Nimi: Vastustamaton
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Paritus: Sirius/Remus
A/N: En ole kirjoittanut tällä parituksella mitään pitkiin aikoihin, joten vähän on sellainen fiilis, että mitäköhän ihmettä tästäkin tulee – etenkin, kun tällä kertaa lähdin kirjoittamaan teksti edellä enkä itselleni tyypillisesti nimi edellä. Kuitenkin, tämä on joululahja Odolle <3 Toivottavasti pidät tästä hieman omituisesta tekeleestä, miun pitäisi koittaa kirjoittaa ficcejä useamminkin.
Jouluaatto Kalmanhanaukiolla oli jotakin sellaista, mitä Remus ei ollut koskaan osannut edes kuvitella viettävänsä. Hänen ajatuksissaan Siriuksen vanhempien talo oli aina ollut vihonviimeinen loukko, jossa joulua olisi vietetty, sillä hän ei ollut koskaan kuvitellut, että Sirius haluaisi viettää joulun kotonaan. Nyt katsellessaan Kalmanhanaukion talossa ympärilleen Remus ei kyennyt löytämään yhtäkään yksityiskohtaa, joka olisi ollut väärin tai poissa paikoiltaan.
”Mistä sinä joulukuusen taioit?” Remus kysyi Siriukselta hiljaisella äänellä, veti keuhkoihinsa kuusentuoksua ja yritti olla huomioimatta huoneen edelleen hieman ummehtunutta hajua.
Sirius vain nauroi ja ravisti tummia hiuksiaan kuin koira, eikä Remus voinut mitään hymylle, joka melkein vaivihkaa hänen huulilleen hiipi.
”Se on salaisuus”, Sirius kuiskasi.
Hän hiipi lähemmäksi Remusta, kietoi käsivartensa ihmissuden ympärille ja rutisti niin kovaa, että hetken aikaa Remus pelkäsi että Sirius rikkoisi hänet, murtaisi hänen kylkiluunsa. Remus ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, hän ei hennonut kieltää pitkäaikaista ystäväänsä, joka käyttäytyi edelleen kuin lapsi huolimatta siitä, että oli jo neljännellä kymmenellään.
Remus kiertyi Siriuksen syleilyssä, kurottautui painamaan huulensa Siriuksen huulia vasten ja suuteli tätä – ensin kokeilevasti, uteliaana, mutta vähitellen rohkaistuen. Remusta oli alkaa hymyilyttää, kun hän huomasi, kuinka nuorella innolla Sirius hänen suudelmaansa vastasi. Sirius ei ollut vielä aikuisenakaan muuttunut mihinkään, hän oli edelleen se sama villi nuorukainen, johon Remus oli koulussa niin palavasti rakastunut eikä hän epäröinyt hetkeäkään työntäessään Siriuksen selkä seinää vasten ja valmistautuessaan suutelemaan tämän tainnoksiin.
Suudelman kuitenkin oli päätyttävä jossakin vaiheessa ja lopulta sekä Sirius että Remus tarvitsivat happea ja erkanivat toisistaan. Sirius näytti vallan miellyttävän häkeltyneeltä ja läpikotaisin suudellulta eikä Remus voinut mitään sille, että hänen lävitseen juoksi pieni omistushaluinen kipinä, jonka alkuperäksi hän tiesi suden syvällä sydämessään. Sirius ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen pahastuneelta siitä, että tämä oli painettu seinää vasten. Sirius virnisti huvittuneena ja kumartui nuolaisemaan Remuksen poskea.
”Minä tiesin, että olen sinusta vastustamaton”, hän kehräsi, nautti siitä, kuinka Remus värähti silminnähden ja joutui sulkemaan silmänsä hillitäkseen itsensä.
”Sirius”, Remus henkäisi hivenen vastustelevaan sävyyn, mutta Sirius ei ottanut ihmissuden sanoja kuuleviin korviinsa. He molemmat tiesivät, että Sirius oli oikeassa.
Kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan, kun he vangitsivat toisensa uuteen suudelmaan. Joulukuusi heidän selkänsä takana painui unohduksiin eikä Remuskaan enää kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin Siriukseen ja tämän rakastaviin kosketuksiin.