Name: Vajoaminen
Author: Otus
Beta: -
Fandom: Sijoittuu Niina Revon ja Seita Parkkolan kirjoihin Susitosi, Ruttolinna ja Jalostamo, aika 2 vuotta Jalostamon jälkeen.
Genre: one-shot, slash, angst
Pairing: Kusti/Juuso Aleksi, Kusti/Mikael
Rating: S / G
Summary: Elämä on sellainen joka teki mieli päättää kun istui kerrostalon katolla tai tasapainotteli sillan kaiteella tai makasi yksin joenrannan laiturilla. Elämä on kaikista pahin kirosana, se oli petollinen, alkuun pehmeä ja mukava sitten ruma ja liiankin merkityksellinen ja loppui kuin äkkipysähdys, niin ettei sitä ehtinyt edes ymmärtää kunnes se oli jo ohi.
A/N: Aloitin eilen illalla, kirjoitin yöllä loppuun. Erittäin sekava, kirjoitin vain lähinnä mitä tuli mieleen, täynnä tahallisia (ja ehkä ei-niin-tahallisiakin) pilkku- ja aikamuotovirheitä… Mitähän vielä. Sitä ”yrittää olla kovinkin taiteellinen”-kategoriaa, eli jos et sellaisesta tykkää, en suosittele edes lukemisen yrittämistä.
Kommentoikaa, niin tykkään teistä.
Vajoaminen
Kuppi lämmittää sormia, sen sisältämä neste höyryää ja polttaa kieltä ja maistuu saippualta. Kusti läikyttää kahvilan pöytäliinalle, kukkakuvion terälehteen tulee ruskea epämuodostuma. Tyhmää samaistua pöytäliinaan mutta Kusti on sielultaan yhtä epämuodostumaa. Kustin mieli se on tyhjä se on kuihtunut, lakastuu kohta pois.
Kusti nostaa katseen, toinen ei mutta näkee silti. Näkee mitä puuttuu, mikä on väärin, mikä on todellisen ja epätodellisen raja sitä Kusti ei näe. Kysymystä ei kuulu, Kusti vastaa silti.
”Se kuoli.” Kusti nauraa koska tekee mieli ja se vain tuijottaa pöydänkulmaa. ”Hukkui.”
Joo ei, ei mulla mitään ei yhtään mitään ongelmaa.
”Sen ruumis mätänee meren pohjalla ja kalat syö sitä ja mä juon kahvia ja elän.” Se on valhe, Kusti tietää itsekin. Kusti ei elä elämä oli ohi jo, sekin koki mukana hukkumiskuoleman. Kahviakin juo vaan muistuttaakseen Mikaelista ja kiduttaakseen itseään vähän lisää. Helpompaa tuntea epätoivoa katkeruutta ehkä vihaa kuin olla tuntematta mitään.
Toinen ei aikoisikaan vastata. Kelpaa Kustille, ei ota osaa, pahoittele, esitä, näyttele saatanan läpinäkyvästi. Ei kysele vointia, auta, passita psykologille, yritä herättää pahasta unesta jonka sisällä Kusti vangittuna kuplaan.
Sitten se vihdoin suuntasi lukemattoman katseen suurista silmistä pitkien ripsien alta Kustiin. Tuijottaa. Avaa suunsa, puhuu, Kusti ei ymmärrä ei tajua eikä tahdokaan. Katselee vain tuon toisen kasvonpiirteitä, jotka ovat tutut ja eivät ole. Liikaa aikaa, kulkee hitaasti nopeasti kun ei saisi, kun ei huomioi. Ei muista kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta, vuotta. Kuinka pitkään siitä että viimeksi näki jonkun tutun.
”Juuso Aleksi.” Kustin mieli pölyttynyt ja sokkeloinen kirjasto, hidas tiedonlähde.
”Kolme vuotta.” Yliluonnollisia kykyjä. Sen ei ollut tarvinnut kysyä mitään koska se tiesi jo, se tiesi heti ja kaiken.
Kolme vuotta Kusti oli vältteli ja piileskeli, kolme vuotta onnistui. Melkein unohti kaikki vanhat kasvot äänet eleet jotka muistuttivat Mikaelista. Juuso Aleksi toi kaikki takaisin vaikka ei ollutkaan tarkoitus vaan vahinko. Kusti ei vihannut, ei osannut vihata sitä sen takia.
”Sä olet muuttunut”, se sanoo. ”Hoikka poika laihtunut lisää, söisit jotain.” Ei sanaakaan Kustin henkisistä muutoksista, vain fyysiset otetaan huomioon.
”Ja sä taas näytät vanhemmalta.” Juuso Aleksi kadottanut suurimman osan poikamaisuudestaan, se oli mies nykyään.
Sen katse vaeltaa ohi Kustin leuan ja suun ja nenän ja silmien, pysähtyy sotkuiseen hiuspehkoon. Kusti ei ollut pessyt shampoolla vaan mäntysuovalla jos millään eikä harjannutkaan.
”Mikä sun tukkaan on iskenyt?” oli kysymys.
”Sä et sano mitä sä ajattelet vaikka sä tiedät mun tietävän sen.” Monimutkaisin, pisin lause minkä Kusti on ikuisuuksiin sanonut. Juuso Aleksista näkee että se olisi halunnut sanoa kaikkea ihan muuta; että Mikaelilla oli ollut rastat, että Kusti säälittävä kiinniroikkuja, että pitäisi luovuttaa päästää irti.
”Mä olen vain ihminen”, se vastaa. Kusti kerrankin, vihdoin ja nopeasti ymmärtää. Maailma on se pinnallinen eikä Juuso Aleksi. Se on vain kasvatettu muotissa oppimaan tavoille.
”Sä voit heittää sen roolin pois.”
”Ei se ole rooli.”
Se on ja oli tosissaan ja nyt Kusti ei tiedä mitä tarkoitetaan. Miten ei voi olla rooli jos ei sano sitä mitä itse sanoisi, jos sanoo vain ne sanat mitkä on sallittujen listalla, jos silmien takaa paistaa jotain muuta kuin lauseista?
”Mutta se et ole säkään, se on joku muu.”
”Jos ei tiedä kuka on, niin on aika hankala olla oma itsensä”, se sanoi synkästi. ”On vaan pakko tyytyä olemaan se tai sellainen, joksi sut on opetettu.”
”Kuka opettaa?”
”Elämä.”
Kusti on eksynyt kauris suurkaupungissa. Elämä elämä elämä, käsite joka hukkui Mikaelin mukana, pysynyt vain henkenä Kustin ruumiissa, siinäkin juuri ja juuri, välillä rajamailla melkein toisaalla. Sana mustalla listalla eikä pitkiin aikoihin mitään muuta, unohdettu, pyyhitty pois maailmankartalta tai ainakin Kustin mielestä. Elämä on sellainen joka teki mieli päättää kun istui kerrostalon katolla tai tasapainotteli sillan kaiteella tai makasi yksin joenrannan laiturilla. Elämä on kaikista pahin kirosana, se oli petollinen, alkuun pehmeä ja mukava sitten ruma ja liiankin merkityksellinen ja loppui kuin äkkipysähdys, niin ettei sitä ehtinyt edes ymmärtää kunnes se oli jo ohi.
”Elämä on epäreilua.” Se oli ajatusten kiteytys jonka Kusti saa sanotuksi.
Juuso Aleksi katsahtaa sitä ja on liian hiljaa. Puhuisi jotain mutta ei, kaivaa taskustaan tupakan ja sytyttää sen. Ei tarjoa Kustille mutta Kusti ei harmistu, ei olisi ottanutkaan. Juuso Aleksin tapaaminen oli hyvä ja huono juttu, se on yhtä aikaa linkki menneisyyteen ja nykyhetkeen ehkä tulevaisuuteenkin. Mikä niistä oli hyvää ja mikä huonoa sitä ei Kusti tiedä eikä tarvitsekaan.
Juuso Aleksi ottaa syvät henkisauhut ja puhaltaa ne ulos. Haisee tupakalta ja joltain muultakin mitä Kusti ei käsitä vielä vaikka tiesikin.
”Meinasitko sä sitten tuolla nopeuttaa sun elämän päättymistä?”
Filmirulla on kelattu loppuun. Tzzz, Juuso Aleksin henkilökohtainen elokuva päättynyt. Tervetuloa uudelleen? Ei.
”Mä en kaipaa mitään moraalisaarnoja”, kuuluu vastaus. Silti se tumppaa tupakkansa tuhkakuppiin.
”Joillakin ei tuu tilaisuutta vaikuttaa siihen mitenkään, älä sä ole tyhmä ja päätä sitä ennen aikojaan.”
Kummallakaan ei ole vaikeuksia tietää kestä oli puhe, ei ikinä, kumpikin tiesi toisen tajuavan mutta kumpikaan ei silti sano sitä ääneen. Kusti puhuu liikaa paljastaa liikaa ajattelee liikaa. Ei tahdo herätä todellisuuteen hyväksyäkseen kipeät tosiasiat, tahtoo nukkua, olla ikuisesti unessa, nähdä maailman usvaisen lasin läpi vain koska tahtoo säilyttää edes muiston Mikaelista. Todellisuus hämärtää sitä liikaa vaikka Kusti miten yrittäisi.
”Sinuna mulla ei olisi mitään sanottavaa”, Juuso Aleksi puuskahtaa lopulta kun Kusti pysyy hiljaa, se oli vihdoinkin antanut jotain vapauksia itselleen ja uskaltaa sanoa sen Kustille suoraan. Se tietää tai arvasi oikein, sama se, ei enää mikään yllätys.
Mutta se ei tiennyt että sisimmässään Kusti ei pysty siihen eikä pystynyt silloinkaan vaan räpiköi räpiköi räpiköi ettei vajoaisi. Mitä jos niin ei pääsisikään Mikaelin luo, sitä ei kukaan tiennyt eikä tulisi kertomaan ja Kustia pelottaa liikaa. Pelottaa se vaihtoehto ettei olisikaan mitään ja on parempi pelata varman päälle jos pilaisikin kaiken; jos Mikael onkin enää Kustin muistikuvissa eikä muualla, jos Kusti menisi ei Mikaeliakaan enää olisi missään eikä kukaan muistaisi. Kustilla on oma haavemaailma ja aikoo pitää siitä kiinni.
”Sun pitäisi alkaa elää”, se ilmoittaa tyynesti. Oli tosiaan vapautunut, sanoi mitä ajatteli silti väärin. Sen sormet seuraavat Kustin nyrkkiin puristetun käden luita verisuonia mustelmia arpia, Kusti painuu lisää ja takaisin pohjalle eikä se nyt tiennyt, se ei tiennyt että Kustista ei tuntunut miltään ja kaikelta. Se on ihminen huomasi vain itsensä ja Kustikin oli.
”Mä voisin olla valo.” Juuso Aleksi alkaa kai mennä päästään sekaisin, juoksisi äkkiä, seura tekee kaltaisekseen.
Mutta se nousee lähteäkseen vasta nyt jo nyt vaikka sen kahvikuppi on ollut tyhjänä jo pitkän aikaa. Se ei puhu enää sanaakaan kuten ei Kustikaan, ei ole mitään sanottavaa. Katsoo Kustia ja katua ja taas Kustia, kääntyy lähteäkseen mutta kirjoittaakin vielä Kustille jotakin lautasliinaan ja katoaa vasta sitten ihmisjoukkoon. Sehän on valettu samasta muotista kuin kaikki muutkin.
Lautasliinassa lukee teksti ”Pimeän kautta käy toisinaan tie valoon” ja puhelinnumero. Kusti ei soita.
