Nimi: Kevätsadepuhinaa
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: slash, fluffy
Paritus: Topi/Miika
Varoitukset: vähän kiroilua
A/N: Söpöily on aina jees. Tarvitsin tätä itse, kun oli vähän möhpöh päivä ja pikkuprojektit tasapainottaa kivasti. Lisäksi pääsin viimein toteuttamaan visioni kukkivista omenapuista ja Topikasta :3
Kevätsadepuhinaa
”Topi, nyt me mennään sisälle!” huusin. Saakeli, että vielä seisoinkin siinä, vaikka yltyvä sade oli ajanut jo kissankin sisälle. Siellä Viisari varmaan jo makasi tassut levällään ukin sylissä ja sai rapsutuksia. Minä täällä kastuin, koska idioottipoikaystäväni juoksenteli omenapuiden alla, kuka tietää, mitä varten.
Omenapuut olivat täydessä kukassa, ja siksi ne olivatkin kiinnittäneet Topin huomion. Se oli selittänyt, miten sen setä oli ennen asunut talossa, jossa oli ollut juuri tällaisia omenapuita ja niissä oli ollut ihana kiipeillä. Okei, sillä oli siis jokin erityinen suhde omenapuihin. En jaksanut kummastella asiaa. Lapsuusjutut olivat Topille tärkeitä, ja yleensä se oli mun mielestä ihana asia, mutta ei tällä nimenomaisella hetkellä.
Olihan omenapuut ihan nättejä, mutta sateella mentiin sisälle niin kuin järkevät ihmiset, vaikka olisihan mun pitänyt tietää, ettei Topi kuulunut niihin. Mun mieli synkkeni jokaisen sadepisaran myötä yhä synkemmäksi. Mulla sattui olemaan päällä juuri se huonompi takki, joka oli lämmin, mutta se ei pitänyt sadetta sitten yhtään. Olin hetkessä märkä ja kiukkuinen eikä Topi siltikään tullut. Vittu, jääköön sitten juoksentelemaan sateeseen.
Käännyin ja marssin sisälle. Vein märät kengät ja takin saunaan kuivumaan. Olohuoneessa ukki istui Viisari sylissään ihan niin kuin olin uumoillutkin. Ukki teki sudokua. Mummua ei näkynyt. Joko se oli nokosilla tai sitten tekemässä jotain kotitöitä.
”Ukkostaako siellä?” ukki kysyi nostamatta katsettaan vihkosta. Se pyöritteli numeroita.
”Ei. Sataa vaan. Äsken meni kyllä lentokone”, sanoin. Ukki nyökytteli ja lisäsi uuden numeron.
”Voisi keittää kaffet”, ukki ajatteli ääneen ja kohotti viimein katseensa. ”Huvittaisiko sinua?”
Sen vilpitön kysymys sai mut hymyilemään. Ukki ei ikinä käskenyt. Se kysyi aina: haluaisitko auttaa, huvittaisiko sinua tehdä tämä, jaksaisitko kantaa tämän? Ihmiset harvemmin kehtasivat kieltäytyä, kun pyyntö esitettiin tietyllä tavalla. En ollut ihan varma, oliko ukki muita kierompi ja laskelmoivampi vai oliko se oikeasti niin ystävällinen, ettei viitsinyt käskyttää ja komentaa. Saattoi se toki olla molempia mielialasta riippuen.
”Joo, kyllä mä keitän”, sanoin ja menin keittiöön. Keitin neljälle, itselleni kaksi, koska ukille ja mummille riitti yksi kuppi, ja Topi taas ei kahvia juonut. Liian kitkerää sille herkkusuulle. Ehkä mun pitäisi kysyä mummulta, oliko sillä yhtään mehuja –
Onneksi mulla ei ollut mitään käsissä, kun joku äkkiä halasi mua tiukasti takaapäin. Henkäisin säikähtäneenä, vaikka tiesin heti, kuka se oli. Ärtymys sai mut kivahtamaan:
”Lopeta toi.”
”En varmana”, Topi sanoi. Puuskahdin. Kahvinkeitin porisi ja olohuoneessa ukki puheli itsekseen tai kissalle. Radiosta tuli säätiedotus. Topi halasi mua sen leuka olkapäällä leväten. Sillä oli mukava siinä, vaikka mua suututtikin.
”Puspus”, Topi äänteli ja suuteli mun niskaa. Se pisti väkisinkin hymyilyttämään, ja mä rentouduin. Käännyin ympäri. Topin vihreät silmät tuikkivat, ja sen suu näytti hyvin suudeltavalta. Tahdoin silti hyvitystä siitä, että olin joutunut seisoskelemaan kylmässä kevätsateessa Topin typerien päähänpistojen vuoksi. Siksi en hymyillyt vaan käännyin pois. Topi ei ymmärtänyt.
”Mikä sulla on?” se ihmetteli jo vähän loukkaantuneena, kun en lämmennyt. Topi tarttui mun käteen ja hipsutti sormiaan ranteen pehmeällä iholla. ”Mun mököpää Miika.”
”Et tullut, kun huusin sua”, selitin, vaikka se kuulosti lapselliselta munkin korviin. ”En ihan nauti sateessa seisoskelusta.”
”Mun vuoksi kuitenkin seisoit ja odotit”, Topi tiesi. ”Niin paljon sä rakastat mua.”
Ehkä Topi ja ukki olivat samaa maata pirullisuutensa kanssa. Eihän mulle jätetty mitään aseita puolustamaan asiaani.
”Jep, tasan niin paljon”, myönnyin sanomaan. ”Siitä hyvästä sun pitäisi suudella mua.”
”Sä suutut liian helposti”, Topi kiusasi, ”mutta onneksi mä osaan lepyttää sut.”
Olisin voinut vielä älähtää tai mutista jotain vastalauseeksi, mutta se olisi ollut tarpeetonta. Kun Topi tuli ja suuteli, mä unohdin kevätsateen ja kukkivat omenapuut. Jäljelle jäi vain Topi ja sen kiusoitteleva suu ja liian rohkeat kädet.