Doctor Who: Jago & Litefoot: Pienessä mittakaavassa (K-11) Henry Gordon Jago/George Litefoot, spurttiraapaleita, 7/7+epilogi

[jossujb]

Nimi: Pienessä mittakaavassa
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Raapalesarja, oisko tää nyt sitten joku slice-of-life, emt.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Päätin taas vaihteeksi osallistua Spurttiraapale-haasteen uudelle kierrokselle! Aikaisempien osallistumisieni tapaan näillä raapaleilla on semisti juonentynkää, mutta sellaisia asiota kuten ”draamankaari” tai ”loppuratkaisu” on ihan turha kuvitella että tulee Kirjoitan mitä seitsemään raapaleeseen mahtuu, ja sillä mennään.

Vanhojen herrasmiesten teatteri esittää:
Pienessä mittakaavassa

1.

Professorin laboratorio sijaitsi St. Thomasin sairaalan kellarissa, mutta herra Jago ei ollut koskaan käynyt konttoria pitemmällä. Teatterialan ammattilaisen konjakin lailla kypsynyt mielikuvitus oli kuitenkin vähäisiä tietoja suurempi voima, sillä herra Jago oli päässään kutakuinkin varma, että kaakelilattioilla täytyi olla litroittain verta ja ruumiinkappaleita.

Todellisuus ei olisi voinut olla toisenlaisempi. Professori Litefootin laboratorio oli putipuhdas ja siellä korkeintaan vain haisi kummalliselta – kylmältä hiilihapolta nimittäin, sillä hiilihapollapa kaakelit ja pöydät pestiin joka päivä. Se ei ollut paha haju, ja olihan herra Jago jo tottunut siihen. Haisihan Litefoot aina siltä kuin olisi astunut ulos limonaditehtaalta.

”Professori? Oletko siellä?” Jago huhuili aikansa oven takana kuikuiltuaan. Heidän oli tarkoitus mennä johonkin kuppilaan syömään ja siitä sitten jatkaa teatteriin. Herra Jago oli säästänyt Litefootia varten teatterinsa parhaan aition, vaikkei hän ollut aitiopaikasta maksanutkaan.

Oli professorin syntymäpäivä, tammikuun kolmaskymmenes. Mutta missä se huru-ukko sitten olla luurasi? Ei kellarissa ole ikkunoita, eikä Litefootilla tapana niistä karkailla.

Jago hipsutteli ujona sisään. Esillä ei ollut ensimmäistäkään instrumenttia, mutta vaistovaraisesti hän pelkäsi astuvansa skalpellin päälle, tai tiputtavansa katosta lihakoukun. Lattialla, marmoripöytien välissä, oli kasa vaatteita, johon Jago oli hiipiessään sotkea jalkansa.

”No jopas!” hän puuskahti, mutta punastui silmittömästi hoksattuaan pöksyt tutuiksi, ”Että on sitä täällä jossain oikein tohtorismiehiä kuurupiilosilla aataminpuvuissaan? Jehna.”


*

[jossujb]

2.

Jos äskön herra Jagon mahaa nipisteli nälkä, niin nyt siellä kurnutti muut. Hän röyhisti mukarohkeana rintaansa ja varovaisesti raotti lähimmän komeron ovea. Hän huokaisi helpotuksesta, kun laverilla ei ollutkaan halki sahattuja pääkalloja tai etikkakurkkupurkkiin säilöttyjä silmiä.

Ei alastomia professoreja komeroissa. Mikä suurpettymys.

”On tämä kumma! Ei kai mies voi tuhkaksikaan muuttua tai näkymättömiin hävitä”, hän totesi ja raapi päälakensa kolikonmuotoista kaljua kohtaa. Ei Litefootista vilaustakaan – mutta pihahdus kyllä!

”Jos katsoisit joskus nenääsi pidemmälle!” kuului lattialta kipakka piipitys. Jago katsahti jalkoihinsa, muttei nähnyt ensiksi mitään. Aikansa töllättyään hän kuitenkin huomasi jotain marmoripöydän kulman takana. Professori Litefoot oli kutistunut vaaksanmittaiseksi ja kääriytynyt sukkaan!

”Professori!” Jago älähti polvistui lattialle nelinkontin. Hän ojensi kämmentään kohti Litefootia, joka olikin häneen verrattuna nyt suuri kuin jättiläisenkoura, ”Ja minä raukka kuvittelin – ”

”Kyllä minä tiedän mitä sinä kuvittelit”, keskeytti professori kuivasti, hukkuen kiukkuisena kokonaan sukkaan. Herra Jago töpsötti hänen hapsiaan kuten pikkulapsi saattaisi härnätä lemmikkihiiriä.

”Olisiko minun jostakin pitänyt voida arvata, ettei mytty vaatteita lattialla tarkoitakaan nakuleikkejä, vaan että sinä olet ruvennut peukaloliisaksi!” hän kysyi.

”Kuka tässä on miksikään ruvennut! Äläkä purista niin kovaa”, tiuskaisi Litefoot, mutta eihän herra Jagon aurinkoisille poskille voinut olla kauaa vihainen, varsinkin kun ne näki noin kohta sata kertaa suurempina kuin tavallisesti.


*

[jossujb]

3.

Mukavassa toisen tuopin loiventavassa herra Jagolle tuli myös hänen omasta mielestään briljantteja ideoita.

”Mitä näitä sattumankauppoja hukkaankaan heittämään! Mieti minkälainen nukketeatteritähti sinusta voisi tulla.”

”Syö hyvä mies, äläkä hupsuttele”, sanoi Litefoot herra Jagon rintataskusta irvistäen. Hän kuvitteli itsensä hullunkuriseksi tällättynä marionetin asuun, eikä se tiedemiestä liioin houkutellut. Sairaalassa kukaan ei sitä ollut kummastellut, että herra Jago poistui niin ripeästi yksin, mutta alkuviikosta viimeistään ylilääkäri alkaisi kyllä ihmetellä, jollei pääpatologia ala töihin kuulua. Varsinkin kun Scontland Yard maksoi St. Thomasille korotettua asiantuntijuusrahaa jokaisesta kuolinsyyntutkinnasta, joka johti rikossyytteeseen.

Mutta millä sitä tekee ensimmäistäkään ruumiinavausta, kun on varreltaan tuskin viiksikampaa pitempi!

”Etkö tosiaankaan halua syödä mitään?” kysyi Jago. Litefoot vilkaisi päähänsä verrattuna jalkapallon kokoista perunakrokettia ystävänsä lautasella.

”Voi leikata sinulle murusen”, Jago tarjosi, tökkien keitetyn herneen hammastikun nokkaan. Neiti Higson, baariemäntä, tuli tarjottimineen noutamaan tyhjät kolpakot pois pöydästä.

”Hyi, herra J! Ruokitko sinä hiiriä minun krouvissani!”

”Pyhät pukamat, Ellie, minkälaisena hunsvottina sinä minua oikein pidät?” Jago puolusteli loukkaantuneena. Neiti Higson ei ollut aivan yhtä vakuuttunut.

”Sellaisena, joka päästi häkillisen kaijasia vapaaksi sisällä pubissa”, hän sanoi, ”Mutta, herra J, onko professori kipeänä? Eikö tänään ollut hänen syntymäpäivänsä?”

Siihen väliin professori yskäisi ja kiinnitti neidin huomion. Oli tässäkin taas selittämistä, ja Ellie sentään, oli vampyyri!


*

[jossujb]

4.

Regency-teatterissa oli neljä avointa aitiota lavalta katsottuna vasemmalla, mutta vain kolme oikealla. Kahdeksas aitio oli muista erillään keskemmällä. Sitä käytettiin harvoin, sillä se oli rakennettu vipuvarsimekanismin avulla enemmän ulostyöntyväksi ja siksi haittasi levitettynä taaimmaisten rivien käytettävyyttä.

”En tiedä huvittaako teatteri minua tässä tilassa”, Litefoot valitti, mutta katsahdettuaan lavalle päin tuli toisiin aatoksiin. Näkymä oli erityisen hyvä. Herra Jago ei ollut ollenkaan liioitellut, ja hän sentään puhui käytännössä paljon ja usein ihan puutaheinää.

Professori Litefoot oli niin pieni, että hän olisi mahtunut kaiteelle poikittain pitkälleen. Herra Jagon käänsi brandylasin nurin päin, että hän yletti kiikareille.

”Taide laajentaa sielua!” virkkoi Jago iloisesti.

”Kun laajentaisi kroppaakin...” mutisi Litefoot, mutta ei jonkinasteisesta korkeanpaikan hirvityksestä huolimatta voinut kieltäytyä kunniavierailusta. Olihan herra Jago nyt silmin nähden nähnyt vaivaa hänen eteensä. Hänen hilpeä naamansa paljasti senkin, että esitystä oli mitä varmemmin justeerattu vastaamaan professorin makua.

Niin herra Jago sitten meni ehtiäkseen esiripun nostoon. Hän veti verhot kiinni perässään.

”Voi minua pientä raukkaa”, sanoi Litefoot jäätyään yksin. Hän pohti olisiko hänen sittenkin pitänyt antaa herra Jagon sitoa kengännauha vyötäisiinsä, jottei putoaisi. Hän oli kyllä jo kähveltänyt hänelle Madame Vixenin nukkekokoelmasta herrasmiehen garderoobin, mutta elävän miniprofessorin päällä se oli hullunkurinen kokonaisuus – kengät oli kaiverrettua korkkia ja kovat kuin kalossit.


*

[jossujb]

5.

Professorin yläluokkainen kasvatus olisi selittänyt kranttuilua viihteen saralla, mutta hänpä ei ollut ennen kuuttakymmentä ikävuottaan viihtynyt seurapiireissä. Avoin tiedemiehen luonne oli kuitenkin eduksi mitä viihtymiseen tuli, sillä sitten kun hän rupesi käymään ulkona, niin kaikki oli kiinnostavaa.

Kun Litefoot ensimmäisiä kertoja alkoi hipata säännöllisesti teatterissa, herra Jago oli ollut töissä Alhambran burleskiteatterissa. Se oli ollut, sanottuna suoraan, verkkokalvoille iskostunut kokemus. Regency-teatterissa ei sentään harrastettu ihan niin avointa alastelua, etteikö naisilla nyt jotain ollut päällä!

Toki professorilla oli mieltymyksensä… hän piti esimerkiksi eläintempuista ja sen sellaisesta tyypillisestä. Mutta eritoten hän välitti herra Jagosta, joka ei toki seremoniamestarina koskaan ollut tärkein esiintyjä. Silti hän oli herttainen, suulas ja komeakin lippaskengissään. Ilo silmälle, vaikka pikkiriikkisillekin!

”Suurkiitoksia! Siinä esiintyivät neiti Viviparious ja hänen maankarvaiset käärmeensä! Seuraavaksi lavalle hulmahtaa Madame Vixen – mutta sitä ennen allekirjoittanut palveluksessanne, sallinette, esitän välinumeron”, puhkui Jago, että koko satapäinen yleisö varmasti kuuli. Litefoot varvisteli brandylasin päällä nähdäkseen toisesta teatterikiikarin lasista pidemmälle. Herra Jago jongleerasi paraikaa kirveitä ja tasapainotteli yhtä punaisen nenänsä päällä.

”Voi sinua, vanhaa hölmöä”, huokaisi Litefoot lämpimästi. Herra Jago oli kerran pelastanut hänet varmalta kuolemalta juuri kirvestempulla. Hersyvä sisäpiirivitsi, syntymäpäivälahja hyvinkin. Ainoa vain, että myhäillessään professori tuli unohtaneeksi, että teatterikiikareissa oli kiikkerä niveljousi, joka kippasi hänet yleisön sekaan.


*

[Paquette]

Uijui, dramaattinen cliffhanger! Vähän tuo brandylasin ja teatterikiikareiden yhdistelmä vaaralliselta jo alkujaan kuulostikin. Uskaltanen kuitenkin luottaa, ettei miniatyyriprofessorille tapahdu mitään kohtalokasta. Mua jäi kyllä kiinnostamaan, mikä hänet oli kutistanut, mielestäni sitä kysymystä ei varsinaisesti käsitelty. Sinänsä tietysti tällainen mutkaton suhtautuminen, jossa asiaa ei sen kummemmin märehditä sopii näille herrasmiehille. Koska minä en kuitenkaan kohtaa tämänkaltaisia tapauksia elämässäni ja olen utelias, toivoisin selitystä. (Vai perustuuko tämä johonkin jaksoon?)

Kiukkuinen sukkaan kääriytynyt peukaloliisa-Litefoot on joka tapauksessa pahuksen suloinen ja raapalesarja kaikkinensa hupaisa. Saapi nähdä miten tässä vielä käy.

[jossujb]

Paquette, haha, en mene välttämättä lupaamaan, että kerrotaanko tässä miksi Litefootille kävi niin kuin kävi. Mikäli tämä olisi normaali tarina spurttiraapaloinnin sijaan, niin kenties olisin siihen enmmänkin syventynyt - tosin tässä fandomissa hyvin tyypillistä on, että asioita vaan tapahtuu Oho, olemme 1960-luvulla! Oho, laatikko jolla voi lähettää kirjeitä menneisyyteen! Oho, maan alla on avaruusalus! Tässä sarjassa canonisesti hyvinlaiskasti jaksetaan selittää yhtään mitään miksi, herrat vaan reagoivat tilanteisiin kun ne tulee vastaan xD Mutta katsotaan nyt mitä tästä tulee, spurttaamisessa on aina yllätysmomenttia, että ikinä ei tiiä mitä tapahtuu.

[jossujb]

6.

”Ei se ollut mikään maailmanloppu”, herra Jago koetti sovitella, mutta professori oli mennyt piiloon sängyn alle, eikä suostunut tulemaan sieltä pois.

”Minua ei ole kuuna päivänä nöyryytetty yhtä pahasti”, hän tiuskaisi ja puri Jagoa peukaloon tämän havitellessa häntä seinännurkasta. Tipahdettuaan jonkun rouvashenkilön sulkahattuun koko rivi oli pelästynyt, luullen Litefootia ensin viemärirotaksi ja sitten jonkunlaiseksi purevaksi keijuksi. Madame Vixen oli pelastanut tilanteen kertomalla hänen olevan uusi, langoitta ohjattu nukke. Paniikki yleisössä muuttuikin alta aikayksikön kiihkeäksi innostukseksi, kun Litefoot kannettiin väkipakolla lavalle tanssimaan cancania marionettien kanssa.

Siksi herra Jago olikin niin hämmästynyt todetessaan professorin olevan niin vihainen, ettei vetäytyminen hänen asunnolleen teatterikadulla auttanut ensinnäkään.

Ei ollut Litefootin tapaista riehua ja purra! Normaaleissa mitoissaan häntä tuskin sai suuttumaan mitenkään muuten, kuin olemalla töykeä. Kuten sanottua, ne harvat kerrat kun herra Jago oli nähnyt ystävänsä tuohtuneena, olivat johtuneet huonoista käytöstavoista, eikä sellaisista pikkujutuista kuin väkivallalla tai sädepyssyillä uhittelusta. Pieni Litefoot taas tuntui olevan liitoksistaan paukkuen täynnä tunnetta.

”Auh!” voihkaisi Jago, ”Hm! Taitaa olla, ettei tuollaiseen rääpäleeseen mahdu kuin yksi tunne kerrallaan! Ja se tunne on kaikesta päätellen riivaus!”

”Ketä sinä kutsut rääpäleeksi? Katsotaan vaan kuka on pieni jahka saan sinut kynsiini”, sanoi Litefoot korkit jaloissaan kopisten kohti Jagon naamaa ja tuiversi kiinni tämän tukkaan.


*

[jossujb]

7.

Aikansa nahisteltuaan, ja professorin revittyä tupon lisää kiharaa tukkaa irti kaljun vierestä, herra Jago kompastui sängynjalkaan ja rupesi nauramaan. Litefoot takoi hänen otsaansa pikkiriikkisillä nyrkeillään, mutta makea ison miehen röhönauru oli tarttuvaa sorttia.

Taisi olla ihan totta, ettei pieniin otuksiin mahtunut kuin kymmenes kaikista mahdollisista tuntemuksista, sillä heti kun Litefoot heilahti hyvälle tuulelle, hän oli joviaalimpi kuin keskimäärin. Hän nipisteli Jagoa poskista, ja se oli Jagosta hurjan suloista.

”Miten minä oikein suutelisin sinua?” herra Jago kysyi auttaen ystävänsä varovaisesti tyynyn päälle. Litefoot potkaisi korkit pois mannaryynivarpaistaan.

”Et oikein mitenkään”, hän totesi. Jago tarjosi hänelle (purtua) sormeaan ja hipsutti hänen miniatyyrireittään. Litefoot salli sitä hetken, mutta kipusi sitten ketterästi Jagon rinnalle. Sydämen pumppaus tuntui ihon läpi ja kirjaimellisesti professorin koko pikkukehossa.

”Mahdatkohan kasvaa ollenkaan omiin mittoihisi?” Jago huokaisi hyvin lempeästi, johon Litefoot vastasi vapisemalla kauttaaltaan. Ilmeisesti joku toinen tunne, vaikka rakkaus, täytti häntä nyt.

”Ole kiltti ja pitele minua”, hän käski. Jago teki enemmänkin ja otti hänet kokonaan käsiinsä ja suuteli selkää. Mitään ei tapahtunut.

”Kuvittelitko, että muuttuisin takaisin itsekseni kuin sammakkoprinssi?”

”Höh. Ehkäpä”, Jago tuhahti.

Kumpikaan ei kuitenkaan sitä huomannut, että professori oli kuin olikin kasvanut tuuman. Että siitä laskemaan kuinka monta suukkoa tarvitaan viteen- ja neljäänviidesosajalkaan, mikäli matematiikka kiinnostaa.


*


Epilogi:


Viikkoa myöhemmin professori Litefoot tuskaili makuuhuoneensa himmeän pukeutumispeilin edessä. Samaan aikaan herra Jago istui oikosellaan sängyssä ompelemassa sukkanukkea.

”Olen aivan varma, etten ole vieläkään oikean mittainen!” sanoi Litefoot ja kohensi ryhtiään kuta suinkin saattoi. Herra Jago puki pieneksi jääneet lilliputtin vaatteet nukelle, jolla oli silmät harmaista napeista ja tuppo karstavillaa tukkana.

”Onko professori vähän möks-mösk?” Jago sanoi, imitoiden kimeää peikkolapsen ääntä. Hän vilkutti nuken paksua käpälää. Litefoot nakkeli niskojaan, mutta peilistä näki hänen taistelevan hymyä vastaan.

”Minä en ole koskaan ollut sinua lyhyempi, Henry. Olemme täsmälleen samanpituiset”, hän totesi kuivakasti. Tämä oli toki totta. Vaan sitä professori ei taas tiennyt, että herra Jago oli viikon kuluessa tahallaan ruvennut käyttämään piilokorkoja.

Jago myhäili perityytyväisenä, eikä antanut ymmärtää mitään. Hän risti vain pyöreän pulleat pohkeensa ja leikki viatonta.

”Oletko jo keksinyt miksi ylipäätänsä menit sillä tavalla vinksinvonksin, etten sanoisi peräti heikunkeikun?”

”En”, sanoi Litefoot, ”Se tässä mieltäni askarruttaakin, kun en saa päähäni syytä, vaikka mietinkin miksi.”

Jago nyökkäisi myötätuntoisesti. Hän tiesi, että tietämättömyys jos jokin oli hänen ystävälleen kova pala, professori kun tunnettiin hoksottimistaan. Jago antoi sukkanukelle suukon ja kuiskasi sen korvaan:

”Kyllä se taitaa olla vähän möksis.”

Litefoot leikki, ettei kuullut mitään ja valitsi jalkoihinsa ylimääräistä pituutta reippaasti antavat kiiltonahkaiset ratsastussaappaat.


FIN