Nimi: Ruutia syntymäpäivinämme
Ikäraja: S
Osallistuu haasteisiin
12+ virkettä XII,
Teelusikan tunneskaala (haikeus) ja
Aistihaaste (haju).
A/N: Tää oli
muistaakseni eka kerta, kun osallistuin 12+ virkettä -haasteeseen, ja voi hitto, en olisi ikinä tajunnut tämän olevan näin vaikeaa :O
Saappaaton ja
FractaAnima antoivat tähän kuvainspiraatiota, suurkiitokset siitä! <3
Ruutia syntymäpäivinämme
Ron oli jättänyt huoneeseen utuisena väräjävän violetin möhkäleen niin kuin George oli pyytänyt, eikä hän ollut enää näin monen vuoden jälkeen edes vaivautunut kysymään, mistä tämä oli saanut sen tilattua. Vaikka matka pääkonttorista varastoon oli naurettavan lyhyt, huhtikuinen viima oli saanut Georgen lonkan vihlomaan, ja hän ähkäisi kovaan ääneen istuessaan nitisevälle tuolille ja nostaessaan möhkäleen eteensä pöydälle. Nykyään pelkkä käveleminenkin oli kuin mikäkin kolmivelhoturnajaisten koetus, mutta mitkään tämän maailman luomat esteet eivät olisi saaneet häntä luopumaan syntymäpäiväperinteestään.
Hän hymyili pikaisesti, kuin salaa, ja nosti pöydälle tarvikkeensa: itsekseen kiehuvan padan, minikokoisen ruutitynnyrin, piikikkään puunuijan sekä suurimman aarteensa eli uskomattoman hienon koeputkitelineen, jonka alla oli liikuteltava laava-allas.
Suunnilleen seitsemänkymmentä vuotta sitten hän rakasti näitä tilanteita ehkä enemmän kuin mitään muuta, tarkalleen viisikymmentäkuusi vuotta sitten hän alkoi kammota niitä ehdottomasti enemmän kuin mitään muuta, ja noin viisikymmentä vuotta sitten hän alkoi hiljalleen jälleen osata rakastaa. Oli kuin hän olisi elänyt heidän yhteisellä saarellaan ennen kuin hänet oli heitetty mereen sinnittelemään, mutta hiljalleen hän oli tajunnut veden kannattelevan, kunnes oli oppinut uimaan ja kavunnut takaisin muuttuneelle saarelle, enää vain hänen saarelleen.
Se oli nykyään jo ihan okei, ja kun hän kutsui heidän tekemänsä moneen kertaan korjatun puutykin kutsuloitsulla luokseen ja kuuli sen alustassa nitisseen pyörän räsähtävän rikki kesken matkan, hän ei enää purskahtanut saman tien itkuun.
Hän aloitti työt: tökki, hieroi ja naputti violettia möhkälettä. Samalla työvälineet ryhtyivät tarkoin loitsittuihin tehtäviinsä, ja piikkinuijan pehmeä poljento möhkälettä vasten rauhoitti häntä entisestään. Nuija ei saanut aikaan vahinkoa, vaan möhkäle antoi vähän periksi, kun sitä naputti – hän nosti sen lähemmäs silmiään ja yllättyi huomatessaan sen olevan höyhenenkevyt.
Samassa pikkupata ylikuumeni – PUUM – ja koko huoneen täytti ruutipilvi, joka sai hänet yskimään ja hänen silmänsä vuotamaan.
Hän alkoi nauraa, mietti kuinka hän oli varmasti aivan mustan jauheen peitossa, ja mietti kuinka joskus sekin oli saanut hänet itkemään. Hänellä oli historiansa niin kuin kaikilla muillakin, ja hän uskoi että hänelläkin oli jo oikeus muistella omaansa ajatellen sen onnea eikä vain epäreiluutta.
Hän nappasi keltaista kuplivaa nestettä koeputkesta ja kaatoi sitä möhkäleelle syövyttäen siihen pienen kuopan, jonka päälle hänen olkapäältään varisi vähän ruutijauhoa. Hän hengitti syvään tuttua pistävää ruudinhajua, joka oli tehnyt heistä aina kaiken aineellisen valtiaita, ja leijutti sitten möhkäleen padan päälle ja odotti.
Hiljaisuus.
Ne olivat ennen pahimpia, hiljaisuudet, ja hänestä oli aina tuntunut kuin joku olisi kylvänyt niitä hänen elämäänsä tarkoituksella enemmän kuin kenenkään toisen. Lopulta yhtenä näistä päivistä yksinkertainen totuus oli hypännyt hänen silmilleen, kun hän oli istunut ruutitynnyrien keskellä ja yrittänyt jälleen hengittää niiden päihdyttävää tuoksua haistamatta kuitenkaan mitään. Ei maailmankaikkeus tyrkyttänyt hänelle hiljaisuutta; hän oli itse kutsunut sen luokseen ja alistunut sen alle.
Matka oli ollut hidas ja vaikea, mutta yhtenä näistä päivistä hän sulkenut silmänsä ja muistanut, kuinka vuosia sitten hänen jaloissaan oli räjähtänyt laatikko ja hän oli suutuksissaan tukistanut toista niin lujaa, että hänen nyrkkinsä oli ollut täynnä punaisia hiuksia, ja sen muistaessaan hän oli lopultakin ensin hymyillyt ja sitten nauranut. Sinä päivänä hän oli vienyt haudalle ruusun, jonka hän oli istuttanut ruutitynnyriin, mutta ennen sitä hän oli jatkanut heidän perinnettään ja tutkinut ja räjäyttänyt mustasta pörssistä tilaamansa tuntemattoman esineen.
Hän oli katsonut itseään peilistä ja koristellut haudan identtisesti ruudinjäämiin ja kuiskannut: ”Jotta et totu liian hyviin taivastuoksuihin.”
Nyt huoneessa syntyi violetti hurrikaani, kun möhkäle kuumeni ja alkoi kieppua pihisten ympäriinsä, ja sitten ruuti alkoi räjähdellä, ja möhkäle muutti räjähdykset punaisiksi salamoiksi ja hän joutui loitsimaan suojakilven, mutta kaiken läpi tunkeutui silti se sama huumaava tuoksu, joka yhdisti menneisyyden ja nämä päivät ja herätti uudelleen henkiin kaikki muistot.
Enää häntä ei itkettänyt, vaikka ruusut haudalla lakastuivat viikossa, sillä musta pulveri pysyi paikoillaan ja jos ei pysynytkään, sen haistoi silti – ainakin näinä päivinä.
Räjähdysten loputtua hän nauroi jälleen, valitsi nurkassa rehottavasta tahraisesta kukkapenkistä ruusun ja tarkisti, ettei se ollut liian suora, istutti sen tyhjentyneeseen ruutilaatikkoon, pakkasi mukaan rutistuneen möhkäleenjäämän ja aloitti lonkkia vihlovan matkansa haudalle.
Sanalista:
1. utuinen
2. viima
3. koetus
4. piikikäs
5. rakastaa
6. saari
7. pyörä
8. naputtaa
9. poljento
10. höyhen
11. pilvi
12. joskus
13. historia
14. keltainen
15. valtias
16. hiljaisuus
17. kylvää
18. yksinkertainen
19. maailmankaikkeus
20. tukistaa
21. ruusu
22. peili
23. hurrikaani
24. lakastua
25. suora
