunkkien ja -koirien lisäksi Pirttihirmut huolehtivat roskaposteista. Itselläni on vahva epäilys siitä, että ulkoroskiksemme on miehiä nielevää sorttia, sillä yleisesti ottaen täydet roskapussit saavat maininnan täydellisyydestään, mutta yksikään yli 41 kokoa oleva kenkä ei niitä ulkoroskiin saa vietyä. Pirttihirmun tehtäväksi jääkin siis myös roskapostikuriirina olo. Yksi toisensa jälkeen mustaan muoviin verhotut roskat lähetetään vuosien kokemuksella matkaan. Kengänkokoa isompi älykkyysosamäärä ei ulkoroskikselle kelpaa, joten huoletta voin roskat sinne viedä.

Pirttihirmuille tyypillistä käyttäytymistä kuvaa myös muita ja heidän saamattomuuttaan kohtaan suuntautuva ärtymys. Pirttihirmulle on turha sanoa rentoudu ja anna olla, kun siivousvimma puskee päälle. Silloin on parempi tarttua harjaan ja alkaa avuksi tai pukea lapset ja poistua talosta. Etenkin jos samaan tilaan on saatu mahdutettua kaksi kyseisen lajin edustajaa ja juhlat ovat tulossa. Pirttihirmuille saamattomat pataluhdat ovat siivouspäivinä kuin märät sukat -30 asteen pakkasessa. Tuntuvat niin pahalta, että ääneen on sanottava ja moitittava. Ja sanomisen jälkeen kuultu 'niin tai näin, kuitenkin väärin päin, on kuin helmiä sioille - yhtä merkityksetöntä.

Sanomisvimmaa lisäävät myös irrationaaliset toimintatavat ja muistikatkokset lupausten osalta. Sekä autot ja niiden ongelmat. Pirttihirmuille kodin ulkopuolelle käytettävä raha on likaisempaa ja vastenmielisempää kuin se pesemätön wc-allas. Autoilevan ja autoja harrastavan miehen vaimona onkin sanottava, että ei routa porsasta kotiin aja, vaan sitikka.

Ja ne pahuksen sitikat. Kyllä edelleen raivomittari värähtää kyseisten kuolemanloukkujen leikkikenttänä näkemisestä. Viimeisin kohtaamiseni näiden asioiden kanssa oli vanteiden myyminen.

Myi mieheni autonsa vanteet. Olisipa myynyt koko auton, vaan ei. Vannerahoilla aikoi ostaa painepesurin ja vaahdottimen, millekäs muullekaan kuin autoille! Tarvitsee kuulemma olla, jos pestä meinaa. Sanoin, että kyllä ei tarvitse. Minun mattoni kyllä voisivat painepesuria tarvita. Sanoisin kuitenkin, että painepesuria tärkeämpi kohde kuitenkin lienee sen toisen sitikan jakopääremppa.

Jakopääremppaa tarvitsisi tehdä kyllä muuallakin kuin siinä auton moottorin välittömässä läheisyydessä, nimittäin yllä mainitsemieni kotitöiden jakelussa. Kyllä ei syö roskakori eikä päiväpeite miehiä, eivätkä pölyt ja murut katoa, jos ei niitä ajattele tai katso. Ovat ja pysyvät. Niin kuin räkä tukkoisen lapsen sormissa ja ruokalusikallinen perunamuusia kannettomassa kattilassa.

[Irishe]

kuuskidi: Kiitos! Uskon, että meissä jokaisessa asuu pieni pirttihirmu, joka saa toisinaan rantapirujen piirteitä


Kotiäidin päiväkirjat osa III: Helppouden tajusta

"Pitäis olla kokoajan vahtimassa", on yksi niistä ajatuksista, jotka leikkivät suuria filosofeja päässäni arkisen taivallukseni kompastuskivillä. Ne lausuvat rutikuivia totuuksia sanat suustansa pölypalloiksi ja hiekanjyviksi lattialle pöläyttäen. Niiden nasevat palopuheet hipsuttelevat sormenpäissä ja saavat korjaamaan jo tehtyjä töitä. Siksi sanoisinkin, että mieheni jäljiltä pyykkinarullani roikkuu valkoisia ja värillisiä harmeja, kylpyhuoneen lattialle on levitetty sata murhetta, keittiön pöydällä lepää nostalgian jäänteet, mutta ostoskassista nousee pelastava enkeli - keltaiseen kuoreen piilotettu nakusuklaa.

Nakusuklaan voimalla pitäisikin ehkä ottaa mieheni kanssa puheeksi se, että onnistuneen pyykkipäivän suurin salaisuus on oikein ripustetut ja lintatut pyykit. Kyllä ei sovi laittaa samalle narulle suoria ja ruttuisia pyykkejä. Ensin paukutetaan ja venytetään ja sitten vasta riiputetaan, niin kuin kunnon pitsapohjaakin. Mieheni ei ole tätä vielä täysin ymmärtänyt ja ripustaakin narulle usein ne mainitsemani valkoiset ja värilliset harmit. Suoristan niitä salaa, kiskon hihoja rypyistä ja oion sukkamyttyjä hellin sormin, enkä puhu sanaakaan, mutta puhahtelen. Samaa teen myös kaapissa oleville murheenkryyneille, jotka leveilevät hyllyillä tarkka-ampujan painajaisena - suoristan vinossa olevat pinot, käännän nurinpäin lintatut vaatteet oikeinpäin ja taittelen väärät taitokset oikeiksi.

Olen toki kiitollinen, kun pyykit koneesta narulle ja kaappiin tiensä löytävät ilman minun suosiollista avustustani, mutta ei kiitollisuuteni sentään pohjatonta ole. Iltapäivän verran tunteja kosteassa umpiossa viettäneet pyykit eivät hengenahdistuksestaan parane, ellei niitä altista tuulettumiselle huolellisella suoristamalla. Siksi minusta onkin käsittämättömän vaikea tulkita sitä epämääräisen muhkuraista kangaskokoelmaa pyykinkuivaustelineelliseksi pyykkejä, eikä nähdä siinä vain puoleksi tehtyä tekoa. Tästä syytä tykkäänkin useimmiten hoitaa pyykkisouvin itse, jotta tilanne pysyy tiukasti hallinnassa, pyykit puhtaina ja suorina pinoina kauniisti hotelliviikkauksillaan tasapainoillen sekä luotisuoria rakennellen.

Leppoisaa ärtymystä aiheuttaa myös kylpyhuoneen lattialle levitetyt sata murhetta. Iltasuihkuista nauttivalla miehelläni on tapana leikkiä suihkussa pelikaania tai niin ainakin luulen. Laatoitetun kuutiomme hygieniapinnoista kun on hänen käsittelynsä jäljiltä kuivana vain avattavien asioiden sisäpinnat. Seinälle riipiviä runoja kirjoittavat vesipisaroiden kinttupolut ovat vielä siedettäviä, mutta kalsealla kosketuksellaan sukkani kasteleva lattiapinta saa sapen kiehumaan nopeampaa kuin hellamme kattilallisen perunoita. Ehkä mieheni luulee sveppiä mikrofonitelineeksi lattialastan sijaan, eikä täten siihen tarttua rohkene - taitaa pelätä lahjattomuuttaan oopperalaulajana.

Ai niin, kylpyhuoneen sataan murheeseen lisättäköön vielä se shampoon käytön jalotaito. Hyllystämme löytyy rivillinen purkkeja, joiden kylkiin on kirjoiteltu kahden merkityksen sanoja: shampoo ja geeli. Ymmärrän kyllä, että on hyvä käydä suihkussa ja itsensä pestä (ja lattia sen jälkeen kuivata), mutta onko se ihokin aivan pakko puunata hiuksille tarkoitetulla tuotteella? Väittää sen olevan samaa asiaa eri purkissa, mutta uskon, ettei se nyt aivan niin mene. Toisaalta, ei ole mieheni vielä sekoitettavissa lähisukulaiseemme simpanssiin, joten ihokarvoihin ei hiuksia vahvistava tuotteeni selkeästikään vaikuta. Siitä huolimatta olen hellästi moittien koettanut sanoa, että mikäli ihoonsa tahtoo pesuaineen tapaisia aineita hieroa, tulee hyllystä valita se shampoopurkin viereinen tuote. Hetken se hänen mielessään pysyy, kuten ne kaikki nostalgiset muistot keittiön pöydän päällä lepäävissä murusissakin.

Ohikiitävän hetken onkin hauskaa ajatella, että keittiön juuri pestyllä pöydällä leikittelevät muruset siivoutuvat pois äidin toimesta, mutta muistettuaan sen olevan itse, on nostalgiasta jäljellä vain hapan jälkimaku. Kuten myös silloin, kun illallisen jälkeen lautanen poistuu miehen mukana pöydältä tiskialtaaseen ylijäämineen, vaikka tiskikone odottaa nälissään likaisia tiskejä armahtavaan syleilyynsä ja biojäteastia lisää maadutettavaa.

Päivien mittaa olenkin huomannut, että mieheni ei todellakaan kanna huolta moisista pikkuseikoista. Hänen mielestään myöhemmin on parempi kuin nyt, eikä maatuminen ala hetkessä. Ei se kyllä alakaan, mutta kuivuminen alkaa. Paikallaan pysyvän ruokamassan kuivuminen kuivattaa minun huumorini samaan tahtiin ja vanha vitsi miehistä ja vessapaperista alkaa kuulostaa vallan  osuvalta.

Yksinkertaisuuden luonnehdintaa tukee myös se fakta, että perunat voi vallan hyvin kuoria tiskialtaaseen vieressä olevan biojäteastian sijaan. Kuntoharjoitteesta käymätön kuorten nostelu viereiseen sammioon jää usein myös suorittamatta, sillä kyllähän ne melko kauniita ovat ne käpertymällä kuivuvat perunankuorilastut ruostumattoman teräksen pinnalla. Auttaisikohan lie, jos biojäteastiaksi vaihtaisi rosterisen kulhon, ehkä viehättäisi silmää enemmän ja kuoret sinne päätyisivät. Epäilen kyllä, että ei auttaisi. Taitaa olla kyse enemmänkin ajattelemattomuudesta kuin estetiikasta.

Tai vaan yksinkertaisesti helppouden tajusta. Kun menee ja tulee pysähtymättä, näkee alun ja lopun, mutta ei välivaiheita, on helppoa ripustaa pyykit narulle rutussa, jättää lattia märäksi, ruoka lautaselle ja biojätteet niille kuulumattomiin sijainteihinsa ajatellen, että kyllä ne loppusijoituspaikkansa lopulta kuitenkin löytävät, vaikkei niitä auta.

[Irishe]

Kotiäidin päiväkirjat IV: Suurista saalistajista

En tiedä kumpi on mieltä kiihdyttävämpää, huutava lapsi vai kaaos keittiössä. Toisen niistä voi unohtaa helpommin kuin toisen, mutta kumpikin niistä häilyy mielen perällä kuin migreeni tai pöydälle jääneet suklaapalat. Molemmat ovat ongelmia, joiden ratkaiseminen vie välillä suhteettoman paljon aikaa, innovatiivisuutta ja älyä. Mutta kun on kaaos keittiössä, huutava lapsi kainalossa ja märät pyykit koneessa, ei riitä aika, innovatiivisuus, eikä äly. Ei edes huumori, etenkään, kun toinen lapsi on sitä mieltä, että puistoon on päästävä ja omista käsistä toinen ei nouse kylkiviivasta kymmentä senttiä enempää.  Yleensä samaan aikaan mies viihtyy välivuoropainajaisessa ylityömausteilla, ollen kotona läsnä noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja senkin 99 %:sti unessa.

Noina päivinä sitä kaipaa metsään. Se on Suuren saalistajan sydän ja mieli, joka sinne silloin halajaa. Ei suinkaan jousen tahi pyssyn kanssa piilotettuja aggressioita purkamaan viattomiin luontokappaleisiin, vaan ämpärin ja sangon kanssa.

Nämä Suurina saalistajinakin tunnetut yksilöt ovat läheistä sukua Pirttihirmuille, ja useimmiten Pirttihirmuissa asuukin pieni metsäpyrkyri. Pirttihirmujen ja Suurten saalistajien toimintaympäristöt eroavat kuitenkin toisistaan paljon ja luonnetoteutuksetkin suhteellisesti. Toisin kuin Pirttihirmut, Suuret saalistajat eivät tunne vetoa sättimiseen, vaan viis veisaavat pataluhista, värivirheistä ja pienestä märkyydestä. Heitä eivät myöskään haittaa kynsien alle kaivautuva sinisyys, hyönteisten puremat, naarmut eivätkä pohjoistuuli tai vesisade.

Suuret saalistajat pakkaavat reppuun eväät, kutsuvat kaltaisiaan puskaradioilla ja kenkäpuhelimilla, mutta menevät tarvittaessa yksin, eivätkä tule pois ennen kuin ämpäri(t) on täytetty tai ilta pimennyt siihen malliin, ettei oikea käsi tunnista vasenta koskettamatta. Suurille saalistajille mikä tahansa päivä on hyvä päivä marjastamiselle.

Rankkasateella ei Suuria saalistajia metsässä ja pensaissa kuitenkaan näe, sillä aidot saalistajat tietävät märkien marjojen perkaamisen ja säilömisen olevan kuolleena syntynyt idea ja aivan yhtä työlästä kuin sen keittiön siivoaminen ja lapsen hiljentäminen yhden käden puistoonmeno mentaliteetilla.

Kaikesta huolimatta Suuret saalistajat ovat fiksuja. Heillä on sääntajua, vaikkakin ajantaju välillä puuttuukin. Marja-aikana ei ole varaa vilustuttaa itseään märillä villasukilla tai kaatosademarjastuksella, sillä flunssapoimiminen ei tuo hyvää tulosta: Flunssassa sitä voi tarkempi silmäinenkin saalistaja kävellä hyvienkin marja-apajien ohitse näkemättä suurta onneaan.

Suurilla saalistajilla onkin Pirttihirmujen tapaan aiheeseen liittyvä ammattitauti. Suurilla saalistajilla ammattitautina onkin marjahulluus: Vielä tämä, tuolla on mahtavan näköinen puska ja ihan sinisenään marjoja, ovat niitä hulluuden laukaisevia tekijöitä, joiden jälkeen vielä yksi tunti ja vielä yksi ämpäri ovat syyseuraussuhteen looginen jatkumo. Silloin unohtuvat nälkä ja vilu, huutavat lapset ja sotkuinen keittiö lattian mehutahroineen. Silloin silmissä kiiluvat vain kuvat marjasaaliista ja täydestä pakkasesta.

Se on Pirttihirmujen ilmainen terapiaistunto: Vain itse, metsä ja loputon rämpiminen. Mitä muuta voi vaatia unohtaakseen? No eväät tietysti. Ja niissäkin täyte on tärkein.

[Irishe]

Kotiäidin päiväkirjat osa V: Isänpäivä

Olen alennusmyynti-ihmisiä. Kuulun yhteen alennusmyyntien vihatuimmista kuluttaja ryhmistä; alennusmyynneissä juoksevat hyökkäysvaunulliset perheelliset. Nämä perheelliset ovat siellä halvennettujen varaosien perässä. He etsivät kadonnutta eilistä hyllyrivien väleistä kulutushyödykkeisiin piilotettuina salaisuuksina yrittäen naamioitua kestokasseineen arjen harmaaseen massaan. Välillä kuulun myös niihin yksinäisiin tarjoushaukansilmällisiin edukkuuksien metsästäjiin, jotka eivät vain voi vastustaa hyvää tarjousta, kun sellaisen näkevät. Samaan aikaan kuulun myös niihin ihmisiin, jotka ovat hintatietoisia, mutta jotka unohtavat aina välillä alennusmyynneissä niiden valheellisuuden ja lankeavat punalappuansaan. Punalappuansassa mukaan tarttuu kassalle asti, ja sen läpi, erinäisiä asioita, joiden luulee olevan halpoja, mutta joiden katkera kalkki juodaan kotona mainoslehden ääressä, kun selviää toisen liikkeen myyvän samaa tuotetta ilman alea samaan hintaan kuin juuri alennuksesta ostettu muka halpa hyödyttömyys. Silti alennusmyynneissä vaan on sitä jotain, kuten isänpäivissäkin.

Toisin kuin siskoni, joka lähettää Hyvää isänpäivää viestin kotiin huutomerkin ja runon kera useamman sadan kilometrin päästä, minä olen alennusmyyntien hyökkäysvaunullinen perheellinen myös isänpäivänä. Kylläkin sillä erotuksella, että jään ensin kotiin ja sitten menee kotiin. Isänpäivän perinteeseeni kuuluu mieheni herättäminen aamulla kahvin ja kakun kera itsetehdyin kortein lapsien kanssa ja sen jälkeen lähtö vanhempien luokse kompromissiratkaisujen kera.

Siskoni isänpäivän viettoratkaisu on kyllä kaikessa yksinkertaisuudessaan viehättävä: Ei ongelmaa siitä, kumman vanhempien luokse mennään ensin ja kuinka kauan siellä ollaan. Eikä ongelmaa siitä, minkä hintainen lahja on korrekti ja mitä yleensäkin voisi viedä. Markkinoituja suuruuksia kun ei minusta ostamaan ole, sillä tämän vuoden paras isänpäivälahja on kaupasta riippuen ollut mitä tahansa mielikuvituksettomasta hierontalahjakortista uusimman kirjallisuusjulkaisun kautta silmien laserleikkaukseen ja terveystarkastukseen. Kukapa ei haluaisi muistuttaa isänpäivänä isäänsä tai miestänsä siitä, että ikää karttuu ja näkö ja hiukset huononevat. Vaihtoehtoisesti tarjottavana ovat myös partakoneet ja muut kulutushyödykkeet, joille on kaapissa sukkien vieressä oma paikkansa.
Minun kohdallani ongelma on kuitenkin se, että markkinointi ei huomioi niitä ihmisiä, joiden kaappeihin eivät partakoneet enää kuulu tai jotka hierontalahjakortin sijaan ottaisivat ennemmin vastaan talikollisen hevosenlantaa, jonka kipata pihalle istutetun omenapuun juurelle. Kukaan ei osaa kertoa, mitä heille, joilla on jo kaikkea, ja jotka osaavat itse ostaa tarpeeseen ja tarpeen ulkopuolinen on humpuukia.

Minun vastukseni tähän on aineeton, rakkaus ja läsnäolo. Vaikkakin muistan ala-asteelta isänpäivään liittyvän muiston, jossa melkein koko isänpäivä meni juurikin noiden kahden asian vuoksi pilalle koulun aiheuttamien sosiaalisten paineiden vuoksi. En silti sano, että kannattaisin isän- ja äitienpäivien lakkauttamista tai muuttamista kasvattaja- tai huoltajapäiväksi tai mikä nimi sille ikinä vakiintuisikaan heterokriittisen sukupuoliroolittoman maailman näkökulmasta, jossa isä ei saa olla isä, jos on vaarana, että läheisyydessä on joku, joka ei isähahmoa omista tai samaa juhlaa muuten vain vietä. Sanon vain, että kun tunnollista oppilasta pyydetään koulussa halaamaan isää isänpäivänä, voi ujomman halauskulttuurin ulkopuolella kasvaneen lapsen isänpäivä olla pilalla hänen istuessa aamulla sänkynsä laidalla miettimässä, että mutta kun opettaja käski. Ja kun ei kehtaa tehtävää suorittaa, sitä koko päivän kipuilee suorittamatonta hommaa odottaen jo kauhulla koulupäivää, jolloin joutuu vastaamaan, ettei halannut (ei sitä koskaan kysytty).

Isänpäivän ja muiden juhlapäivien poisto tai sisältökulttuurillinen muutos kuuluukin mielestäni enemmän yksilön kuin yhteiskunnan vastuulle ja jokaisen oman kodin seinien sisälle. Ei pitäisi yhteiskunnan puuttua liiaksi tapoihin, joista ei varsinaisesti haittaa ole, vaan jotka toimivat sosiaalisina aktivaattoreina muistuttaen meitä elämän merkityksellisistä hetkistä. Siksi olenkin yhden naisen protestina jättänyt menemättä viimeisimpään alennusmyyntiin ja leiponut isänpäivälahjaksi mariannekakun. Päälle ei tule lappua Rakkaudella, minä, eikä isäni tule halausta saamaan, mutta perheeni vierailu kompensoinee sekä halauksen että hevosenlannan puutetta.

[Irishe]

Kotiäidin päiväkirjat osa VI: Kokovartalokiukku


Kun talossa on yksinäistä ja hiljaista, mutta vieraana silti useampi nimi, voi kysyä itseltään, missä nyt mennään. Vastaus on täysin arkipäiväinen, jokaisen kotiäidit  tuttu tilanne: kotiviikko, kaksi lasta ja oksennustauti. Sanonta tähän tilanteeseen menee jotenkin niin, että missä se Onni on silloin, kun on Matti kukkarossa, Yrjö rinnuksilla ja Usko ja Toivokin ovat pettäneet. Voi perään kuuluttaa myös Herraa ja moittia Tuulta ja leikkiä itse Myrskyä, mutta todellisuutta se ei muuta. Kun lapsi sairastaa voi sanoa hyvästi yöunille, päiväunille, ulkoilulle ja kaikelle, kun itsellä myötätuntovatsa esittää merkkejä pahoinvoinnista ja mies on tien päällä.

Tien päällä oleva mies on toki parempi kuin miesflunssainen mies, joka sairastaa kovaan ääneen yhdellä kielellä etsien syytä hallitsemattomiin vatsahappopurkauksiin syömistään ruoista. Ja kun ei kausaalisuhdeteoriaa siitä muodostumaan saa, jää sänkyyn voivottelemaan kohtaloaan kuin olisi vähintään kokovartalokipsissä eikä suinkaan vatsataudissa. Itse voikin sitten huokaisten todeta, ettei kolmas lapsi vaadi yhdeksän kuukauden odotusta, vaan päiväkin voi riittää. Siinä sitä sitten valjastaa käyttöönsä kokolailla viimeiset voimavaransa, siirtää pedit olohuoneen lattialle ja muistelee lapsuusajan jouluja, jolloin aaton traditio oli pedit olohuoneessa kuusen edustalla vierustoverinaan sanko ja sisko.

Noista ajoista paljon on muuttunut, mutta yksi asia on jäänyt: kaipuu pohjoiseen ja kotiin. Siksi mieheni halu muuttaa Kuopioon rakennusarkkitehti koulutuksen perässä saa minut näkemään punaista, kirjaimellisesti. Viime kerralla asian tullessa puheeksi, minulta katkesi pinna ja verisuoni. Mieheni perusteet Kuopioon hakeutumiselle olivat sen verran ontuvat, etten voinut kuin pihistä kiukusta – parempi koulutusrakenne, ja onhan siellä muutamia tuttuja kasvoja.

Muutamia tuttuja kasvoja. Oi kyllä. Prisman kassalla oleva Matti, lähikaupan Marja, vai oliko se Kati. Joo, ja ei sovi unohtaa tuttuja selkiä ja kenkiä; olen ennenkin nähnyt ruuhkassa. Tuttuja hymyjäkin, näen niitä missä tahansa muuallakin, ne kertovat vain kohtaamisista, ohi menevien ihmisten pahoitteluista ja vaatehyväksynnästä. Eivät ne meitä tunne, tuskin edes kahta kertaa katsovat.

Yritin vasta-argumentoida miestäni kumoon sanomalla, että Kuopiossa ei ole meille mitään ja etten halua Kuopioon. Jätin paljon sanomatta, koska kiukutti niin kovin. Silmien takana oli kokonainen universumi kyyneliä ja kurkussa väärin päin valettu veluuri. Ja itseni tuntien tiesin, että kun  ne tarpeeksi kaihertavat, on parasta poistua. Poistuin.

Sänky on silloin hyvä turva, tyyny parempi; voi haudata päänsä siihen kuin jänis pensaaseen ja kuvitella, ettei maailma ole meitä varten, ettei maailmaa edes ole. Siellä on hyvä valuttaa raivon kyyneliä ja kerätä niitä lisää, kun toinen ravistaa hellästi olkapäästä ja kysyy no mikä nyt tuli.


No voi Herran jestas. Mikä tuli. No mikähän. Kokovartalokiukku, itku ja räkä. Paitsi ettei se tyynyä kasteleva neste suinkaan ollut sillä kertaa kyyneliä tai edes räkää, vaikka niilläkin osuutensa asiaan oli, vaan verta. Ohutverisuoninen nenän limakalvostoni päätti, että kyllä on kiukullakin raja ja alkoi holvata. Otin itkusilmäisenä tyynyni ja lukittauduin vessaan. Kiukutti yhä.

Yhtä paljon tilanteessa kiukutti mieheni ymmärtämättömyys ja saman aikainen empatia sekä oma kyvyttömyyteni sanoa kaikkea sitä, mitä ajattelin. Olisin halunnut muistuttaa miestäni Matista, Uskosta ja Toivosta. Siitä, että Kuopiossa meillä ei ole mitään, minulla ei ole mitään. Meille on tulossa kolmas lapsi ja minua väsyttää selvitä yksin. Toisinaan inhoan tätä elämää, en lapsiani tai miestäni, vaan tilannetta, jossa olen. Inhoan särkeviä niveliä, toisinaan lähes toimintakyvytöntä kättäni ja arkea, jossa olen yksin.

Minä kaipaan elämää. Sitä tunnetta, kun huomaa, ettei hymy vaadi rohkeutta, eikä edes ponnisteluja. Minä tarvitsen seuraa, hiljaisia aamukahveja, satunnaisia huokauksia olohuoneesta, shoppailuretkiä ja metsäkävelyjä. Minä tahdon sen ja vielä enemmänkin. Ja minä tiedän, mistä se löytyy. Oulusta. Ei Kuopiosta.

Oulussa asuu lämpö ja turva. Siellä apu on lähellä, sillä siellä on perhe. Siellä on tuttuja kasvoja muuallakin kuin kauppojen kassoilla tai kirkon penkeillä. Siellä on puhetta ja naurua, iltapäiväkahveja ja oma vapaus, käsiä, jotka ojentuvat, kun apu on tarpeen. Ne kädet ojentuvat kohti myös silloin, kun apua ei tarvita. Ja se on jotain sellaista, mitä ei voi ostaa rahalla eikä luoda tyhjästä sekunnissa.

Mutta yhtä lailla kuin mieheni on Citroën-mies ja minä Pirttihirmu, on mieheni myös itsenäisyyttä rakastava ja minä seuraa kaipaava. Se, mitä en kykene ymmärtämään, on kysymys siitä, miksi itsenäinen ei voi olla seurallinen?

Ehkä mieheni pitäisi kokeilla tätä, olla päivä tai kaksi kotiäitinä. Ehkä se auttaisi häntä ymmärtämään, että minä ja lapset, me emme muuta Kuopioon.

[Irishe]

Kotiäidin päiväkirjat osa VII: Ollenkaan yhtään


Se oli niitä aamuja, kun jo ennen täyden tajunnan saavuttamista tietää, että päivästä tulee yhtä hyvä mieli kuin happamasta maidosta tai homeisesta leivästä. Sukat menivät jalkoihin oikein päin ja samalla jalalla nousin kuin aina, mutta siellä se silti oli. Poissa silmistä, kuten sätkän raato tallissa, mutta silti olemassa – kiukku. Se naputteli sisäkorvassa alasimia verenkiertokohinalla heijastaen päänsärky kipinöitä leukaperiin ja niskalihaksiin. Se murskasi odotukset nolliin, toteuttaen nollatoleranssia omalta osaltaan liiankin hyvin. Odotuksien nollatoleranssin negaatioksi paljastui kuitenkin, ei päänsärky tai oma kiukku, vaan rakkaan lilliputtini uhmakas päättäväisyyskohtaus. Lapseni päätti nimittäin heti herätessään, että hän ei kerhoon tänään mene – ei ollenkaan yhtään halua lähteä.


Olihan se jo liian hyvin mennytkin. Plakkarissa viikon verran iloisia kerhopäivä ilman ongelmia. Se tekee enemmän onnistuneita päiviä kuin sätkän kanssa tehtyjä reissuja ikinä. Takapakin ei siis lainkaan pitäisi minua yllättää, kun huomioon otetaan muutosta aiheutunut stressi ja olosuhteiden muutos, katkenneet juuret ja uudet tuulet, jotka näitä oksan paloja ripottelevat minne vain. Kuitenkin sen kuuleminen tuntui pahalta ja sai minut haluamaan yrittämään tehdyn päätöksen pyörtämistä.

Minun olisi pitänyt tietää paremmin. Lapseni on kuitenkin minun ja mieheni, ja jos jotain mieheni osaa, niin omien omaa etuaan ajavien päätösten pitämisen. Jos hän on päättänyt sätkän tarvitsevan uudet vanhat lamppukuvut, hän ne hankkii, eikä ollenkaan yhtään kuuntele vastaväitteitä olivat ne kuinka rationaalisia tahansa. Lapseni on tuon piirteen vähän liiankin täydellisenä perinyt. Siinä inttämisen ja keskustelun maastoharjoituksessa menikin pilalle sekä aamu että aamupala yhtälailla kuin pukeutuminenkin. Kaikki oli väärin ja väärää – pipo, takki, kengät, sisävaatteet, jopa keli.

Henkisesti huokaisten, taisi se kyllä ihan ääneenkin tulla, sain kuitenkin vastentahtoisen tyttäreni ja pojat vaatteisiin ja ulos. Taktinen suunnitelmani oli kävelyttää koko karavaani kerholle ja toivoa parasta. Suurin ongelma oli kuitenkin sanassa toivoa. Toivoin ehkä liian montaa asiaa. Kerhon piha ei lapseni mieltä muuttanut, kuten eivät myöskään kerhotoverit tai ohjaajat. Hän oli yhä sitä mieltä, ettei kerhoon mene.

Lapseni ilmoitusluontoinen reaktio pakotti minut puhumaan noille yhteiskunnan siementen kasvattajille. Keskustelu syöksi minut vastalakaistuun alamäkeen, jossa sora vain silmiin pöllysi. Minun kanssani keskustellut hoitoihminen kun kertoi, että he olivat yksissä tuumin miettineet, onko lapseni liian vaativa itseään kohtaan, kun ei huoli apua pukeutumisessa. Pitäisi kuulemma keskustella lapsen kanssa ja sanoa, että kyllä tädit auttavat ja yhdessä pukeminen opetellaan rauhassa.

Teki mieleni vajota maan alle, itkeä ja nauraa. Tuntui, että kasvatusmetodejani arvosteltiin ja minusta tehtiin tarinaan anti-sankari, kasvatukseni ollessa syy siihen, ettei lapsi kerhoon tahdo. Kai se sitten on minun syyni, että lapsestani on tullut itsenäinen ja itseohjautuva. Mutta en sitä itse viaksi lukea osaa, kun mielessä pyörii visiot kahden tunnin pukeutumismaratooneista, joissa ensimmäinen saa lämpöhalvauksen toisen ollessa poistanut jo puolet puetusta kolmannen ollessa vasta pukemisen alussa itsestä puhumattakaan. Kyllä siitä kuvasta mielellään yhden puettavan poistaa, jos mahdollista, sillä se huutokonsertti peittäisi alleen niin minun ääneni kuin sätkän roplatuksenkin.

En luvannut lastani taannuttaa, mutta lupasin yrittää tuoda hänet huomenna uudelleen. Ehkä silloin ollenkaan yhtään on muuttunut aina todellakin muotoon ja kerho tuntuu arjen luksukselta sen pienen ihmisen maailmassa, jonka myrskyjen ymmärtäminen ei ole rakettitiedettä, mutta taatusti vaikeampaa.

Kerhotädit saivat jäädä omaan rauhaansa kehittelemään lisää hulluja teorioita minun ottaessa karavaanin hallintaan ja poistuessa kotilaitumille useampi kiukku ja vastaväite huulilla ja olkapäillä matkaten. Siinä hetkessä mietin jälleen, kuinka vaikeaa puhuminen onkaan. Kuinka vaikeaa olisi ollut sanoa, että lastani ei tarvitse ollenkaan yhtään auttaa, jos hän ei halua. Hän kyllä selviää, kun on päätöksen itse tehnyt. Liian vaikeaa.

Kotona ruoka ja päiväunet tilannetta tasoittivat, mutta päivän tragikomedia ei vielä silti ohitse ollut. Lapseni on kaiken uhmaikänsä keskeltä löytänyt musikaalisen lahjakkuutensa. Valitettavasti hänen musikaalisuutensa on vielä ainakin kuin minun, käytännössä kadonnut Mariaanien hautaan kaikkine sävelkorvineen ja muine ominaisuuksineen. Lapseni kuitenkin rakastaa lauleskella oikeita ja keksittyjä lauluja.

Useimmiten lapseni laulamat laulut ovatkin mukavia arkikuvaelmia hänen tekemisistään, mutta norsun korvat ja papukaijan toistoinnon omaavana, hänen sanavarastonsa laajenee nopeampaa kuin ymmärrys sanoista ja niiden merkityksestä. Näiden ominaisuuksien siivittämänä hän onnellisena päiväunien jälkeen minulle uutta lauluaan esittää tahtoi.

Uusi laulu, hän sanoi ja alkoi iloisesti rallatella, kikkeli kakkeli, kikkeli kakkeli. Mitään varsinaista säveltä ei laulussa ollut, vaan sanat hypähtelivät säveleen kuin säveleen hyvin hilpeästi.

Mieleni teki läimäyttää käteni kasvoilleni epätoivosta vältelläkseni näkemästä onnesta loistavia silmiä, jotka eivät lainkaan sopineet laulujen sanojen epäsovinnaisuuteen. Samaan aikaan tahdoin tunkea sormet korviini ja tukkia lapseni suun. Sekä vajota maan alle, sillä tätä keskustelua en ollut valmis käymään. Etäinen onnentunne siitä, että olimme kotona, ei aivan läpäissyt epämukavuutta. Muutama sanaväännös kyllä teki mieleni lapselle sanoa, mutta päätin kuitenkin antaa hänelle ensin mahdollisuuden kertoa, josko hän tietäisi laulamiensa sanojen merkityksen.

Tietenkään hän ei tiennyt. Olin sekä tyytyväinen että epätoivoinen. Tyytyväinen, ettei hän tietoisesti lauleskellut huonosti riimitettyjä lauluja virtsaamiselimistöstä. Epätoivoinen, koska tilanne pakotti minut itseni selittämään epäsopivuuden konseptia pienelle ihmiselle asiasta, jonka suhteen synonyymisanakirjani rajoittuu muutamaan sivistyssanakirjasta löytyvään sanaan, joita hädin tuskin pystyn lausumaan oikein tai itsekään ymmärtämään.

Siinä sitten kymmeneen laskiessani yritin miettiä kuinka selittää, minkä takia urogenitaaleista laulaminen ei ole hyvä asia, vaikka jokainen meistä ne omistaa. Ongelma tuntui olevan perustavanlaatuinen, sillä en kyennyt keksimään yhtään selittävää sanaa tai lausetta, jonka lapseni kykenisi ymmärtämään. Mieheltäni apua oli turha odottaa, hänen mielestään kun hiljaa käsky on parempi keino tilanteen hallintaan kuin asian selvittäminen ja ongelman poistaminen tiedon kautta.

Päädyin lopulta sanomaan lapselleni, että jokin muu laulu olisi parempi laulettava. Ja että tällä hetkellä hän laulaa nappulista, siitä mistä poikien pissa tulee, eikä se ole kovin mukavaa. Mukavampaa olisi kuulla vaikka kukkasista tai keittiöhommista. Tyytyväinen en vastaukseeni voinut olla, mutta ainakin lapseni vaihtoi levyä.

Ikävä vain, että mieleeni jäi Maijal’ oli karitsa -lastenlaulun tahtiin soiva kikkeli kakkeli, pyllystä tulee räkää -laulu. Ja se soi ja se soi ja se soi. Mutta antaa sen soida. Ehkä minä lopulta tarpeeksi monen kerran jälkeen keksin paremman vastauksen, jonka jälkeen lapseni ei enää ollenkaan yhtään laulele Kikkeli kakkeli -lauluja.

[Irishe]

Kotiäidin päiväkirjat osa VIII #lyhennystensekametelisoppa



Elämäni on viime aikoina ollut yhtä ympyrän pyörimistä rikkinäisen harpin kehällä. Sitä luulee ajautuvansa hallitusti kohti alkupistettä, kunnes yhtäkkiä törmää monttuun, pyörähtää nyppylän päälle tai lipsahtaa kurssista sivuun, eikä ikinä tavoita sitä pistettä, mihin oli matkalla. Toisinaan se ei haittaa mitään, mutta toisinaan se harmittaa aivan vietävästi. Tuntuu siltä kuin puraisisi herkullisen näköistä mandariinia odottaen makean hapanta makua vain saadakseen suunsa täyteen maksapateeta kuten Hestonin huikeissa pidoissa. Näinä hetkinä sitä tekee mieli mennä autotalliin ja murjoa muutama monttu vihreään peltiin, mutta tyytyy siivoamaan keittiöstä ne ainaiset murut, joiden on oltava uusiutuva luonnonvara lähes maagisella kyvyllään ilmestyä aina samaan paikkaan uudelleen siivouksesta huolimatta.

Siivoaminen ei kuitenkaan koskaan ratkaise ongelmaa lopullisesti, joten olen etsinyt itselleni uuden harrastuksen! Facebook kirpputorit. Niiden maailmaan upotessa voi kaivaa popcornit esiin ja alkaa mässäillä ihmisten erivärisillä silmillä, useimmiten niillä sinisillä. Punaisiakin olen tavannut, ja ne ovat pelkkää pahuutta, kuten eilen törmäämäni Facebook kirpputorimyyjä, joka kauppojen sopimisen jälkeen noudon yhteydessä ilmoitti, että huomasithan että hintaa on nostettu 10€ korkeammaksi.

No eihän se sellainen kerrassaan sovi. Tulee murhetta ja harmistusta niin paljon, että tekee mieli käyttää ainoaa osaamansa lyhennettä: evvk, joka sekin taitaa olla jo nuoriso- ja somekielessä menneen talven lumia, ja jättää asia sikseen. Mutta koska sisälläni asuu periaateihminen, sitä on valmis lähtemään kivien kääntelyyn ja sanojen vääntelykisaan, vaikkei ymmärräkään kaikkea sitä lyhennyksien sekametelisoppaa, mikä siellä on tarjon. Sitä on kuitenkin valmis yrittämään, koska minä näin ne legot ensin ja haluan ne.


Siinä sopassa sitten lusikat ja kauhat kolisevat, kun yhteisiä ja omia pelisääntöjä yritetään käydä läpi ja määrittää oikean ja väärän rajoja – saako näin tehdä vaiko eikö. Apujakin siihen pitää saada ja mieleen nouseekin väistämättä mielikuva lapsistani olohuoneessa kaikkien halutessa leikkiä samalla lelulla yhtä aikaa kenenkään kykenemättä antamaan tuumaakaan periksi. Vähän tulee myös mieleen kinastelevat koiranpennut, jotka eivät itsekään enää jossakin vaiheessa tiedä, mistä siinä kinastellaan – oikeasta asiasta vai periaatteesta. Minä kinastelin molemmasta, kymmenestä eurosta ja periaatteesta. En osaa sanoa kummasta enemmän. Siinä lyhennyksiä taitamattomana tulikin huokaistua ja todettua, että kyllä on moboilu parempaa ja kehittävämpää ajanvietettä. Vaikkakin varsin tyydyttävää oli myös tämän päivän väännön kääntyminen minun voitoksi – sain Legoni!

Siinä lyhennysten ja käänteiden sekametelisopassa mietinkin, että mistä niitä lyhenteitä oikein tulee ja mihin niitä tarvitaan. Välillä toki viestejä kotiin kirjoittaessa mietin, kuinka paljon lyhyempää olisi kirjoittaa pelkät konsonantit, kunnes muistutan että se vaatisi ajattelua. Täytyisi laskelmoidusti jättää pois vokaaleja, jotka sitovat kirjaimia yhteen ja muistaa sen jälkeen vielä mitä sanaa on ajatellut. Lisäksi pitäisi saada toinen pää ymmärtämään, että kyse ei ole lasten lainaaman puhelintuokion saldosta, vaan tarkoituksellisesta tiivistämisestä, koska aina ei vain jaksa. Usein sanoja on kuitenkin niin paljon, että kaiken sen kirjoittaminen saa minut kaivamaan esiin puhelinluettelon ja soittamaan, vaikka lapseni onkin hyvin valikoiva soittoseuralaisten suhteen.

Kielteistä päätöstä tukee myös fyysiset reaktiot asiaan: Lyhenteet ja hastagit, nuoriso- ja somekieli, saavat minut vavahtamaan selkäytimestä asti kananlihalle, sillä se mielettömyys on jotain käsittämätöntä. Siinä saa hermojaan venyttää yhtä pitkälle ja ylikin kuin lapseni kiukkukohtauksensa aikana sukkahousunsa varvasosaa. Se on vain niin väsyttävää tulkita niitä kaikkia konsonanttiketjuja ja miettiä, mistä tällä kertaa on kyse. Minun elämässäni kun AV voisi aivan yhtä hyvin tarkoittaa alustavan varauksen sijaan Alennus vaaraa ja YV yksityisviestin sijaan Ylitöissä vaihteeksi, puhumattakaan lyhenteistä lol (laitetaan ostoslistaan) ja kvg (käymässä vastentahtoisesti gynekologilla).

Lyhenteillä ja hastageilla kryptaaminen ei minun elämästäni myöskään  mielenkiintoisempaakaan valitettavasti tekisi, joten miksi edes vaivaitua.  Kuitenkin, jos elämäni olisi hastageja, se menisi näin päivästä päivään: #uusiaamu #aamukiukku #aamiainen #lapsettarhaan #omaaaikaa #pyykkivuoro #tiskivuoro #lepotauko #kahvielämänehto #eimitäänparempaakuintämä #ruokaa #lapset #pojatonpoikia #mitenniinmukaei #eioleniinvaikeaa #miksiainaminä #kuraakengillä #taasmennään #iltavilli #eitaas #joskusjosuskoisiensimisellä #nukahtihanne #öitä.

Hohtoa ei lisää tuolla tule. Ei myöskään lyhennyksillä, jotka tekisivät elämästäni tämän kuuloisen: lpsr hrts, k nn trh. Ottn ampl j mnn. Iltpvll vdn mnn pstn. Kn oltt trhss mn svn j psn pkt. Hn tdt klmlt. Olk kltst.

Joten ehkä minä pidän kokonaiset sanat ja lauseet ilman yritystäkään taipua johonkin sellaiseen kieleen, mitä en ymmärrä. Sama kuin sanoisin vierailleni stadin slangiksi Stikkaa se dörrä posee ettei plosaa inee ja olettaisin heidän ymmärtävän minun haluavan oven suljetuksi.

[Irishe]

Kotiäidin päiväkirjat osa IX: Ulkoavaruuden olioista

Siskoni kehuu lapsia toisinaan joksikin vieraalta planeetalta tulleiksi olioiksi. Hänen mielestään nämä täysin mahdottomasti ymmärrettävät ihmisen versot ovat jotakin korkeampaa tiedettä, jota ei käy selittäminen järjellä eikä tunteella, etenkään kun ne hapsenkakkiaiset kehtaavat kasvaa kuin huomaamattaan. Ajatuskanta on sinänsä täysin ymmärrettävä, hänen ymmärryksensä lapsiasianajossa kun tuntuu riittävän vain vapauteen sanoa ei, lopettakaa, riittää, rauhoittukaa, syömään ja nukkumaan. Suurin osa näistä vapauksista taitaa kyllä olla hänen suustaan kuultuna käskyksi luettavaan tapaluokkaan kuuluvia sana-aihioita tai sijamuotoisia pyyntöä lähenteleviä latteita toteamuksia, mutta harvoin pyyntöjä tai edes kehotuksia.

Yhden trendin asiaan liittyen olen havainnut: siskoni tapaa laskea lapseni alien statuksen alle erityisesti silloin, kun heidän ajatuksensa minun näkökulmasta lähentelevät sisareni ajatuksenjuoksua. Huvittavaa sinänsä, sillä silloin hän tulee kuin huomaamatta maininneensa itsensä samaan kategoriaan. En ole kuitenkaan lainkaan varma, ymmärtääkö hän sitä itse sisareni ollessa toisiaan kuin toiselta planeetalta. Toiselta planeetalta lainassa oleva sisko ei aina ole penaalin terävin kynä, vaikka usein luuleekin olevansa sanaparketin partaveitsi.

Täytyy kyllä samaan hengenvetoon myöntää, että toisinaan lasken itsekin lapseni lainassa oleviksi. Näinä hetkinä minun on kyllä käännettävä katseeni ulkoavaruutta lähemmäs ja todettava varsin lakonisesti heidän saaneen oppinsa parhailta ja olevan loistavia ajatusimitaattoreita. Lapsillani kun on tapana peilata milloin ketäkin lähipiiriin kuuluvaa mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla.

Yksi oivallinen esimerkki näistä ulkoavaruuden ihmeistä ja parhailta saaduista opeista kulminoitui taannoiseen tarhapäivän aikana tapahtuneeseen pyörtymiseen ja tilanteen jälkipyykkiin. Tarhan ulkoiluhetkellä oli todellakin yksi hoitajista laonnut kenttään kuin lapseni pahimman itkupotkuraivarin saadessaan, mutta ilman asiaankuuluvia äänitehosteita. Ihmettähän se oli lapsille ollut. Jännittävää ihmettä, josta pientä itkuakin oli aikaan saatu.

Diagnoosiksi oli annettu matalasta verensokerista johtuva hetkellinen tajunnan hämärtyminen lapsille soveltuvin termein selitettynä. Suurin osa lapsista oli asian nopeasti selityksen jälkeen unohtanut, mutta minun pieni avaruusolentoni ei. Ei tietenkään. Sehän olisi ollut aivan liikoja vaadittu.

Sinisilmäinen alienini oli ottanut tapahtuman omaksi asiakseen ja koko ilta oli kotona yhtä pyörtyilyä sinne tänne, milloin mistäkin syystä. Yleisin pyörtymisen syy tuolloin oli liian vähäinen syöminen tai juominen tai sydämen katkeaminen, mitä se ikinä hänen todellisuudessaan kuvasikaan. Tapahtuma tuntui myös laajentavan lapseni abstraktia ajattelua, sillä valtava määrä vaikeita kysymyksiä sateli tärykalvoilleni samalla tavalla kuin valopallot satelivat sen pyörtyneen hoitajan verkkokalvoilla. Tyydyttävien vastausten löytäminen kävi todellakin työstä jo ennen kuin lapseni löysi pyörtymisen ja kuoleman korrelaatiokertoimen, siitä se ilo vasta alkoi.

Tovin asuntoa ympäriinsä lentävän gasellin tavoin koikkelehtiessaan hän silmät kirkkaana saapui kertomaan keksineensä loistavan asennon kuolla. Oli päättänyt, että mikäli lähtö tulee niin hän haluaa faaraomaisen lähtöasennon kotisohvalla selin maaten kädet rinnalle kauniisti taiteltuna. Siinä minä sitten kalvakan punaisena yritin lapselle selittää, että ei vielä aikoihin ja ei sitä itse päättää voi, kuinka tai milloin lähtee.

Keksipä vielä siinä selälleen maatessaan kysyä, voiko silmät auki kuolla. Piti silmiä mahdottoman isosti auki ja kattoa tuijotti kuin se olisi mielenkiintoisin asia maailmassa ja pohti asiaa ihan tosissaan. Myönsin, että ehkä voi, mutta en ole täysin varma asiasta. Ilmeeni kuvasti selvästi jotain paheksunnan ja järkytyksen kartastoa, kun hän kysyi, Saako kuolemaa puhua.

Niin, sanopa se, saako. Mikäpä minä olen lastani kieltämään hänen viiden vuoden mittaisen elämänfilosofiansa edessä. Kai sitä puhua ja miettiä saa, mutta vastauksia on täysin turha odottaa kaikkeen, sillä vaikka lapseni tuntuukin pitävän minua vielä tällä hetkellä tietokonetta viisaampana yksilönä, ei minulla ole vastauksia aina edes päivän ruokalistaa koskeviin kysymyksiin.

Sanoin kuitenkin nihkeän myöntämistä kuvantavan lausahduksen, että saahan sitä. Hyvä on opettaa lapselle, ettei kuolema ole elämää suurempi tabu. Tänne tullaan ja täältä poistutaan samaa kautta. Totta toki on, ettei viisi vuotta vanhenneen ihmisverson säälisi ajatella niin suuria kysymyksiä elämästä vielä, mutta minkä sille teet. Minun lapsellani nyt vain sattuu olemaan filosofin luonto ja alien ajattelutapa – aina miettimässä miten elämä makaa, vai onko se kenties juoksulenkillä. Vastausta ei ole hänkään vielä löytänyt.

Minun ajatuksissani juoksulenkillä tämä elämä tuntuu olevan ainakin silloin, kun mieheni lapsista huolehtii. Tuntuu silloin jopa juostessa pissivän. Silloin aikataulut pettävät ja päällä on väärät vaatteet väärinpäin, puhumattakaan harjaamattomista hiuksista ja liasta naamassa. Mutta mitä pienestä! Juosten pissivä elämä lienee parempi kuin se silmät auki kuollut, joka näkee mutta ei mitään tee.

Alienilleni en siitä tietenkään maininnut ole. Hänen ajatuksillaan on varmasti antaa hänelle paljon paremmat vastaukset. Vastaukset, jotka ovat hänelle sopivia, kuten jäätelö ja amppelimansikka. Yleispäteväksi vastaukseksi voisi lienee antaa myös kahvila kierroksen ja puistot. Niitä vastauksia ymmärtävät kylläkin paremmin he, joiden katseen takana ei vielä ole elämisen tuskaa. Ja me, jotka sen olemme jo haudanneet tai unohtaneet. Eivät siskoni kaltaiset vieraalta planeetalta pudonneet, joille mikään ei riitä ja kaikki on silti liikaa.

[Irishe]

Kotiäidin päiväkirjat osa X: Arkikiukkucoktail


Kun aamulla herää siihen, että lakanan sisällä oleva peitto on jälleen valunut kohti poistumisaukkoa, ei voi muuta kuin huokaisten todeta lakanan ja peiton olevan varsin pätevä yhdistelmä kuvaamaan miestäni ja lapsiamme – mies pakenee kohti poistumistietä aina, kun huomio herpaantuu, ja palaa paikalleen aina silloin, kun sen paikalleen nykii, kuten peittokin. Ilmiöinä molemmat ovat äärimmäisen ärsyttäviä, vaikkakin lakanan kohdalla ärsytys onkin huomattavan paljon tilapäisempää ja monokromaattisempaa kuin mieheni kohdalla. Mieheni suhteen ärsytysmittarini kiukusta huutavan lapsen kasvojen punaiselle ovatkin viime aikoina vääntäneet kolme asiaa: tasa-arvo, tasapuolisuus ja tasapainoisuus tai pikemminkin niiden negaatiot – tasa-arvottomuus, tasapuolettomuus ja tasapainottomuus.

Vaikka en voi itseäni tai miestäni perinteisten sukupuoliroolien kannattajiksi väittääkään, olen silti sitä mieltä, että kyllä pitää suhteessa huolehtia kaikesta niin, että tasa- saa merkityksensä pitää, liitettiin se sitten mihin sanaan vain. Tällä hetkellä ei tasan käy ainakaan ärsytyksen määrä, sillä minua pakkaa ärsyttämään jo pelkkä ajatus ärsyyntymisestä ja siitä, kuinka vähästä sitä ärsyyntymään voi itsensä saadakaan. Mieheni ärsytysmittarin ei taas millään arkikiukkucocktaililla tunnu värähtävän suuntaan eikä toiseen.

Minulla taas ärsytys mittarin väräyttämiseksi riittää jo yksi poikittainen sana ja märkä sormi. Arkikiukkucockailin peruselementtinä onkin jo pidempään ollut olalla istuva oikeudenmukaisuus, joka huutaa kannustesanoja epäoikeudenmukaisuudelle väsymyksen kysyessä minkä ihmeen takia se olen aina minä. Minä, joka venyy ja paukkuu. Minä, joka kantaa vastuun ja lapset. Minä, joka kokkaa, siivoaa, pyykkää, pesee, luuttuaa, tiskaa, imuroi, sisustaa, ruuvaa, vasaroi ja tarpeen tullen vaikka hitsaa, jos se kotitöitä edistää miehen ollessa lentopallossa, tallissa, wc:ssä, illallispöydässä, tietokoneella, puhelimella, kaverilla, varastolla, kaupalla, pyörällä, lukemassa tai missä tahansa muualla kuin lasten kanssa leikkimässä, pihalla, kylvyssä, puistossa, metsässä, keinussa, pelaamassa, harrastamassa tai edes jotakin touhuamassa.

Miksi se olen minä, jonka vapaa-aika koostuu kuun kolmesta viimeisestä tunnista, joka jokainen hetki huolehtii, onko lapsilla kaikki hyvin. Minkä ihmeen takia sitä silloinkin, kun vapaa-ajalla pääsee arjesta pois miettii, huolehtiikohan se mies kuitenkaan asioita niin kuin sovittiin, vai pitääköhän sitä itse paikkailla ja suoristaa vähän sitä ja tätä, kun kotiin pääsee, kun eihän se mies kuitenkaan hoksaa tai osaa. Eilenkin oli väärät vaatteet lapsille pukenut, vaikka nimenomaan sanoin sääsammakkojen ja pottuvarpaani sadetta luvanneen.

Tai no, kyllä hän osaa, jos viitsii. Ainakin hienosti osaa unohtaa käskyt ja lukea vuoden Tex Willerit puolessa vuodessa, ja osaa myös sitä omaa-aikaa ottaa tasan silloin, kun sattuu siltä tuntumaan. Osaa myös tosi hienosti pitää kiinni heikkona hetkenä luvatusta joka tiistaisesta reikäjuustovuorostaan päästäkseen tutkimaan peltiromun pohjapeltien ruostekuviointeja saamatta autoa siitä tänä vuonna kasaan lupauksistaan huolimatta, sillä autoa siitä on jäljellä vain renkaat ja ratti, jotka nekin voisi kiinnittää lapsen pöytään leikkialustaksi. Parempi ehkä olla kiinnittämättä, ettei tule lapsesta samanlaista autohullua kuin isästään ja isän suvusta. Kasvaisi kunnollinen nuori, joka ymmärtää, että auto on hyvä renki, mutta huono isäntä kuten tulikin.

Käsittämättömän ärsyttävää se kuitenkin on, nähdä, kuinka toinen voi, hennoo, osaa ja pystyy tekemään niin – olemaan niin välinpitämättömän luottavainen, että voi jättää lapset minun hoiviini ja lähteä, ottaa sen oman ajan ja tilan edes kysymättä tarvitsisinko, haluaisinko, apua. En muista kuulleeni sitä kysymystä aikoihin, enkä edes mitään mikä muistuttaisi sitä, kuten: Kun sinä kerran… niin mitä minä tekisin? Tai jos minä vahdin lapsia, niin mene sinä vaikka päiväunille tai lenkille.

Kyllä ei kuulu eikä näy noita lauseita edes päiväunissa tai haaveissa. Kovin ovat sarkastisia, kun niitä itselleen arkikiukkucocktailnäytöksessä esittää pyyhkiessään raivonpuna poskilla niitä leivänmuruja pöydältä, jossa mies jo toista tuntia syö illallistaan. Tutumpia ovat lauseet jotka suustani kuuluvat näin: jos nyt katsoisit lapsia hetken, niin käyn nopeasti pissalla.

Ja niin saadaan taas peitto hetkeksi nyityksi paikalleen ja mies toimimaan. Laskeutuu kolmeksi sekunniksi Tex Willer silmiltä ja katse käväisee lapsissa todeten, että kunnolla ovat ja nousee lehti takaisin.

Ei taida mies ymmärtää pitävänsä Tex Willerin sijaan käsissään korvatulppia ja silmälappuja, sillä sen verran omaan maailmaan putoaa mies ne sivut edessään, ettei kuule eikä näe ennen kuin lehden poistaa. Että se siitä lapsien vahtimisesta sitten. Mutta ihmisen on tehtävä mitä ihmisen on tehtävä, ja pissalla käytävä, vahti mies lapsia tai ei.

Tasan eivät siis käy onnenlahjat eivätkä työt. Myöntää täytyy kyllä, että on kiukkucoctailissa myös itse ripottelemiani mausteita matkassa. Täytyisi opetella sanomaan, puhumaan ja tekemään. Ehkä ei autoaivomies ymmärrä, että lopulta minä ja lapset olemme ne, jotka peltiä enemmän huolenpitoa ja hoitoa kaipaamme. Pitäisi oppia sanomaan, että ei ole reilua tämän talouden arkikiukkococktailijen juonti tällä hetkellä. Ja vaikka ei rooleja nyt ylösalaisin olekaan tarpeen kääntää pitäisi kai ääneen myöntää, että kyllä olisi mukava nähdä moppi ja lapsi miehen käsissä joskus käskemättäkin.

Ja niin… kyllä olisi kiva se oma talo ja pihakin. Peitto, joka pysyy lakanan sisällä kohdillaan.