Ikäraja: K-11
Paritus: tulkinnanvarainen Sirius/Regulus
Tyylilaji: ylidramaattista draamaa sävytettynä väriskaalan mustilla ja harmailla sävyillä
Varoitukset: tulkinnanvarainen insesti
Vastuunvapaus: J. K. omistaa herrasmiehet. En saa tästä rahaa.
Alkusanat: Vanha teksti vuodelta 2012. Tällä tekstillä on aina ollut paikka sydämessäni ja kaipaankin sitä aikaa, kun osasin kirjoittaa näin. Tiedostan, että jollekin tää voi olla aika raskasta luettavaa, mutta itse tykkään tän ylidramaattisesta sanajärjestyksestä ja taiteilijanvapauksin käytetyistä välimerkeistä.
Puhdas veri (ei tarpeeksi puhdasta ollakseen arvokasta)
Ahdistus.
Ja kylmyys. Ne kaksi sanaa ovat kietoutuneet tiukoiksi rihmoiksi, jotka ympäröivät jokaista seinää, nurkkaa, ikkunaa, jopa portaikon kaiteitakin; yrittävät tukahduttaa kauniit ja hempeät ajatukset, kuiskia korvaan sanomia pimeydestä ja kuolemasta, joka ei ole kaunis, mutta silti on. Vuosi vuoden jälkeen langat nitoutuvat tiukemmin yhteen ja jokainen uusi valhe, huuto, ärsyyntyminen, päättää edellisen langan pujottaen sen osaksi kasvavaa verkkoa ja aloittaa uuden säkeen.
Pian koko talo hautautuisi yhden suuren valhekerän purkautuessa, mutta kukaan ei ole hengissä niin paljon, että jaksaisi välittää niistä, jotka ovat allekirjoittaneet osuutensa tummien seinien salatuista totuuksista; perheensä pettäneistä pettureista, joiden suonissa virtaa sininen veri, puhdas veri, joka ei silti ole tarpeeksi puhdasta ollakseen arvokasta. Ne ainoat, jotka välittävät, ovat itse sinetöineet elämänsä kirjekuoreen ja lähettäneet pöllön mukana matkalle, jolla ei ole määränpäätä; kirje ei löydä perille, ei takaisin, koska siinä ei lue lähettäjää, ei vastaanottajaa.
Suvun nimi ei ole vaatimaton, se vaatii jatkuvasti kantajaltaan lujuutta, uskollisuutta, eikä tunne sanaa anteeksianto tai armo, koska maailma koulii lapsiaan. Siksi vanhemmat eivät koskaan hymyilleet. Tarkkaan harkitut metodit eivät tuottaneet vuosien saatossa haluttua tulosta, vaan palkkiona oli erotus, tumma tuhka, joka varisi puiselle lattialle; sitä kukaan ei siivonnut pois ennen kuin tuhkasta nousi tummatukkainen mies, sukunsa viimeinen, testamentissa määrätty perijä, joka ryhtyi vähitellen puhdistamaan nurkkaan kerääntyneitä seittejä, vaihtamaan uusia porraslautoja.
”Veljensä veri oli puhtaampaa!” taulu kolmannen kerran peräkkäin jälleen huutaa, mutta poissa on jo hän. Poissa on jo hän. Pimeydessään putosi syvänteeseen, josta valo hänet mukanaan veti ylös korkeuksiin; eivät jalat enää koskaan maata koskettaneet. Ei edes ruumista jättänyt jälkeensä, vaan kupolimaisen tyhjiön, joka sai äidin ensimmäistä kertaa kyynelehtimään. Tumma huntu peitti alleen surun ja totuuden, mutta yksi tiesi kaikkia muita paremmin. Yksi, joka välitti kaikista eniten.
Sitä sanottu ei ääneen, ei tietenkään. Eiväthän he edes tunteneet kunnolla toisiaan, vaikka jakoivat kahdestaan sen kerroksen kaikista korkeimman, katselivat ikkunan läpi yhdessä ja erikseen sitä petollisen tummaa taivasta. Salaa oviensa avaimet pöydän alla piilossa vaihtoivat
ja vannoivat,
vannoivathuolehtivansa toisista, mutta aika, se ei koskaan ollut oikea.
Ei kuolleita kukkia tarvitse kastella, sen Sirius tietää sanomatta itsekin; harmaat seinät huutavat hänen nimeään, saavat avaimen kääntymään lukossa kuin itsestään, ajatusten valehdellessa, kertoen tämän kerran olevan aina se viimeinen, jonka jälkeen voi antaa periksi, vaipua multaan ja unohtaa. Tomu peittää lattianlaudat karheat, alas revityt ja vihatut valokuvat, joiden henkilöistä yksikään ei saa enää nauraa päin kasvoja, niitä hauraita ja valkeita; ne kasvot ovat sinetöidyt ikuiseen
virneeseen,
jota itse Pimeyskään ei saanut pyyhittyä pois.
(Jäljelle jäi vain helmeilevä pisarajono, joka juoksi pitkin harmaantunutta ikkunalautaa; pudotessaan todisti hiljaista huokausta ja sitä hetkeä, kun kaikki murenee sisältäpäin.)