Ficin nimi: Muuta mietittävää
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: Bucchigiri?!
Ikäraja: Varmuudeksi k-11
Mukana: Pääasiassa Senya ja Arajin
Genre: Apea draama
Summary: Vaikka henget siihen pystyivätkin, Senya ei halunnut nukkua enää koskaan.
A/N: Sain tähän idean pari yötä sitten, kun olin jo silmät puoliummessa, mutta silti oli pakko väkertää tarinan luuranko kasaan. 😄 Minulla, kuten Senyallakin, olisi muutama kysymys esitettävänä, Bucchigirin lore kun ei ole aivan kaikkea selostanut yleisölleen. Mutta joo, tunnelmapalaset on kivoja! Tämä sijoittuu melko alkusarjaan, vaikkei tähdellistä hetkeä tarvitsekaan määrittää. Osallistuu lisäksi Sana/kuva/lausehaasteeseen lauseella Joskus sillat erottavat eivätkä yhdistä (vihdoin sain tuon lauseen käytettyä ja haasteen purkkiin).
***
“– ja vaikka voisi luulla, ei honkibitous siksi ole...”
“Nyt, Senya, pyydän, ole jo vaiti!” Arajin keskeytti hengen jaarittelun ja painoi kätensä yhteen kuin rukoillakseen. “Minulla on ihan jäätävä väsy, joten voitko jättää minut rauhaan tältä päivältä?”
“Hah, sinusta kyllä huomaakin, että unelle olisi tarvetta!” Senya nauraa hörähti leijaillessaan Arajinin ympärillä kuin kesäkuun iloisin kimalainen.
“Just... Sinusta taas ei”, Arajin mutisi ja valot sammutettuaan kellahti sängylleen niin raskaasti, että jouset päästivät kiukkuisen narahduksen. “Miten se edes toimii henkien kohdalla? Tarvitsetteko yhtään ruokaa tai unta?”
“Emme kumpaakaan, vaikkei syömisestä haittaakaan ole! Ei toki nukkumisestakaan, mutta paha sanoa omalla kohdalla... En ole kirjaimellisesti nukkunut miesmuisteihin!”
“Hirveää... En voisi kuvitellakaan”, Arajin mumisi poskensa liiskautuneena tyynyyn.
“No, siihenkin tottuu!” Senya virkkoi hilpeästi. “On vain niin paljon muuta mietittävää, ettei sitä maltakaan silmiään ummistaa!”
Arajin murahti vastaukseksi jotain epämääräistä ja alkoi kuorsata kiitäessään höyhensaarille ennätysajassa. Näky nauratti Senyaa, mutta hän hillitsi äänenkäyttönsä ja leijaili sen sijaan katonrajaan tarkkailemaan huonetta ja sen nukkuvaa asukasta. Arajin todella näytti nauttivan nukkumisesta, se oli tullut muutaman päivän aikana selväksi. Olihan Senya itsekin kuolevaisena pitänyt siitä, että sai ummistaa silmänsä rauhallisessa paikassa ja herätä levänneenä uuteen päivään.
Se oli kuitenkin mennyttä, se oli muistettava. Vaikka henget siihen pystyivätkin, Senya ei halunnut nukkua enää koskaan. Hän ei sinänsä kaivannut väsyä, uupumusta tai heikkouden tunnetta. Sellaiset kuolevaisuuden nurjat puolet kuuluivat syystä niille, joissa ihmisyys vielä kukoisti.
Sitä paitsi...
Miten maailmankaikkeus olisi edes sallinut hänen nukkua, kun hänen viimeinen muistonsa ihmisyydestä oli katsoa Ichiyan kuolemaa?
Jos Senya sulki silmänsä liian pitkäksi aikaa, hän kohtasi saman kaaoksen, joka oli riivannut häntä ennen kuin aseen laukaus oli pakottanut hänet ikiuneen. Niin paljon punaista.
Senya näki yhä Ichiyan raivon ja tuskan vääristämät kasvot, kun vihollisen raukkamaisesti selkään tähtäämä luoti lävisti tämän kehon.
Senya kuuli habibinsa katkerat sanat, jotka tämä sylkäisi hänelle viimeisillä voimillaan.
Eikä hänen maahan lyyhistynyttä Ichiyaa kohti kurottamansa käsi koskaan yltänyt tarpeeksi pitkälle –
Ei!
Senya hymisi hiljaa pakottautuen palaamaan kuluvaan hetkeen ajatustensa syövereistä. Menneisyyden kahleet painoivat häntä alas, mutta hän pakotti ne kevyemmiksi silkalla tahdonvoimallaan.
Ichiya...
Hän olisi tahtonut sanoa Ichiyalle niin monta asiaa ja kysyä niin pahuksen monta kysymystä. Jossittelu oli hyödytöntä, sen Senya tiesi, eikä hän ollut aikoihin antanut muistoilleen yhtä paljon tilaa. Niistä jäi joka ainoan kerran kipeä tunne rintakehään, vaikka sellaisen olisi kuvitellut olevan mahdotonta henkiolennolle. Universumi toimi kuitenkin selittämättömillä tavalla.
Arajinin kuorsausta kuunnellessaan Senya keskitti huomionsa verhojen lomasta pilkistävään tähtitaivaaseen. Ehkä hän voisi yrittää nimetä jokaisen pienen taivaankappaleen odottaessaan yön kääntymistä aamunkoiksi. Se jos mikä tarjosi hänelle kaivattua muuta mietittävää.
