Title: Tulehtunut mieli
Author: Abarat
Rating: k-11
Genre: Songfic
Warnings: Kuolema.
Disclaimer: Tarina on kokonaan fiktiivinen, enkä omista hahmoja. En hyödy kirjoittamisesta rahallisesti, vaan kirjoitan ainoastaan omaksi ja muiden iloksi.
Summary: Uusi seikkailu uudella planeetalla. Tohtori kokee suuren menetyksen.
A/N: Erään yön tiivismuotoinen inspiraatio, joka oli saatava paperille. Rakentuu Kaos Krewin biisiin Inflamed. Halusin kirjoittaa jotain, jossa ei ole onnellista loppua. Kommentit ovat enemmän kuin toivottuja, jotta voin kehittyä kirjoittajana!
If you've seen what I've seen
with these eyes you made for me
You would not believe
You would not believe, what you see
Now I'm losing it all
everything I've been fighting for
I'm taken the fall and I, I had it all
Inflamed........ Inflamed..........
Inhimillinen erehdys. Vahinko. Tuhoon tuomittu päivä jo alusta saakka.
"Maistuuko muffinssi?" Tohtori kysyi äkisti saadakseen Claran ajatukset hetkeksi toisaalle. Turha yritys. Clara pudisti päätään rajusti ja Tohtori viskasi jokseenkin kuivahtaneen muffinssin (ja jonka viimeinen käyttöpäivä oli varmasti ajat sitten jo mennyt) olkansa yli menemään. Naisen kasvot olivat kyynelistä märät ja hän vaikeroi hiljaa. Oranssi massa oli upottanut Tohtorin kumppania jo puoli metriä, eikä Clara muutenkaan ollut mikään metriheidi.
"Olen pelännyt jatkuvasti, että menetän sinut, mutta nyt... Juuri tänään..." Mies mutisi itsekseen ja asetti äänilasit kasvoilleen. Ajanherra alkoi kävellä levottomasti ympyrää.
"Tohtori, tee jotain! Auta!" Claran äänestä kuulsi paniikki, hän alkoi olla jo rintoja myöten tuon kirotun suon vanki.
"Stex-loinen kaiversi tiensä jalkapohjastasi sisään. Suonsilmissä niitä elää kuhisemalla. Kehoosi mahtuu niitä parisataa, plus miinus yksi." Tohtori väänteli käsiään ja oli tietoinen, hyvin tietoinen vallitsevasta ahdistuksesta.
"Älä hievahdakaan. Ajattele jotain iloista, älä panikoi", Tohtori opasti ja hymyili epäuskottavasti tarttuessaan Claraa tiukalla otteella käsistä.
"Te ihmiset olette toivottomia kömpelyksiä! Käskinkö minä kompastua? Sanoinko minä: "Hei, mitä jos kaatuisit suoraan suonsilmään?" Voi, Clara...! " Tuskat olivat mitä ilmeisimmin suuret, sillä Claran kasvot olivat rypistyneet kivun naamioksi eikä hän sanonut mitään. PLOPS ja yhtä suon maiskausta myöhemmin opettajatar oli kuitenkin taas maan kamaralla.
"Pian alat kouristella ja sitten jähmetyt kuin patsaaksi. Älä huoli, kuolema on suhteellisen nopea", Tohtori selitti Claralle ääni raskaana.
"Älä pelottele!" Nainen kivahti, mutta juuri silloin kivuliaat kouristukset alkoivat. Stex-loisten juhla oli alkanut. Tohtori vajosi kyykkyyn ja laski kämmenen kasvojensa peitoksi.
"Mitä minä sanoin..." Hän mumisi hiljaa itsekseen, kärsien. Auringonlasku maalasi planeetan maiseman uusiksi ja mies nousi ylös kääntäen hetkeksi selkänsä Claran ruumiille.
Now what do I do
I'm left here alone without you
My eyes have gone dark
and the worries inside me are feeling so sharp
I'm leaving you all
the next trip I'll take is not for us all
I'll travel alone
and the pain I will feel, goes deep to the bone
Inflamed....... Inflamed..........
TARDISn sisällä ajanherra tarttui vimmoissaan sähkökitaraansa ja paiskasi sen lattiaan. Hän toisti saman raivonliikkeen uudestaan ja uudestaan. Ihmiset olivat heikkoja, yksinkertaisia, varomattomia, kömpelöitä... Hän luetteli mielessään alkajaisiksi kourallisen ihmisten heikkouksia, kunnes kitaran kaula katkesi. Ikuinen elämä olisi pitänyt lahjoittaa seikkailunhaluiselle Claralle, ei puolituntemattomalle Ashildrille...! Tohtori päästi kitaran säpäleet käsistään ja teki päätöksen. Ei enää koskaan matkakumppaneita! Ei enää koskaan uusia menetyksiä, tuskaa. Niin, tai sitten henkilön pitäisi olla kuolematonta sorttia, kuten Jack Harkness. Tohtori itki ja nauroi, hän vajosi polvilleen rakkaan TARDISn lattialle. Yksi luku elämässä oli juuri päättynyt.
