Jotain haurasta | Hermione/Ron, S

[FractaAnima]

Title: Jotain haurasta
Author: FractaAnima
Genre: angst
Rating: S
Pairing: Hermione/Ron
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä omistan mielikuvitukseni. Biisin sanat herra Damien Ricen. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.

Oneshot

Haasteisiin:
FF50 sanalla 018.Syntymä.
Genrehaaste III
Yhtyeen tuotanto II (Damien Rice - Delicate)


A/N: Yöllä kun tekee mieli kirjoittaa, muttei keskittyä. Yöllä kun tekee mieli kuunnella musiikkia ja fiilistellä.


Jotain haurasta

We might kiss when we are alone
When nobody's watching
   - - -
It's not that we're scared
It's just that it's delicate


Hermione seisoi puisen omakotitalonsa keittiössä odottaen, että teepannu viheltäisi merkiksi kiehuvasta vedestä. Hän katseli ulos valtavasta ikkunasta ja huomasi jälleen kaipaavansa jotain, jota hän ei koskaan ollut saanut.

Elämä sodan jälkeen ei ollut kaunista. Se ei ollut kiihkeää, ei intohimoista, riemukasta, voitonjuhlaista, ei - se oli ennemminkin haurasta. Jokainen hetki poissa puutalon suojaavien seinien sisäpuolelta oli lopulta vain varovainen yritys puhkaista tai pitää koossa hauras kupla, joka pysyi kuin pysyikin jotenkin ihmeessä kasassa. He, aviomies ja hän, esiintyivät lehtien sivuilla kasvoillaan tarkoin ylöspäin ripustetut suupielet. He koskettivat toisiaan varoen ja usein vain pyydettäessä. Hermionen kasvoille nousi hiukan pakotetumpi ja hiukan kohteliaampi hymy, kun heiltä kysyttiin lapsista. Hänen silmissään välkähti ja hän nyökkäsi, kun heille kerrottiin, että olihan jo aika, häistä oli jo vuosia.

Teepannun kimakka ääni pakotti naisen kääntämään huomionsa ikkunasta. Hän kaatoi veden ja haudutti teelehdet hajamielisesti. Tee oli vielä aivan liian laimeaa, kun hän asteli mukinsa kanssa terassille. Ulko-ovi narahti ja nainen oli jälleen luonut katseensa kauas horisonttiin, kauas heidän pihamaaltaan. Eteenpäin.

James syntyi viitisen vuotta sodan jälkeen. Hermione oli itkenyt silloin enemmän. Kun muut alkoivat elää elämäänsä eteenpäin, korjata haavojaan - tai laastaroida - Hermionen omat alkoivat vasta kertoa olemassaolostaan. Ron oli sanonut, että hekin voisivat hankkia lapsia, että hän olisi siihen valmis. Hermione oli pyyhkinyt kyyneleensä urheasti ja nyökännyt miehelleen. Hän oli lähettänyt työhakemuksen ministeriöön vielä sinä samaisena päivänä, vaikka oli päättämättömyydessään aiemmin vain pitkittänyt kirjeen lähettämistä. Hän sai työpaikan heti.

Hermionen ura ei edennyt. Ministeriössä odotettiin naisen äitiyslomaa, kun nainen odotti ylennystä. Asioista ei puhuttu, mutta kaiken saattoi aistia. Sellaista elämästä oli tullut. Mistään ei saanut puhua, mutta kaiken saattoi aistia. Yhteisöstä pidettiin kiinni eikä ketään jätetty yksin ja silti samalla, kaiken keskellä Hermione tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.

Hän saattoi usein muistella seikkailuja, joita oli kokenut parhaiden ystäviensä vierellä, veljiensä, rakkaimpiensa; mutta hän ei koskaan voinut jakaa niitä kenenkään kanssa, ei enää. Sodassa oli menetetty paljon, niin paljon, että sodasta syntyi tabu. Sodasta syntyi sukupolvi, joka hymyili hiljaa ja kasvatti lapsensa parempaan maailmaan juuri niin kuin oli odotettu. Oli menetetty niin paljon, että olisi ollut väärin olla onneton.

Ulko-ovi kävi ja Ron käveli haukotellen terassille. Hän hymyili aamu-unista hymyään vaimolleen ja yritti tavoittaa sitä, mitä nainen katseli.
"Onko jokin hätänä?" mies kysyi kurtistaen kulmiaan, kun ei kyennyt näkemään mitään, mitä nainen saattoi tarkkailla. Hermione pudisti päätään ja päästi hitaasti irti kaukaisuudesta palaten takaisin teekuppinsa ääreen. Hän siemaisi kuumaa juomaansa ja hymyili sitten sitä ripustettua hymyä miehelleen.
"Kaikki on hyvin", hän sanoi. Ron näytti tyytyväiseltä. Hän istuutui vaimonsa vierelle ja he olivat hetken läsnä, ihan hiljaa.

"Paremmin kuin hyvin", Hermione jatkoi yllättäen. Ron katsoi häntä kulmat kohollaan. "Me saamme lapsen."
"Niinkö?" Ron näytti hetken eksyneeltä. "Sinun toiveesi toteutuu sitten", nyt mies ripusti suupielensä. Hermione käänsi hätäisen katseen horisonttiin kuin peläten, että joku saattoi kuulla miehen sanat. Huomattuaan ajatuksensa typeryyden hän hymyili varovasti ja nyökkäsi. Olisi ollut väärin olla onneton.
"Niin, Ron. Meistä tulee vihdoin oikea perhe", Hermione kääntyi päättäväisesti horisontin sijaan miestään kohti. Hän näki pojan, jonka kanssa oli kasvanut, jonka vierellä oli kokenut kaiken, ja jonka vierellä tulisi kokemaan kaiken. Juuri niin kuin odotettiin.

Ja sitten hetki oli ohi.
"Mennään sisälle", Ron sanoi muuttaen puheenaihetta. Sellaista elämä oli. Varottiin koskettamasta mitään liian syvästi, sillä pelättiin, että kupla puhkeaisi. Elämä oli haurasta.
"Mennään", Hermione nyökkäsi ja nousi ylös.

Keittiössä Hermione täytti teemukinsa, ja ennen kuin hän sulki rohkelikonpunaiset verhot aamuauringon edestä, hän katseli ulos valtavasta ikkunasta. Nainen huomasi jälleen kaipaavansa jotain, jota hän ei koskaan ollut saanut. Hän huomasi kaipaavansa tulevaisuutta, joka ei koskaan tullutkaan.


So why do you fill my sorrow
With the words you've borrowed
From the only place you've known

And why do you sing Hallelujah
If it means nothing to you
Why do you sing with me at all?

[Lunalotta]

Vain yksi sana: Kiitos. <3
Okei, sanotaan vähän enemmän: Että kirjoitit tämmösen ihanan helmen jota lukea, tää on taas sitä täydellistä #Fractakamaa :3 Luin aluksi että Hermione/ ja aattelin että Sevi-setähän se siellä, mutta sitten se olikin Ron Täytyy kyl sanoa että yöllä/illalla tulee kyl joskus tosi hyviä inspisaaltoja, ja tää oli ihana sellaisen tuotos. ;3
En mä osaa sanoa muuta, kiitos kaunis ihana söps <3

[Saappaaton]

Taisin lukea tämän ensimmäistä kertaa aamuyöllä silmät ristissä tihrustamalla puhelimen näytöltä muutama tunti sen jälkeen, kun olit tämän julkaissut ja olin aivan wow. Nyt tiedän, että se wow-elementti tosiaan on tekstissä, eikä minun väsyneissä silmissäni.

Vaikken voi edes kuvitella ymmärtäväni, millaista on elää sota ja selvitä siitä vain palatakseen harmaaseen arkeen, tässä on paljon tunteita, joihin on helppo samaistua. Ne odotukset, joita ulkopuolelta tulee, mutta jotka ei kuulu siihen omaan ihanteeseen. Se tunne, että elämä vain lipuu ohi, eikä mitään suurta tapahtunutkaan vaikka piti.

Olit ripotellut tänne vaikka miten paljon taas itsellesi tyypillistä, upeaa kuvailua, mutta ehdottomasti parhaiten mieleeni jäi elämään tarkoin ylöspäin ripustetut suupielet. Siinä on jotain niin paljon enemmän kuin pakotetussa hymyssä tai muussa vastaavassa, etten osaa edes kommentoida järkevästi. Se on vain niin hieno, ja miten se kulkee ficin mukana. Kaikki on hyvin tokaisua seuraa ripustettu hymy, kuten sitäkin tietoa, että he saisivat lapsen.

Sellaista elämä oli. Varottiin koskettamasta mitään liian syvästi, sillä pelättiin, että kupla puhkeaisi. Elämä oli haurasta.

Tässä kohdassa on voimaa ja tunnetta. Se on jotenkin niin karu ja kaunis samanaikaisesti, sekä herättää uinuvan ahdistuksen (jos se vielä tässä vaiheessa uinui).

Lopetus eritoten on nam, sillä se jatkaa alussa esiin tuotua tunnetta ja päättää tämän eheäksi ympyräksi.

Pidin hyvin paljon, kiitos. <3

[Vilna]

Asdfghjkl. ♥

Kommentoin nyt tätä ekana, kun tää on ollut varmaan kauimmin mun "Kommentoi!!"-listalla. Romione on tosiaan lähellä mun sydäntä, muistan kun shippasin kyseisiä henkilöitä jo silloin, kun olin pikkuinen ja näin ensimmäisen kerran SK:n ja mua harmitti, että Hermione ja Harry halasi, mutta Ron ja Hermione vaan kätteli. :--D Musta se oli kauheeta shaibaa, eikä mielipide kyseisestä parituksesta oo sen jälkeen oikeastaan muuttunut. Joten joten, tää oli vähän tällainen pienimuotoinen sydänkohtaus minulle, haha. Hyvä sydänkohtaus loppujen lopuksi.

Tää on tosi nätti teksti. Hauras. Kans jotenkin myös rikkinäinen. Tunnelmaltaan siis, ei tässä ainakaan omasta mielestäni ollut mitään rikkinäistä esim. kappalejaoissa tai kieliopissa, mutta en kyllä niihin tykkää hirveästi kommentoidassa edes kiinnittää huomiota, kun on niin paljon kaikkea muuta sanottavaa! Tuntuu, ettei Hermione oikein saa otettaan itsestään tai elämästään, puhumattakaan siitä, mitä se oikeasti haluaa. Ron on vähän... Ron, eikä aina tajua katsoa tarkemmin. Ron-logiikka: Jos joku sanoo, että kaikki hyvin niin se tarkoittaa, että kaikki on hyvin. :--D No ei nyt ehkä ihan, mut you get my point.

Ulko-ovi narahti ja nainen oli jälleen luonut katseensa kauas horisonttiin, kauas heidän pihamaaltaan. Eteenpäin.

Tästä tykkäsin! Hirveän painokas tuo eteenpäin.

Oli menetetty niin paljon, että olisi ollut väärin olla onneton.

Kans tää! Kuulostaa hyvin hermionemaiselta ajattelutavalta tai no, luulisi että ylipäätään sodasta selvinneet voisivat ajatella tällä tavalla.

Tää on kiva teksti, tietty aika surku, mutta elämä (ja shipit) on välillä surkuja. Kiitsa! ♥

[FractaAnima]

SparklingAngel Kiitos itsellesi ja voi kyllä, yllätin itsenikin, kun ei ollutkaan se ainainen Sevi-setä.
mimamu Jee, olipa tosiaan onnekasta, että edes jotain kautta tämän löysit. Kiitos paljon kommentista ja etenkin nillitysosiosta (koska on hyvä saada typot pois kuleksimasta). Voitonjuhlaisen jätin, koska usko pois, se on paljon selkeämpi kuin sen ensimmäinen muoto, voitonjuhainen. Kenties jotain sukua onnenpekalle. Höhö.
Saappaaton Minä pidän sinusta myös hyvin paljon, ja kommentistasikin pidän. Kiitos. <3
Vilna Apua, oon niin huono, kun aina tuhoan Ronin tai vähintään Romionen u_u Ja kyllä, Ron on vähän sellainen. Mutta onneksi silti tykkäsit tästä ja kiitos ja öö kiitos. Ja kiitos. :3

[Tyynis]

Olen yrittänyt tässä kymmenen minuuttia löytää oikeita sanoja siitä, miltä tämä minusta vaikutti. Minulle tuli tämän luettuani olo, että tässäkö kaikki, elämä, on. Tämän tekstin tunnelmaoli mielestäni haavoittuvainen. En tiedä miksi, mutta minulle jäi tunne, että Hermione ja Ron eivät ole enää tuossa hetkessä yhdessä rakkaudesta.

"Niinkö?" Ron näytti hetken eksyneeltä. "Sinun toiveesi toteutuu sitten", nyt mies ripusti suupielensä. Hermione käänsi hätäisen katseen horisonttiin kuin peläten, että joku saattoi kuulla miehen sanat.

Minun silmään pisti tässä se, että tulevasta lapsesta puhutaan Hermionen toiveena, ei yhteisenä toiveena. Ja tuo miten Hermione pelkää muiden kuulevan, tuntuu tarpeelta pitää kulissit pystyssä.

Tästä välittyi myös vahvasti tunne, että kaikkeen pitäisi olla tyytyväinen, koska sodasta on selvitty. Ron ja Hermione tuntuvat molemmat eksyneiltä ja yrittävät elää yhdessä normien mukaan. Tämä tuo mieleeni jonkinlaisen kotileikin. Elämä menee molemmilta ohi tavalla tai toisella eikä siihen osaa itse vaikuttaa.

Kiitos tästä, tämä oliihan mahtava tarina!

[LillaMyy]

Täällä taas artistitertun asioilla vaihteeksi. Jotenkin on kyllä eriskummallista löytää sulta Hermione/Ronia, kun olet niin kovin identifioitunut Hermione/Severuksen kirjoittajana, joten tulee mielenkiintoista lukea, miten olet suoriutunut tästä parituksesta. (:

No jopas se olikin jotain... odottamatonta. Joo, alue kertoi jo angstista, mutta se ei kertonut, että tämä saisi aikaan jo liikaakin ajatuksia, että niitä ehtisi kirjoittaa edes ylös. Koska siis, joo, en voi tietää, millaista on elää sodan aikana tai näin lähellä sitä, mutta voisin kuvitella, että jotain tällaista se voisi varsin hyvin aiheuttaakin. Se kuitenkin muuttaa ihmistä varmasti ihan älyttömän paljon, kun joutuu näkemään niin paljon tuhoa ja voi vain voimattomana seisoa katsomassa, kuinka perheitä revitään hajalle, kun ei pystykään auttamaan. Muutenkin tästä näkee hyvin sen, minkä nyt varmaan jokainen ihan oikeastikin kokee jossain vaiheessa, jos elää pidempään parisuhteessa, ja etenkin avioliitossa, kun kaikki kyselevät niistä lapsista, kun yhdessä ollaan oltu 'jo niin kovin pitkään' jaada jaada jaada. En ymmärrä, miksi se on aina niin kovin tärkeää, että kaikki elävät täysin samantyylisen elämän, kun etsitään se puoliso, mennään naimisiin, saadaan liuta lapsia ja sitten tehdään sitä uraa siinä lasten ohessa. Kaikki kun eivät kuitenkaan halua sitä, mutta silti sitä oikeasti odotetaan jokaiselta naiselta aina ja kaikkialla! >: Ihan tyhmää! >:

Lyhykäisyydestään huolimatta tämä siis sai todellakin aivot raksuttamaan enemmän kuin tarpeeksi, joten kiitoksia tästä! Tällaisia ajatuksia herättäviä tekstejä on erittäin mukavaa lukea! (: