Nimi: Seitsemän Vuotta (
Seven Years)
Kirjoittaja: ShiningSphinx
Kääntäjä: Aewyn
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Teksti on kirjoitettu viihdytystarkoituksessa.
Haasteet: KäännöshaasteA/N: Kuvittelitte ehkä Harry Potterin elämän Tylypahkassa olleen jännittävää, mutta se ei ollut mitään verrattuna hänen vanhempiinsa. Kuka muu, kuin Kelmit, olisi soveltunut paremmin elämään Tylypahkassa 70-luvulla, löyhempien moraalien, seksin, musiikin ja alkoholin aikakaudella?
T/N: Joo eli siis otin käännöshaasteen vastaan ja aloin etsiä kivaa käännettävää. Löysin tämän! Tästähän on tosiaan tulossa pitkä juttu, josta on ehtinyt ilmestyä vasta kolme lukua. Luin ensimmäisen luvun ja totesin, että se tuntui aika raikkaalta, vaikka välillä tuntuu, että Kelmi-fikit ovat jo antaneet kaiken annettavansa. Toivottavasti tekin viihdytte tämän parissa! Olen laittanut suomennokseen rakkautta, verta, hikeä ja kyyneliä, siitä saa antaa kommentteja! Tämä on siis ensimmäinen käännökseni koskaan. Ja minullahan siis tietenkin on
ShiningSphinxin suostumus kääntämiseen ja käännöksen julkaisuun. Käännöksestä itsestään sanoisin sen verran, että tarkoitus on ollut tehdä siitä mahdollisimman lähtötekstiä vastaava, mutta tietenkin hyvällä ja sujuvalla suomenkielellä. Jes. Ei muuta kuin asiaan!
ENSIMMÄINEN LUKU
Koulun aloitus”Minne itse toivot pääseväsi, kun et näköjään ole kumpaakaan?”
”Tule, Severus, vaihdetaan paikkaa.”
”Oooooo… Nähdään, Snivellus!”Nauru täytti vaunuosaston kahden muun henkilön poistuttua. Jäljelle jäi vain kaksi melko pitkää yksitoistavuotiasta poikaa. Kun poikien nauru alkoi pikkuhiljaa laantua, he katsoivat toisiinsa ja virnistivät. Äskeinen tapahtuma ei ehkä oikeasti ollut kovin hauska ja liioitellussa naurussa olikin ehkä kyse helpottuneisuudesta – siitä helpotuksesta, että he olivat löytäneet ystävän.
”Olen muuten James”, sanoi pojista hontelompi, jolla oli suorakulmaiset silmälasit ja heidän upouusien Tylypahka-viittojensa värinen musta tukka, hän oli yhä nauramisesta hengästynyt.
”Sirius Musta.”
James Potterin silmät laajenivat hieman. ”Musta…”
”Joo. Musta.”
Pettymys Sirius Mustan äänessä oli niin selvästi havaittavissa, ettei James uskaltanut jatkaa aiheesta. Mikäli Sirius lajiteltaisiin minne tahansa muualle kuin Luihuiseen, hän todennäköisesti vähintään saisi räyhääjän. Jos pojan vanhemmat saisivat kuulla hänen istuvan vaunuosastossa verenpetturin kanssa, hänet raahattaisiin pois Tylypahkasta nopeammin, kuin hän ehtisi lausua ääneen heidän perhemottonsa. Tämä ei kuitenkaan painanut Siriuksen mieltä – hän oli yksitoistavuotias poika, eikä ollut koskaan kuullut nimeä Potter (luultavasti, koska sitä ei hänen kotonaan välitetty mainita), eikä näin ollen pitänyt James Potteria muuna, kuin James Potterina.
”Keitä he olivat? Tunsitko heistä kumpaakaan?” James kysyi nopeasti.
”Tarkoitatko siis Snivellusta lukuunottamatta? Merlin yksin tietää. Tyttö kyllä kuulosti jästisyntyiseltä.”
James nyökkäsi hermostuneesti. ”Joo, luultavasti… Tunnetko ketään, tänä vuonna aloittavaa?”
Sirius puri huultaan. ”Joo, yksi perhetuttu, Marlene – hän tosin meni toiseen päähän junaa. Entä sinä?”
”En ketään.”
James tunsi hieman helpotusta siitä, että hänen lisäkseen edes yksi ihminen olisi ensimmäisen kouluvuoden alkaessa yhtä vailla ystäviä kuin hän itse.
James ajatteli nopeasti itsekseen,
tämä poika tulee olemaan Luihuisessa. Pitäisikö minun etsiä joku hieman rohkelikompi? Mutta sitten hän pysäytti itsensä. Äiti oli käskenyt hänen ystävystyä mukavien ihmisten kanssa. Sirius vaikutti mukavalta. James oli kuullut hänen perheestään ja heidän arvoistaan, mutta eivät ne eronneet kovasti muista puhdasverisistä perheistä. Ja kuten James ajatteli, Sirius vaikutti mukavalta... Ehkäpä hän ei hukannut aikaansa ystävystyessään tämän kanssa.
**
Jätettyään vaunuosaston vastenmieliset pojat taakseen ”Snivellus” seurasi nopeasti Lilyä. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään. Kumpikaan ei tahtonut puhua. Severus Kalkaros tunsi poskiaan kuumottavan aiempien tapahtumien aiheuttamasta häpeästä. Ne kaksi
poikaa olivat häpäisseet hänet Lilyn edessä. Severus ymmärsi oman vaikenemisensa, muttei täysin ymmärtänyt Lilyn hiljaisuutta. Tyttö vaikutti onneksi enemmän vihaiselta, kuin pettyneeltä häneen, mikä kai oli hyvä. Severus yritti kovasti miettiä pojista jotain nasevaa sanottavaa saadakseen Lilyn nauramaan ja unohtamaan oman nöyryytyksensä, mutta hänen mielensä oli vihasta turta.
Katsokaapa vain, kun pääsemme Tylypahkaan, hän ajatteli uhkaavasti,
laitan heidät maksamaan äskeisestä.
Loppujen lopuksi he löysivät junan perältä tyhjän vaunuosaston. Lily luikahti sisään ja piti ovea auki ystävälleen. Hän istahti samaan kohtaan, jossa oli istunut kahden muun pojan kanssa. Severus istuutui Lilyä vastapäätä ja katseli, kuinka tämä tuijotti ulos ikkunasta.
”Älä välitä niistä pojista, Severus”, Lily sanoi hiljaa, katsomatta häneen. ”He ovat vain ilkeitä.”
Severuksen vatsassa tuntui hieman paremmalta Lilyn sanottua sanat. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta Lily ehti keskeyttää hänet ja sanoi: ”Entä jos emme ole samassa tuvassa?”
”Sillä ei ole väliä”, Severus sanoi. ”Olemme silti ystäviä.”
Lily katsahti ylös häneen ja hymyili pehmeästi. ”Parhaita ystäviä.”
”Tietenkin.”
Mutta ketä yritän huijata, häntä vai itseäni?**
Lopulta juna saapui Tylyahon asemalle. Sadat Tylypahkan oppilaat purkautuivat ulos junasta pukeutuneina mustiin rintamerkein koristeltuihin kaapuihin. Eri eläinten upea kirjo oli laajempi, kuin kukaan oli ennen yhdessä paikassa nähnyt. Tanssivan kuun kuvajainen heijasteli joen pinnalla ja Tylypahka siinsi korkealla mäellä kaukana oppilaiden yläpuolella.
Tylypahkan ensinäky oli ensiluokkalaisille henkeäsalpaava. Se ei ollut niin kuin jästikoulut, joita näki harva se päivä. Oikeastaan lukukausi Tylypahkan kaltaisessa jästikoulussa olisi luultavasti maksanut maltaita, eikä se siltikään olisi pystynyt vastaamaan Tylypahkan loistoa. Kenen tahansa, joka näki Tylypahkan noitien ja velhojen koulun ensimmäistä kertaa, oli myönnettävä, että se oli äärimmäisen vaikuttava. Muutama huone oli valaistu kimaltavalla, kultaisella kynttilän valolla. Pienet pyöreät kulmatornit, kivikaiverrukset ja suuremmat tornit koristivat linnaa heidän edessään. Se väikkyi ja heijasteli kauniisti järven pinnasta, ja ensiluokkalaiset saivat vaivoin silmänsä irti siitä, jopa ne, joiden sisarukset tai vanhemmat olivat käyneet koulua heitä ennen. Kertumukset eivät selvästi olleet tehneet oikeutta linnan upeudelle.
Linna oli sisäpuolelta aivan yhtä henkeäsalpaava. Heti ovesta sisään astuessaan ensiluokkalaiset saapuivat valtavaan eteishalliin. Kiviseinät oli valaistu leimuavin lyhdyin ja katto oli niin korkealla, että vaikka kaikki ensiluokkalaiset olisi asetettu seisomaan toistensa hartioille, he eivät todennäköisesti olisi saavuttaneet sitä. Hallissa seisoivat myös valtavat, luultavasti lasiset tiimalasit.
Eteishallista heidät johdettiin kahden valtavan tammisen oven läpi suureen saliin. Muut Tylypahkan oppilaat istuivat jo neljässä pitkässä pöydässä, joita oli yksi jokaiselle tuvalle: Rohkelikolle, Puuskupuhille, Korpinkynnelle ja Luihuiselle. Salissa oli myös viides pöytä, jossa opettajat istuivat. Oppilaat kylläkin hädin tuskin huomasivat muita salissa olevia ihmisiä. Heidän silmänsä olivat kääntyneet kattoon, joka oli noiduttu kuvastamaan Tylypahkan mailla vallitsevaa ulkoilmaa. Nyt katto näytti auringonlaskun jälkeiseltä iltataivaalta, jolla näkyi vain muutama tähti, mutta jota pilvien paljous verhosi.
Lopulta ensiluokkalaiset pysähtyivät. Keski-ikäinen noita asettui seisomaan heidän eteensä korokkeelle kantaen mukanaan resuista vanhaa hattua. Kuka tahansa, joka oli kuullut Tylypahkasta aiemmin, tunnisti sen Lajitteluhatuksi, joka lajittelisi vielä edessään seisovat uudet oppilaat edellä mainittuihin tupiin.
”Arden, Anthony”, oli vuorossa ensimmäisenä ja hänet lajiteltiin joukosta ensimmäisenä Korpinkynteen. Seuraavat kaksi lajiteltiin Puuskupuhiin ja Luihuiseen ja sitten oli vuorossa ”Musta, Sirius.”
Sirius Musta asteli korokkeelle ja salli keski-ikäisen tiukkanutturaisen, mustakaapuisen noidan pudottaa hatun päähänsä. Se sujahti hieman hänen korviensa alapuolelle. Jos hänen täytyisi vielä joskus käyttää samanlaista hattua, hän kehittelisi onnettomuuden, jossa se katoaisi, Sirius ajatteli itsekseen.
”En ole kovin sievä, vai?” sanoi ääni hänen päänsä sisällä.
Sirius oli pudota tuolilta säikähdyksestä siinä paikassa, mutta puristi kätensä tiukasti jakkaran reunoille. ”Et olisi ensimmäinen tyylivalintani”, hän myönsi.
Hattu hekotti ja Sirius mietti, pystyivätkö muut kuulemaan sen sanoja. ”Katsotaanpa… Musta… Hyvää verta… Hyvät aivot… Kyllä… Hmm mielenkiintoista… Hyvin mielenkiintoista… Mikähän se olisi… Mikähän se voisi olla…”
”Ei Luihuinen?” Sirius kysyi, mutta nopeammin kuin hän ehti vetää henkeä kysymyksensä jälkeen, hattu huusi: ”ROHKELIKKO” ja Rohkelikko-pöytä puhkesi taputuksiin. Sirius ei uskaltanut katsoa Luihuisen pöytään, josta kuului enemmän supinaa, kuin hajamielistä tuputusta. Sirius istuutui selkä kohti pöytää, välttääkseen varmasti kaikki katseet. Hän mietti, kuka kertoisi ensimmäisenä hänen vanhemmilleen. Bellatrix? Narcissa? Malfoy? Lestranget? Jos Lestrangejen kovapäinen sisko lajiteltaisiin mihin tahansa muualle kuin Luihuiseen, he saattaisivat pitää sulkakynänsä kurissa, Sirius ajatteli.
Seuraavana lajiteltiin monia ihmisiä, joista yksi oli Lily Evans – tyttö junasta- josta tuli myös rohkelikko. Sitten lajiteltiin muutamia puuskupuheja ja Sirius pani merkille, kuinka vähän opiskelijoita oli tänä vuonna aloittamassa opiskelujaan. Hän muisti isänsä kertoneen, että tämän vuosikurssilla oli ollut noin kuusikymmentä oppilasta ja Sirius sai nyt laskettua juuri ja juuri neljäänkymmeneen, joista suurimmalla osalla ei ollut taikamaailmassa hyvin tunnettua sukunimeä.
Lajittelun jatkuessa eteenpäin suurin osa tunnetuista nimistä, Prewettiä ja Kahlesalpaa lukuun ottamatta (heistä tuli Korpinkynsiä) oli lajiteltu Luihuiseen – paitsi tietenkin Sirius.
Pimeän Lordin pelko ei selvästi ole lykännyt heidän perheidensä lasten hankkimista, Sirius ajatteli synkästi. Lajittelun päätyttyä Luihuisen tupaan oli joka tapauksessa liittynyt vähiten uusia oppilaita, mutta heistä suurin osa oli puhdasverisiä, kuten Siriuksen äiti olisi huomauttanut. Uusia oppilaita olivat Carrow, Rosier ja Lestrange – perhetuttu, joka Siriuksesta kyllä vaikutti enemmän korpinkynneltä. Ehkäpä joulu-, syntymäpäivä-, ja kihlajaisjuhlat eivät sitten tehneet hänelle oikeutta.
James oli istuutunut Siriuksen viereen. Rehtorin sanojen jälkeen lautaset toistensa jälkeen täyttyivät erilaisilla herkuilla ja Sirius ahtoi ruokaa sisäänsä ahnaasti, kuin hänen ja Jamesin junassa ostamansa suklaat ja makeiset eivät jo olisi olleet riittävästi.
”Mukava nähdä sinut Rohkelikossa. Katkaisit perinteen”, James sanoi virnistäen ja haukkasi sitten palan kanankoivestaan raakalaismaisesti.
”Vanhempani eivät tule olemaan sitä mieltä”, Sirius sanoi ja yllättäen hänen mieleensä tulivat seuraukset, joita hän luultavasti joutuisi aamulla kohtaamaan. Hänen vanhempansa eivät muutenkaan olleet kaikista mukavimpia ihmisiä, puhumattakaan siitä, millaisia he olisivat hänelle tämän jälkeen...
”Huomasit varmaan matalan oppilasmäärän?” James kysyi.
”Joo”, Sirius nyökkäsi.
”Ja ainoastaan – mitä-
kuusi puhdasveristä nimeä.”
”Enpä voi syyttää heitä. En minäkään haluaisi lapsia Tiedät-kai-kenen vaaniessa joka nurkalla.”
Oli Jamesin vuoro olla samaa mieltä. Sirius katsoi, kuinka pojan katse liukui pitkin pöytää ja lukkiutui heidän junassa tapaamaansa punapäiseen Lily Evansiin.
”Hänen kaverinsa on varmaan harmissaan”, James sanoi, mutta Sirius vain nyökkäsi. ”Hän ei näyttänyt kovin…
siistiltä, näyttikö sinusta?”, Sirius ei vieläkään vastannut, pudisteli vain päätään. James ei vaikuttanut huomaavan tai välittävän. Ei ollut kyse siitä, etteikö Sirius olisi tahtonut jutella Jamesin kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat täynnä ruokaa ja hänen vanhempiaan, eikä hän ollut kuullut puoliakaan Jamesin sanoista. ”..joten siis meihin liittyy myös kaksi muuta poikaa, niinkö? Remus Lupin ja Peter Piskuilan? Se Peter kyllä tosiaan vietti pitkän ajan hattu päässään. Sai minut hermostumaan, olin seuraava hänen jälkeensä! Hän näytti tosi pelokkaaltakin. Ja hattu oli kyllä vaimea, kun minä laitoin sen päähäni, mutta kuulin, kuinka se mainitsi hänelle Luihuisen ja kuinka hän rukoili päästä Rohkelikkoon… Ei häntä siitä voi kyllä syyttää, ei siis millään pahalla. Mutta kai sinä näit lajittelun. Varmasti puolella luihuisista on sidoksia kuolonsyöjien kanssa.”
James jatkoi höpisemistä.
**
”Harmissaan” oli vähättelyä.
Kun Severus oli kuullut hatun Lilyn päässä huutavan ”ROHKELIKKO!” hänen sydämensä oli ponkaissut ulos rinnasta, suoraan alas housunlahkeeseen saakka. Läpi loppulajittelun Severus oli yrittänyt muistuttaa itseään, että hän tulisi yhä olemaan Lilyn ystävä, vaikkei pystyisikään viettämään tytön kanssa pitkiä iltoja oleskeluhuoneessa, tai istumaan hänen vieressään oppitunneilla. Hän oli kiintynyt Lilyyn, mutta nyt hänen olisi tutustuttava myös muihin luihuisiin.
Tietenkin Severus oli jo kuullut suurimmasta osasta ympärillään olevista oppilaista. Lucius Malfoy hopeaisine hiuksineen ja valvojaoppilaan merkkeineen istui hänen lähellään ystäviensä kanssa. Heitä olivat ainakin Rodolphus Lestrange – johtajapoika-, tämän veli Rabastan Lestrange, sekä Nott, Crabbe, Goyle, Macnair ja ne pojat, joiden kanssa Severus tulisi jakamaan makuusalinsa: Avery, Mulciber ja Rosier.
Etunimellä ei Luihuisessa juurikaan ollut merkitystä, Severus ajatteli, ja kun muut pojat tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät, Severuksen oli myönnettävä, että hän tunsi itsensä pelokkaaksi näiden suurten nimien ympäröimänä. Samalla tavoin toisiaan tervehtivät myös kaksi tyttöä – tummahiuksinen, peikonnaamainen Alecto Carrow ja pieni ja vaalea Marlene Lestrange.
”…sitä on kyllä vaikea uskoa”, henkäisi johtajapoika Rodolphus Lestrange. ”Hänen äitinsä tulee olemaan niin pettynyt. Ensimmäinen Musta, joka on lajiteltu muualle, kuin Luihuiseen.”
Severus oletti heidän puhuvan pojasta junassa.
”Minun pitäisi kyllä kirjoittaa. En usko, että hän itse tekee sitä.”
”Ihan oikeutetusti”, sanoi Lucius Malfoyn lähellä istuva blondi. ”Walburga-täti on aina sanonut Sirius Mustan koituvan hänen kuolemakseen. Sirius on kuitenkin aina ollut vähän pehmo.”
”Mmm”, Lucius Malfoy mutisi. ”Rodolphus sanoit kuitenkin tänään itse, että hämmästyisit, jos siskosi lajiteltaisiin Luihuiseen…”
Severus huomasi vaalean Marlenen kohottavan päätään ja punastuvan. ”Hattu ehdotteli kyllä kovasti Rohkelikkoa. Mutta sanoi se sitten, että saavutan päämääräni paremmin Luihuisessa.”
Hän kuulosti ystävälliseltä, ajatteli Severus välittömästi. Hän oli yksi kolmesta Luihuiseen lajitellusta tytöstä. Tänä vuonna Luihuisessa oli ensiluokkalaisia kaikista vähiten, ainoastaan seitsemän. Severus toivoi niin kovin, että heitä olisi ollut kahdeksan. Että Lily kirkkaan vihreine silmineen olisi nyt istunut siinä hänen vieressään. Hän heitti varovaisen katseen taakseen Rohkelikko-pöytään. Lily istui neljän istuimen päässä James Potterista ja sillä tavoin Severuksen takana, että pystyi näkemään luihuisten pöytään. Hän jutteli pullean ruskeatukkaisen tytön kanssa, jonka nimeä Severusta ei kiinnostanut muistaa. Lily katsahti ylös ja hymyili Severukselle säteilevästi ja näytti siltä, kuin hän olisi ollut aikeissa nousta seisomaan. Severus kuitenkin tiedosti nopeasti ihmiset ympärillään ja ravisti Lilylle päätään hädin tuskin huomattavasti. Tyttö jäykistyi hetkeksi, mutta hymyili sitten hieman ja kääntyi takaisin pullean tytön puoleen.
Kun kestit olivat ohi, Lucius johdatti seitsemän uutta luihuista linnan läpi oleskeluhuoneeseen. He ohittivat matkalla innokkaita muotokuvia, jotka kaikki toivottivat heille onnea uusiin seikkailuihin Tylypahkassa, sekä Luihuisen kummituksen, joka toivotti heidät tervetulleeksi ja lausui samalla toiveensa, etteivät he koskaan häiritsisi sitä. Heidän ympärillään kolisivat myös itseään kiillottelevat haarniskat.
Vihdoin he seisahtuivat Luciuksen johtamina erään kiviseinän eteen. Severus oli hämmentynyt, eikä ymmärtänyt pysähtymisen syytä, ennen kuin Lucius lausui tunnussanan (”sudenmyrkky”) ja he pääsivät sisään. Seinä heidän edessään siirtyi syrjään ja he astuivat uuteen oleskeluhuoneeseensa. Se oli himmeästi valaistu huone, jonka pääväri oli vihreä. Seinillä roikkuivat palavat lyhdyt ja huoneen läpi kulki outo ilmavirta, joka ei kuitenkaan ollut kylmä, eikä saanut heitä palelemaan. Huoneessa oli myös pieni tulisija, jonka ympärille sohvat, nojatuolit ja pöydät oli ripoteltu pitkin pyöreää huonetta. Severus olisi jäänyt tutkimaan huonetta tarkemmin, mutta kolme muuta poikaa liikkuivat nopeasti Luciuksen määräämään suuntaan, ja Severus päätti seurata heitä.
Makuusali ei ollut mitenkään erityinen, mutta heidän matka-arkkunsa ja eläimensä oli tuotu sinne valmiiksi. Severus asteli oman sänkynsä luo, se oli lähimpänä kylpyhuonetta. Makuusali vaikutti hyvin tilavalta ja Severus arveli, että yksi sänky oli varmaankin siirretty pois nyt, kun heitä oli vain neljä tavallisen viiden oppilaan sijaan.
Severuksen viereinen sänky kuului Rosierille, pitkälle ja rotevalle tummatukkaiselle pojalle. Rosierin vieressä oli Mulciber, joka oli vaalea ja lyhyen läntä ja viimeisessä sängyssä oli Avery, joka näytti näiden kahden kummalliselta yhdistelmältä.
Severus oli niin kiireinen tutkiskelemaan ympäristöään, ettei ollut huomannut Rosierin puhuvan.
”Me muut tunnemme toisemme… Niin että kuka sinä olet?”
”Kalkaros”, Severus vastasi. ”Severus Kalkaros.”
”Verisääty?”
Puoliverinen, Severus ajatteli itsekseen. No, hän tosiaan oli. Isä oli jästi ja äiti oli noita. Nämä muut pojat tulivat kuitenkin vahvoista puhdasverisistä suvuista, samoin kuin muut, joiden kanssa hän oli istunut illallisella. ”Puoli”, Severus vastasi. ”Äiti on puhdasverinen ja isä puoliverinen. Hän valehteli siitä äidilleni ja äiti pakotti hänet lähtemään syntymäni jälkeen. Äiti sanoi, että isä häpäisi hänet”,
miksi valehtelet, Severus? Isähän on kotona pieksämässä äitiä hengiltä.
”Se on oikein”, sanoi Mulciber.
Severus nyökkäsi vähäeleisesti. ”Ei se mikään ylpeydenaihe ole, mutta parempi kuin olla kuraverinen.”
Sanat pääsivät ulos ennen kuin hän ehti estää niitä.
Entä jos he kertovat Lilylle? ”Tosiaankin…” Rosier tuumasi. ”Luulen, että heittäytyisin alas pöllölästä, jos itse olisin kuraverinen. Häpeä olisi liikaa.”
Mulciber ja Avery tyrskivät naurusta ja Severuskin naurahti heikosti.
”Harmi, ettei Tylypahkalla oikein näy olevan silmänruokaa tarjottavana, jos tiedätte, mitä tarkoitan.”
”Rohkelikossa oli kyllä yksi tyttö-”
”Ei Kahlesalpa ole hullumpi-”
”Lestrange on-”
”Menepä lähellekin Lestrangea ja hänen veljensä noituu sinut, ääliö. Sääli kyllä… Sääli.”
Severus ihmetteli, miksi he keskustelivat tällaisesta asiasta. Hänellä itsellään ei ollut koskaan ollut muita ystäviä, kuin Lily, ja hän epäili, ettei kävisi Lilyn kanssa tällaista keskustelua. Mitä nämä pojat nyt olivat hänelle? Hänen ystäviäänkö?
**
Rohkelikkopoikien makuusalissa oli paljon eläväisempi tunnelma, vaikkeivat he sitä itse tienneetkään.
James huomasi asettuneensa taloksi oikein hyvin, varsinkin, kun oli tullut lajitelluksi Rohkelikkoon ja tiesi niin tekevänsä isänsä ylpeäksi.
James Potter hymyili istuessaan pylvässängyssään, jonka verhot, tyynyt ja päiväpeitto olivat kirkkaanpunaiset, ja asetti sauvansa yöpöydälleen.
Yksi muista pojista, pörrötukkainen Remus Lupin, asetteli seinälle Tornados-julistetta. James oli itsekin Tornados-fani ja oli viime kaudella käynyt isänsä kanssa lähes jokaisessa pelissä. Remus kertoi käyneensä oman isänsä kanssa muutamissa otteluissa vuosien varrella ja James tunsi vatsassaan pienen syyllisyyden pistoksen sen kuullessaan.
”Emme me oikeastaan köyhiä ole”, Remus sanoi arvaten Jamesin ajatukset. ”Äitini vain sairastelee välillä, eikä isä tahdo jättää häntä yksin.”
”Eikö sinulla ole veljiä tai siskoja?” Sirius kysyi ja Remus pudisti päätään. ”Onnekas. Minulla on veli. Hän ajaa minut hulluuden partaalle. Entä teillä kahdella?” Kummatkin, James ja hieman ylipainoinen, punatukkainen Peter Piskuilan pudistivat päätään. ”No, tuvan on tarkoitus olla niin kuin perhe. Tästä lähtien olen sitten kai vähän niin kuin veli teille kaikille!”
James pyöräytti silmiään, virnisti ja sanoi sarkastisella äänellä: ”Mahtavaa.”
”Mitähän Snivellus mahtaa ajatella nyt, kun hänen tyttöystävänsä ei olekaan luihuinen?”
”Kuka on Snivellus?” Peter kysyi.
”Se rasvahiuksinen poika, joka lajiteltiin Luihuiseen Kahlesalvasta seuraavan puuskupuhin jälkeen”, mutta kukaan ei muistanut.
”No, se punatukkainen tyttö on hänen tyttöystävänsä ja hän olisi halunnut tytön Luihuiseen. Hänen nimensä oli ehkä Cedric… Tai Sebastian? Kuulostaa joka tapauksessa Snivellukselta, joten...”
”…nimi syntyi”, Sirius jatkoi.
James katsoi seinällä oven vieressä olevaa kelloa. Se näytti pian kymmentä. Alle kahdentoista tunnin kuluttua hän osallistuisi elämänsä ensimmäiselle oppitunnille. Innostunut jännitys alkoi velloa hänen vatsassaan.
