Ficin nimi: Varjoja kotini seinillä
Kirjoittaja: Inukii
Genre: Angst
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: George ja Fred
Yhteenveto: George saa mahdollisuuden hyvästellä kaksoisveljensä ja viettää vielä viimeisen yön hänen kanssaan.
Vastuunvapaus: Rowling omistaa hahmot, minä mielikuvitukseni.
A/N: Osallistuu haasteisiin Otsikko etsii tarinaa II ja Ficlet300.
Varjoja kotini seinillä
Kotikolossa oli hiljaista. George ei tiennyt paljonko kello oli, mutta hän uskoi istuneensa siinä jo pitkälle aamuyön puolelle. Hän tiesi, että vierailu lapsuudenkotiin olisi virhe jo ennen kuin lähti matkaan, mutta nyt hän oli siitä aivan ehdottoman varma. Mutta miten hän olisi voinut kieltäytyä, kun hänen äitinsä oli niin vilpittömästi pyytänyt? Hän tiesi Mollyn olevan huolissaan, joten nyt hänellä oli tilaisuus osoittaa voivansa hyvin. Todellisuudessa hän ei ollut ikinä tuntenut oloaan niin tyhjäksi, mutta äidillä oli tarpeeksi vaikeaa itselläänkin. George pärjäsi kyllä.
Vaikka Fred oli ollut poissa jo yli vuoden, ei George ollut vieläkään pystynyt sisäistämään asiaa kunnolla. Joka kerta, kun hänelle tuli mieleen jokin vitsi tai tärkeä asia, hän tunsi innostuksen sisällään ensin kohoavan, mutta laskevan sitten nopeasti miinuksen puolelle. Jotenkin hän tuossa tilanteessa onnistui aina unohtamaan, ettei hänellä ollut enää vierellään ketään, kenen kanssa jakaa kaikki ajatukset.
George olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla kuin siinä talossa. Mistään muualta hänellä ei ollut veljensä kanssa yhtä paljon yhteisiä muistoja kuin Kotikolosta. Pelkästään oleskelu sen paikan läheisyydessä toi väistämättä pintaan kaikki ne hetket ja tunteet, jotka hänen mielessään yhdistyivät Frediin.
Kyse ei ollut siitä, että hän ikävöisi siellä veljeään enemmän kuin muualla. Päinvastoin: hän ei missään tuntenut olevansa lähempänä Frediä kuin Kotikolossa. Hän tunsi tämän läsnäolon istuessaan risti-istunnassa sängyllään, kuuli tämän terävän naurun ja näki, miten Fredin varjo piirtäytyi vastakkaiselle seinälle aivan hänen omansa viereen. Seinältä hän katsoi vieressään istuvan hahmon siluettia, mutta kun hän käänsi katseen sängylle, ei siinä kuitenkaan ollut ketään.
Niinpä hän oli istunut tuntikausia seinälle tuijottaen. Välillä Fred käänsi päätään ja George tunsi tämän katseen porautuvan lävitseen. Samalla hän tunsi polttavaa halua katsoa takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä hän ei halunnut pettyä. Hän ei halunnut menettää veljeään uudestaan.
Mutta sinä yönä George menetti hänet yhä uudestaan ja uudestaan. Kun Fred haroi hiuksiaan, hän käänsi päätään. Kun Fred nauroi tai kuiskasi jotain, hän kääntyi kuullakseen paremmin. Mutta koskaan tämä ei ollut siinä. Hän oli läsnä vain seinällä hiljalleen elävässä varjossa. Eikä George osannut päättää oliko se hänestä rauhoittavaa vai karmivaa. Hän epäili vahvasti tulevansa hulluksi.
Vasta kun aamuaurinko alkoi kiivetä pilvien yläpuolelle, Fredin varjo nousi seisomaan. Se loi viimeisen katseensa sängyllä istuvaan, hämmentyneeseen nuoreen mieheen ja tällä kertaa George sai selvää hänen sanoistaan.
"Hyvästi", se kuiskasi hiljaa, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan jatkoi matkaansa kohti ovea.
"Älä mene!" George aneli ja kuuli äänensä särkyvän kesken lauseen.
Sillä ei tosin ollut väliä, sillä katsoessaan seinälle varjoa ei enää ollut.
Huone tuntui tyhjemmältä kuin koskaan. George tunsi itse olevansa tyhjempi kuin koskaan. Hän istui sängyllä ja tunsi kyyneleen karkaavan silmäkulmastaan.
"Hyvästi", hän kuiskasi seinälle, mutta toinen varjo ei ilmestynyt enää koskaan takaisin.
