Author: Kristen
Rating: S
Characters: Luna Lovekiva
Genre: yleisdraama, elämänmakuinen kasvutarina
Summary: Sit kun oon vanha niin oonko mä onnellinen?
Word count: 5 x 200
A/N: Tää teksti lähti liikkeelle monta kuukautta sitten, kun sain jostain inspiraatiohaasteesta kuvan, jossa oli paljon kelloja. No, teksti jäi tiedostoihin, mutta nyt inspiraatio iski ja kirjoitin tän tuplaraapaleina valmiiksi. Kantavana teemana tässä on aikuistuminen ja onnellisuus, ja musta oli tosi mielenkiintoista tutkia sitä Lunan kautta. AU sillä tavoin, ettei Rolfia ole. Rakkautta, vaatteet, ruokaa-biisi toimi suurena inspiraationa raapaleille. ♥
Osallistuu Neljän tuvan haasteeseen Korpinkynnellä ja Yhtyeen tuotanto-haasteeseen Maija Vilkkumaan kappaleella Rakkautta, vaatteet, ruokaa.
Kuuran maalaama maa
Luna valmistuu koulusta kyyneleet silmissä. Joku katsoo häntä ja nauraa, mutta kerrankin Luna ei huomaa pilkkaajaansa. Hän on jo oppinut jättämään asiat huomiotta, vastaamaan tuntemattomien nauruun hiljaisuudella, ehkä jopa pienellä hymyllä. Lunan suru on yksityistä. Se on vain hänen, yksin hänen, eikä muiden tuomio muuta asiaa mitenkään. Sen hän on oppinut kokemuksen kautta. Vaikka muut nauraisivat, suru ei katoa tai lisäänny. Suru pysyy paikoillaan, tarrautuneena hänen selkäänsä, ja ajan myötä sen kanssa oppii elämään.
Juuri nyt hän on surullinen kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on yksinkertainen. Koulu on nyt ohitse, ja olisi aika astua oikeaan elämään, ryhtyä tositoimiin. Ainoa ongelma on se, ettei Luna tiedä, mitä hän tulee tekemään elämällään. Ihmiset hänen ympärillään suunnittelevat loppuelämäänsä, mutta hänen polkunsa on edelleen päättymätön. Parantaja, professori, ministeri, maalari, hän loruilee. Ei ole mitään, mitä hän erityisesti haluaisi tehdä. Vaihtoehtoja on paljon, mutta onneksi hänellä on aikaa. Lunan elämän ainoa rajoite on aika.
Toinen surun syy on syvemmälle haudattu, henkilökohtaisempi. Muiden onnen nähdessään hän ei voi välttyä katkeruudelta. Hän toivoo, että voisi halata äitiään vielä kerran.
Se tummatukkainen Puuskupuhin tyttö, joka istui hänen vieressään aina muodonmuutosten tunneilla, onnittelee häntä. Luna katsoo ja kysyy, "Miksi?"
Vastaukseksi tyttö nauraa: "Koulu on ohi!"
Mitä iloa on rutiinin poistumisessa?
***Luna on alkanut kerätä kelloja. Kaikenlaisia kelloja, pyöreitä, soikeita, vanhoja, uusia. Hän säilyttää niitä kapeilla puuhyllyillä sänkynsä ympärillä. Hän ei ole vielä päättänyt, mitä hän tekee tilan loppuessa. Se on sen ajan murhe. Hän keskittyy olemaan onnellinen nykyisyydestä.
Hänellä ei ole varsinaista syytä kellojen keruuseen. Jos joku sattuisi kysymään, hän vastaisi: "No, minä haluan vain kerätä menetettyä aikaa takaisin." Kukaan ei koskaan kysy.
Joskus joku käy kylässä hänen pienessä asunnossaan. Joskus se on Ginny, joskus se on Hermione, joskus se on joku muu. Jos se on Ginny, Luna hymyilee ja keittää kamomillateetä, sillä Ginnyllä on ollut raskasta viime aikoina.
(Harry ei ole kotona tarpeeksi usein.)
Jos se on Hermione, Luna hymyilee, keittää kamomillateetä ja ottaa tuliviskipullon esiin, sillä Hermionella on ollut raskasta viime aikoina.
(Ron on kotona liian usein.)
Kuinka helppoa elämä olisi, jos kaikilla olisi rakkautta, vaatteet ja ruokaa. Valitettavasti sekään ei tunnu riittävän kaikille, joten Luna ei jaksa miettiä muiden ongelmia kovin kauaa. Se toisi hänen elämäänsä lisää surua, eikä hän kaipaa sitä yhtään enempää. Rannan kaislikkoja pitkin kulkeminen auringonlaskun maalatessa taivaan kehittää häntä ihmisenä paljon enemmän. Jos hän haluaa viettää aikansa kurpitsamehulasin reunaan kasvavaa homeläikkää seuraten, häntä ei voi kukaan kieltää.
Se on aikuisuuden yksi hyvä puoli.
***Istuessaan kolmansissa häissä saman kuukauden aikana, Luna miettii avioliittoa. Luna ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta ei hän sitä haluakaan. Se vaikuttaa liian vaikealta. Pitäisi huolehtia toisesta ja itsestä, pitäisi suudella aamuisin, iltaisin ja vielä hyvästiksikin. Luna pitää yksin olemisesta enemmän.
Joskus hän muistaa sen pienen pojan, jonka kanssa hän leikki kotia seitsemän vanhana. Joskus hän muistaa sen tytön, jonka kuparinpunaisista hiuksista hän näki unia melkein kuukauden. Ne ovat kauniita muistoja ylläpidettäviksi, mutta totuudeksi niistä ei ole. Ne ovat muutenkin ihastuttavampia pelkkinä kuvitelmina, Luna päättää.
Se ei silti estä häntä tuomasta kuparinpunaa tai kotileikkiä eloon maalaamalla.
Lunalla on nyt 37 kelloa. Hän nukahtaa niiden tikitykseen ja herää punaisen käkikellon kukkumiseen. Hänen unensa ovat täynnä hiekkarantoja, auringonkukkia ja hämyisiä iltoja. Unissaan hän miettii, voivatko ne illat koskaan loppua. Käkikello ei sellaisia pohdi, joten joka aamu hän herää elämään taas uuden päivän.
Auringonkukista uneksiminen merkitsee tulevaa onnea, mutta Luna on jo onnellinen. Hänellä on pieni mökkinsä metsän vieressä, 37 kelloa ja ystäviä. Pankkiholvia täynnä kaljuunoita hänellä ei vielä ole, mutta hän on hyvää vauhtia täyttämässä omaa holviaan. Isältä jäi perintöä, ja hänen maalauksensa ovat suosittuja. Ginny muistaa aina kehua häntä ja maalauksia vieraillessaan, ja Luna arvostaa sitä. Kehu tuo onnellisuuden läikähdyksen lähemmäksi.
***Joskus hänen teensä on kitkerää, mutta se johtuu oppimattomuudesta tai huolimattomuudesta. Luna ei osaa kertoa niiden kahden eroa teenkeiton yhteydessä.
"Anteeksi", Luna yrittää sanoa Hermionelle, mutta tämä vain pudistaa päätään.
"En minäkään osaa", nainen vastaa kalastaen muutaman tummanruskean hiuksen teekupistaan. He juovat kitkerät teensä hymyillen, vaikka voisivat taikasauvan heilautuksella makeuttaa juomansa. Ehkä se on osa heidän henkilökohtaista taisteluaan. Ehkä joskus on hyvä pitää hetken taukoa kaikesta helppoudesta.
Hermione nauraa samalla tavalla kuin ennenkin, vaikka hänen silmäkulmiinsa on ilmestynyt muutama ilon tuoma juova. Luna kuljettaa sormiaan omilla silmäkulmillaan ja yrittää etsiä samoja merkkejä vanhenemisesta. Hän ei löydä niitä, ja hetken ajan hän pelkää, että hän ei ole ollut tarpeeksi onnellinen elämässään. Sitten hän muistaa olevansa vuoden nuorempi kuin Hermione. Luna päättää palata asiaan vuoden kuluttua.
Hermione ei jää yöksi, vaikka Luna tarjoaa sohvaansa. Rose, Hermione selittää ja Lunan on pakko ymmärtää. Eron hetkellä Luna puristaa Hermionen pitkiä sormia kannustavasti. Hermionen halaus on yhtä tiukka kuin aina ennenkin, ja hänen shampoonsa on edelleen hunajan ja vaniljan tuoksuinen. On kuin mikään ei olisi muuttunut.
Kun Hermione kaikkoontuu pihamaalta, yksi Lunan istuttamista ruusuista pudottaa terälehtensä. Se oli jo valmiiksi kuihtunut, mutta Luna kerää silti pudonneet terälehdet ja puhaltaa ne ilmaan. Se on hänen rutiininsa.
***Radiosta on viime päivinä kuulunut pelkkää valkoista kohinaa, mutta se ei ole saanut Lunaa sulkemaan sitä. Yleensä hän kuuntelee radiosta lähinnä melodisia vanhoja lauluja, mutta nyt kun se ei ole mahdollista, hän laulaa itse. Joistakin lauluista hän ei saa kielelleen kaikkia sanoja. Sekään ei haittaa. Siinä tapauksessa hän keksii itse uudet sanat.
Yhtäkkiä, aivan huomaamatta, Luna laulaa omia laulujaan ja omia säveliään. Radio kohisee yhä taustalla, mutta sen Luna on unohtanut täysin. Käy aivan niin kuin aina silloin, kun Luna maalaa. Hän uppoutuu luomaansa maailmaan, ja aika viilettää ohi. Pian on jo ilta, ja radiolähetys loppuu. Kohinan loputtua Luna havahtuu ja menee keittämään teetä. Hänen tekee mieli jotain tuttua, joten pian keittiön täyttää piparmintun lempeä tuoksu.
Yksi Lunan varhaisimmista muistoista on piparmintun tuoksu. Hänen äitinsä rakasti piparminttuteetä, ja hän joi aina talviaamuina yhden kupillisen sitä. Luna ei pienempänä välittänyt teestä, hän pitäytyi kurpitsamehussa, mutta vanhemmiten hän on halunnut adoptoida edes yhden äitinsä tavan itselleen. Loitsijaksi hänestä ei ole, ja teenjuonti oli tuntunut helpoiten lähestyttävältä.
Siispä aina kuuran maalatessa maan Luna etsii teenlehtensä ja juo mukillisen teetä aamuisin. Välillä se saa hänet surulliseksi, vaikka äidin kuolemasta on kulunut jo 21 pitkää vuotta. Äidinkaipuu ei kai häviä koskaan, Luna toteaa siemaistessaan teetään.
