Törmäsin tähän tarinaan sattumalta, kun etsiskelin Tuntematon sotilas -ficcejäsi, ja nimi houkutteli minut klikkaamaan tämän auki. Sukupuoleen liittyvät paineet ja odotukset kiinnostavat minua tosi paljon, ja aattelin nimestä, että tämä teksti ehkä saattaisi jotenkin liittyä johonkin sellaiseen. Kiinnostuin entistä enemmän, kun sain selville, että tässä käsitellään myös miehen kohtaamaa parisuhdeväkivaltaa. Parisuhdeväkivalta mielletään usein lähinnä naisiin kohdistuvaksi tai ainakin sellaiseksi, etteivät miehet siitä hetkahda, joten minusta on tosi hienoa ja tärkeää, että myös asian toista puolta tuodaan esiin niin fiktiossa kuin muutenkin. Sillä tavoin asenteet alkavat ehkä pikkuhiljaa muuttua ja yhä useampi mies uskaltaa myöntää ongelman ja hakea apua.
Apua, taisin harhautua jo ihan sivupoluille! Oleellisin pointti on nyt varmaan se, että tämän tekstin aihe kiinnostaa minua kovin.
Eikä pelkästään sukupuolinäkökulmasta vaan muutenkin. On pelottavaa, miten ihminen voikin ajautua sellaiseen tilanteeseen, jossa toinen ihminen kontrolloi kaikkea ja jossa joutuu pelkäämään omien tunteiden osoittamista ja ajatusten esiin tuomista, koska toinen voi reagoida ihan miten tahansa. Ehkä eniten minua hirvittää se, miten huomaamatta niin voi tapahtua. Tarinan poikakaan ei ehkä seurustelun alussa ole tiennyt, millaiseksi suhde hiljalleen kehittyy. Se tekee lähtemisestä varmaan entistä vaikeampaa, kun on kuitenkin joskus rakastanut ja ehkä muistaa kirkkaasti kaikki ne hyvät hetket, joita yhdessä on koettu.
Tyttö vetää pojan huoneen oven kiinni ja hymähtää bändijulisteelle hyväksyvästi – onhan hän valinnut sen itse. Hän hankki pojalle yhtyeen julisteita ja levyjä vaikka tietää, ettei tämä juurikaan välitä heidän musiikistaan, mutta täytyyhän rakastuneilla olla jotain yhteistä.
Tämä vetää mielen aika matalaksi.
On kurjaa, jos mieltymyksiä kontrolloidaan tai tuputetaan tai pakotetaan jotenkin, varsinkin noin hupsusta syystä. Tämä musiikkijuttu kolahtaa minuun erityisesti ehkä siksi, että musiikki on minulle tärkeää.
Ruskeahiuksinen naisenalku huutaa, itkee ja potkii; poika sulkee silmänsä ja ottaa kaiken vastaan äännähdystäkään päästämättä. Kuten mies ainakin.
Myös tämä kohta koskettaa minua erityisesti. Miessukupuoleen tuntuu valitettavasti usein liittyvän käsitys pärjäämisestä ja kaiken kestämisestä, ja ympäristö kaikkialla vain vahvistaa sitä käsitystä, niin miehet kuin naisetkin. Muistan kerran lukeneeni jostain, että kun mies kertoi kaverilleen kumppaninsa lyöneen häntä, vastaus oli luokkaa "mitä, otitko sä akalta pataan, olisit lyönyt takaisin". Jotenkin tosi surullista ja väärin.
Suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin tuo loppu, kun pari istuu sängyllä sylikkäin ja molemmat lausuvat lupauksia ja sanoja, joiden he
tietävät olevan tyhjiä mutta joita he silti vain lausuvat. Tuollaisesta kierteestä on varmasti vaikeaa irtautua. Tyttö ehkä oikeasti vakuuttelee itselleen, että ei muuten enää ikinä, ja poika ehkä varovasti aattelee, että mitä jos kaikki sittenkin muuttuu. Tai vaikkei mitään toivoa tai uskoa olisikaan, voi irtautuminen silti olla tosi vaikeaa, kun samassa tilanteessa on oltu jo monta kertaa ja kaava vain toistuu. Kenties vaakakupissa painaa sekin, että yhdessä on koettu ehkä myös hyviä asioita ja rakkauttakin.
Kiitokset tästä ajatuksia herättävästä tekstistä! -Walle
