Nimi: Myrskyisenä yönä
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: S
Fandom: Aku Ankka
Genre: hurt/comfort, perhefluffy
Hahmot: Sepe Susi, Pikku Hukka
Vastuuvapaus: En omista tämän fandomin hahmoja tai maailmaa enkä tienaa tällä tekstillä.
Haasteet: Kaiken maailman ficletit IV, viikko 39/2014: Perhe
A/N: Jutustelimme #mustepullo:ssa (irkin puolella kirjoituskanavalla, ekaan kenttään nimimerkki ja tokaan tuo kanavan nimi #mustepullo) Aku Ankasta fandomina (lukekaa myös Odon mainio Konkari Ramsselin keittiössä, S) ja päädyin sitten mainitsemaan eräästä K-18-tasoisesta, kaikkia mahdollisia rajoja rikkovasta Sepe Susi/Pikku Hukka -parituksen ficistä (säästän lukijat järkytykseltä enkä linkkaa sitä, etsikää itse ). Siitä sitten kuuskidi totesi, että olisi kiva lukea kaksikosta perhefluffya, joten tässä sitä nyt on! Kiitokset ideasta, tämä syntyi melko nopeasti.
***
Eräänä synkkänä ja myrskyisenä syysyönä Sepe Susi istui puoliunessa nojatuolissa ja kuunteli takassa loimuavan tulen vaimeaa rätinää. Muutamia vesipisaroita tihkui puumökin sisään kattolautojen välistä, ja Sepe puristeli sinistä hattureuhkaansa kirotessaan mielessään uutteria possuja, jotka varmaankin nukkuivat onnellisina tarkoin muuratussa tiilitalossaan. Niin monet kerrat hän oli yrittänyt napata Veli Pontevan ja muut porsassarjan jäsenet, mutta järjestelmällisesti he onnistuivat pakenemaan hänen kouristaan. Kelmien kerhossakin kannustettiin Sepeä vaikka kuinka, mutta susi pelkäsi, ettei sekään tuki loputtomiin kestäisi.
Yhtäkkiä jostain kuului hiljaista nyyhkytystä, joka sai Sepen höristämään korviaan. Joku itki – eikä vain joku, vaan ääni taisi tulla Pikku Hukan huoneesta! Sepe päätyi saman tien pohtimaan, oliko hän tehnyt isänä jotain väärin; olihan suden tehtävä olla metsän viekas saalistaja, mutta hän ei tainnut loppujen lopuksi olla kovin hyvä malli rakkaalle pojalleen. Niinpä Sepe nousi raihnaisesti tuolista ja suuntasi kohti makuuhuoneita. Matkalla katosta tipahti suuri vesipisara suden kuonolle, mutta hän pyyhkäisi sen suurella kourallaan syrjään. Kattoa täytyisi paikata heti, kun säät ja rahatilanne sen sallisivat.
Kun Sepe pääsi Pikku Hukan huoneeseen, hän huomasi, että poikakulta oli kääriytynyt tiukasti peittonsa sisään ja nyyhkytti surkeana taukoamatta. Sepe kaivoi haalariensa taskusta tulitikkurasian, raapaisi yhteen liekin ja sytytti yöpöydällä olevan kynttiläntyngän. Sitten hän istuutui sängyn laidalle ja silitti varovaisesti poikaansa.
"Pikku Hukka, mikä hätänä? Isä on tässä nyt, ei tarvitse enää pelätä", Sepe totesi matalalla äänellä yrittäen kerätä siihen mahdollisimman paljon isällisyyttä. Pikku Hukka nosti peittoa korviltaan ja kääntyi katsomaan isäänsä kostein, suurin silmin.
"Minä… minä näin unta äidistä", poika sanoi kynttilän liekin tavoin värisevällä äänellä. Sepen kasvoille nousi oudon tyhjä ilme, kun hän huokasi syvään. Siinä vasta olikin nainen, Sepen elämän ainoa – toki hänen oman rakkaan mammansa ohella – josta hän ei ollut koskaan päästänyt irti. Sepe yritti pitää itsensä kasassa vastatessaan Pikku Hukalle.
"Oliko se sitten paha uni? Mitä oikein tapahtui?" Sepe kysyi. Hän toivoi sydämessään, ettei Pikku Hukka huomannut hänen epävarmuuttaan – miehen tuli aina olla niin kovin vahva.
"Äiti lähti... hän lähti siinä unessa pois, hylkäsi minut kehtoon. Ja sitten minä heräsin, kun myrskyää niin kamalasti", Pikku Hukka vastasi isälleen niiskaisten lopuksi. Sepen yleensä niin viekkaissa silmissä näkyi häivähdys mieleen pulpahtavia muistoja ajoista ennen Pikku Hukan syntymää. Pojan juuri kertoma uni oli totisinta totta.
Sepe ei antanut ajatuksen kuitenkaan häiritä. Hän nosti Pikku Hukan syliinsä ja halasi tätä tiukasti. Yksittäinen hassu kyynel saattoi vierähtää hänenkin silmästään, koska hän ei yksinkertaisesti muistanut, milloin viimeksi oli ollut näin sydämeenkäyvän hyvällä tavalla lähellä poikaansa. Yleensä Sepe oli niin ankara tätä ja tämän välillä rasittavaksikin käyvää hyvyyttä kohtaan, mutta nyt hänen täytyi täyttää velvollisuutensa rauhattomuuden hetkellä auttavana isänä.
"Pikku Hukka kulta, minä kaipaan äitiäsi aivan yhtä kipeästi joka ikinen päivä. Minä en koskaan unohda häntä, eikä sinunkaan pitäisi", Sepe totesi hiljaa ja tunsi hengittäessään pojan lämmön rintaansa vasten. Sitten Sepe laski Pikku Hukan takaisin sänkyyn ja peitteli tämän varoen.
"Isä, kiitos… ehkä hän palaa vielä joskus", Pikku Hukka sanoi viimeisenä hiljaa sängystä. Sepe pysähtyi ovensuuhun sammutettuaan kynttilän.
"Niin, ehkäpä", Sepe totesi nurkan toiseen laitaan oman huoneensa pimeyteen ja jatkoi vielä, "sitä päivää voimme odotella yhdessä. Hyvää yötä, Pikku Hukka."