Nimi: Lontoon kevät (kanssasi olla tahdon)
Kirjoittaja: Isfet, ja omistan tekstin hahmoineen
Ikäraja: K11
Genre: rakkaushöttö kevättunnelmointi ripauksella historiaa
Hahmot/Paritus: Annie/Thomas
Yhteenveto: He tapailevat häävalssin askeleita puistokadulla, Annie astuu kuralätäkköön ja molemmat nauravat.
A/N: Tämä teksti on syntymäpäiväonnittelu Wisterialle, jälleen tyylikkäästi päivän liian myöhään. Tämä oli kyllä valmis, mutten ehtinyt kiireiltäni postaamaan. Varoituksena sanon, että tässä on tosiaan söpöilyhöttöä. Jos et halua lukea parisuhdesöpöilyä ja siirappisia rakkaudentunnustuksia, niin skippaa. Itse inspiroidun kovasti, ja tavallaan pidän myös tästä, lyhykäisestä ja kömpelöhköstä lopputuloksesta. (Haasteisiin Het10 ja Väripaletti, roosa)
*
Kevät Lontoossa on aina yhtä sykähdyttävää. Kun lumet sulavat ja ilmassa leijuu katupölyä sekä pakokaasuja, linnut laulavat äänekkäämmin ja aurinko paistaa paljaille oksille. Kevätmuoti saapuu Pariisista ja Amerikasta, naiset kähertävät hiuksiaan, leikkauttavat helmojaan ja ostavat uusia hattuja. Tuuli tuoksuu lupauksille ja kaikki toivovat jälleen, ettei Thames tulvisi mukulakivikaduille.
Annie nojaa ikkunanpuitteisiin pelkkä aamutakki peittonaan (miten uskaliasta se onkaan, lähes rietasta!) ja vilkuilee kadulle teekuppi käsiensä väliin suljettuna. Hän katsoo kukkakauppiasta, joka myy värikkään kimpun tulppaaneja ohikulkijalle. Toisella puolella katua kävelee viheltelevä neekeri, koira vanavedessään lönkytellen. Ohi ajavan taksin kyydissä istuva neitokainen nyrpistää nenäänsä ja kääntää mielenosoituksellisesti katseensa, aavistamatta lainkaan miten typerältä ja huvittavalta näyttää. Jostain kantautuu kirkkaita lapsenääniä.
”Olet jo hereillä.”
Annie hymyilee, kääntyy nähdäkseen unisen miehen. Thomas on vetänyt ylleen ruskeat kangashousut ja löysän paitapuseron, pörröiset hiukset kutsuvat pujottamaan sormet lomaansa. Poski on huulia vasten karkea sängestä.
”Teetä on pannussa lieden vieressä. Varo ettei taso keikkaa, kun nostat sen.”
Thomas hakee kupin mustaksi hautunutta juomaa ja palaa kietomaan toisen kätensä Annien uumalle. Miehen läheisyys tuntuu hyvältä, Annie nojaa päänsä tämän rintaa vasten. He katsovat yhdessä katuelämää, joka tuntuu oudolla tavalla kaukaiselta toisen kerroksen asunnosta. Aurinko liukuu rakennuksen seinää pitkin häikäisemään silmiä, mutta Annie tuntee jo juurtuneensa paikoilleen.
”En ihmettele miten jaksat aina katsoa tätä. Koukuttavaa”, Thomas mutisee.
”Mmm, niin on. Pitäisikö meidän pukeutua?”, Annie kysyy haukotellen.
”Ei kai tässä kiirettä ole. Vapaapäivistä tekee nautinnollisia se, että ei ole pakko toimia nopeasti”, Thomas sanoo.
Annie kohauttaa olkiaan ja menee paahtamaan leipää, appelsiinimarmeladi on melkein loppu. Hän laittaa puolet vadelmaa ja kaataa uuden kupillisen teetä, jättää sanomalehden koskemattomaksi. Hän ei halua lukea huonoja uutisia tänään.
Leivästä putoaa murusia lattialle kaihertamaan paljaita jalkoja. Thomas vie teenlopun pannusta ja Annie pukee päälleen roosan hameen, onhan vapaapäivä. Hän ajaa Thomasin parran, koska osaa sen paljon paremmin kuin mies itse. Se on jo rutiini, josta kumpikaan ei ole valmis luopumaan. Thomas kallistaa päätään taaksepäin ja katsoo ylösalaisin Annien kasvoja. Nainen joutuu pyytämään, ettei toinen hymyilisi, ellei halua saada haavaa poskeensa.
”Mennäänkö käymään puistossa?”
”Jos puet pian päällesi, että ehdimme lounastaa”, Annie vastaa huuhdellen partaveistä.
”Syödään ulkona, vuokran jälkeen jäi vielä vähän ylimääräistä.”
Thomas ottaa mukaan rakkaan kameransa ja pukee kävelykengät, ei pehmeäksi kuluneita mustia vaan uudemmat ruskeat, jotka on kiillottanut mehiläisvahalla. Hän auttaa liioitellun herrasmiesmäisesti takin tyttöystävänsä päälle, avaa oven ja ojentaa kättään. Annie laskee kätensä miehen kämmenelle ylittäessään kynnyksen, yrittää olla nauramatta ja epäonnistuu.
Suudellessaan Annieta Thomas lukitsee oven, pujottaa avaimen taskuunsa ja ehtii vielä sipaista toisen letiltä karanneet hiukset korvan taakse. Portaat ovat vinot mutta kumpikin on tottunut varomaan, hypähtämään kolmannen askelman yli ja tulemaan alas kompuroimatta. Kadulla Annie pujottaa kätensä Thomasin kainaloon ja antaa toisen johdattaa häntä.
Kissa väistyy kyyristellen kalanperkeiden luolta kun he kulkevat ohi, pienen pojan äiti hymyilee. Annie hymyilee takaisin, tietäen näyttävänsä umpirakastuneelta hölmöltä. Kaduilla kulkee muitakin nuoria pareja pää pilvissä, häntä naurattaa. Sama kukkakauppias pysäyttää heidät ja saa Thomasin ostamaan yhden tulppaanin, roosanvärisen. Annie tietää kokonaisen kimpun maksavan liikaa, ja nuuhkii kukkansa suloista tuoksua.
”Kiitos.”
”Ei se ole mitään. Sinä olet kaunis”, Thomas kuiskaa, kaksi vanhaa rouvaa myhäilee katukahvilassa.
Annie punastuu ja kikattaa, saaden rouvat toden teolla innostumaan. He painavat päänsä yhteen ja vilkuilevat tietäväisesti, Thomas pidättelee naurua kävellessään eteenpäin. Sininen taivas kutsuu heitä puistoon, jossa he etsivät penkin lepuuttaakseen jalkojaan. Annie nojautuu miestä vasten.
”Minulla on hyvä olla tässä”, hän sanoo.
”Vaikutat tavallista iloisemmalta tänään. Hymyilet koko ajan.”
”Kevättä rinnassa”, Annie vastaa, kuin se selittäisi kaiken.
He ovat hetken hiljaa, Thomas ottaa kuvan katumaisemasta. Kun tämä istuu takaisin, hän tarttuu Annien käsiin.
”Minunkin on hyvä olla sinun lähelläsi. Itse asiassa… Minä tahtoisin olla kanssasi aina.”
Annien sydän hakkaa, kun Thomas kaivelee povitaskuaan, sitä ainoaa oikean rinnan päällä. Rasia on vaaleanpunaista samettia, parempi kuin Annie olisi osannut kuvitellakaan. Ohut hopearengas loistaa kirkkaana auringon valossa.
”Minä ajattelin polvistuvani, mutta maassa on kuraa juuri tämän pahuksen penkin kohdalla… Eikä minulla ole hienoa perintösormusta jonka olisin saanut isoäidiltäni, saati rosèsamppanjaa juhlistamaan tätä hetkeä. Varoitan myös, että en ole perimässä mitään muutakaan, enkä omista enempää, kuin mitä olet nähnyt –”
”Thomas.”
”Niin, tulisitko vaimokseni, rakas?”
”Tulen, tietysti tulen! Kun viimein kysyit!” Annie naurahtaa.
Sormus tuntuu juhlalliselta liukuessaan paikoilleen vasempaan nimettömään, ensimmäinen suudelma kihloissa maistuu paremmalle kuin kaikki muut yhteensä. Thomas tahtoo ottaa valokuvan Anniesta, joka asettelee kätensä huolella niin, että todiste rakkaudesta näkyy myös filmillä.
Se ei ole erikoinen rakkaustarina. He ovat molemmat korkeintaan keskiluokkaa, kumpaakaan ei olisi koskaan hyväksytty Ritziin syömään. Thomasilla ei ole varaa ostaa jalokiviä tai kartanoa. Se ei ole Romeon ja Julian romanttista rakkautta yli rajojen, vaan Annie on kasvanut pienessä huoneessa maaseudulla. Mutta se riittää, heille molemmille.
He tapailevat häävalssin askeleita puistokadulla, Annie astuu kuralätäkköön ja molemmat nauravat. Se on pulppuilevaa ja riehakasta, hermostuneisuuden pohjavire on poissa. Ehkä kevät selittääkin kaiken. Heistä tuntuu, että rakkaus on ikuista, he ovat ikuisia. Roosan hempeä hehku leijuu heidän yllään, värjäten maaliskuun 1939 kauniimmaksi kuin minkään milloinkaan.