Otsikko: Hiljaisuuteen vaipuva talo
Kirjoittaja: rimps
Ikäraja: S
Hahmot: Molly Weasley
Genre: itsetutkiskeleva draaman tapainen
Vastuuvapautus: J.K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
K/H: 20v juhlavuoden Kolmivelhoturnajaisiin ja lohkesi kolmossija, kiitos äänestäneille<3
Hiljaisuuteen vaipuva talo
Kesäisin Kotikolo ei ollut hiljainen edes yöllä. Molly makasi valveilla kuuntelemassa perheensä ääniä viimeistä kertaa kuukausiin. Aamulla lapset lähtisivät jälleen Tylypahkaan ja jättäisivät jälkeensä vain aamupalan jäänteet, tiskivuoren ja ikävän. Kestäisi pitkään, ennen kuin Molly tottuisi taas eläväisen kesän jälkeen hiljaisuuteen, pyykkivuorien katoamiseen tai edes kokkaamaan pienempiä annoksia. Kauemmin kenties kuin aiempina vuosina, koska nyt, ensimmäistä kertaa sitten Billin syntymän, he olisivat Arthurin kanssa jälleen kaksin Ginnyn aloittaessa ensimmäisen lukuvuotensa Tylypahkassa.
Koko päivän pidätellyt kyyneleet purkautuivat esiin valuen poskia pitkin tyynyliinaan. Huomenna täytyisi pyykätä ja vaihtaa lakanat, hän listasi mielessään. Ehkäpä myös tomuttaa peitot ja tyynyt, mahdollisesti jopa ilman taikaa. Miksi ei, olihan hänellä nyt aikaa, enemmän kuin vuosikymmeniin. Kyyneleet imeytyivät tyynyyn ja hiuksiin. Mitä hän edes tekisi kaikella ajallaan yksin, Arthurinkin ollessa töissä?
Hän oli ollut äiti niin kauan, ettei muistanut enää miltä tuntui olla vastuussa vain itsestään ja tehdä asioita vain siksi, koska itse niin halusi. Hän nautti kotiäidin roolistaan, tunsi olevansa hyvä siinä, lukuisista koetuista epäonnistumisen tunteista huolimatta. Äitiys oli iso osa häntä itseään, hän oli rakentanut minuuttaan äidin roolille yli kahden vuosikymmenen ajan. Hänen tärkein tehtävänsä oli olla läsnä kotona oleville lapsilleen, hoitaa kotia, opettaa lapsilleen tarvittavia taitoja Tylypahkaan ja elämään siirtymistä varten. Tuntui pelottavalta ja ahdistavalta edes ajatella, mitä muuta hänestä oli enää edes jäljellä.
Jokaisen lapsen noustessa ensimmäistä kertaa punaiseen junaan oli Mollyn sydämestä lohjennut palanen. Hän tiesi sen olevan lapsilleen parhaaksi, että nämä saivat loistavan koulutuksen parhaassa noitien ja velhojen koulussa, mutta luopumisen tuska oli joka kerta yhtä musertavaa. Yksi kerrallaan kotiin jäävien lasten määrä oli vähentynyt, paitsi tietenkin Fredin ja Georgen kohdalla, ja nyt oli viimeinenkin lähtemässä.
Sen sijaan huolen määrä kasvoi kasvamistaan lasten varttuessa kaukana kotoa, hänen tavoittamattomissaan. Onneksi vanha kello toi edes hieman rauhaa hänen levottomille ajatuksilleen ja alati takaraivossa huutavalle huolelleen, jonka vaimentaminen tuntui mahdottomalta.
Lapsilauman ollessa kotona hän toivoi aina lisää tunteja vuorokauteen ehtiäkseen tekemään edes taian avulla kaiken tarpeellisen. Kotona olevien lasten vähetessä aika ei kuitenkaan tuntunut lisääntyvän, ei ainakaan ennen kuin kaksoset siirtyivät kouluun ja kotiin jäivät vain pienimmät, Ron ja Ginny. Nyt Ginnykin lentäisi pesästä ja Molly jäisi yksin kaiken maailmassa olevan ajan kanssa tuntien olonsa tyhjemmäksi kuin jälleen hiljaisuuteen vaipuva talo.
