Kirjoittaja: Lauchuo
Ikäraja: S
Genre: angst, draama
Paritus: Draco/Harry
Vastuuvapaus: Hahmot omistaa Rowling, tarinaidean minä
A/N: Aina joskus löytyy yllättäen sellainen biisi, mikä inspiroi
juuri johonkin tiettyyn tekstiin. Tämän kanssa kävi niin, tästä en edes voinut keskustella itseni kanssa, kun kuuntelin Haloo Helsingin Ihmisen kuvat -kappaletta. Tämä oli vaan pakko kirjoittaa. Nyt. Tämä myöskin aloittaa Saagahaasteeseen osallistuvan verseni, koska tässä tarinassa on niin paljon kerrottavaa.
Haasteet:
Saaga II - kirjoita oneshottien sarjaYhtyeen tuotanto II (
Haloo Helsinki: Ihmisen kuvat)
FanFic100 (023. Rakastavaiset.)
Kaipuun kuvat
Harry heitti näkymättömyysviitan itsensä ja Dracon ympärille, otti kiinni Dracon kädestä ja hymyili. Draco vastasi hymyyn, puristi Harryn kättä ikään kuin rohkaisevasti ja parivaljakko kaikkoontui ja ilmestyi kohta jästikaupungin sivukujalle. Harry viikkasi näkymättömyysviitan laukkuunsa, nyökkäsi Dracolle ja käsi kädessä he kulkivat pois kujalta.
Neljä muuta pariskuntaa odotti jo elokuvateatterin edessä: Hermione yhdessä jästimiesystävänsä Calebin kanssa, Ron Padman kanssa (erään joulutanssiaisepisodin jälkeen kaikille oli ollut yllätys, kun Padma oli puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen pyytänyt Ronia ulos, ja ehkä vielä enemmän yllätys oli, että he olivat vielä viiden vuoden jälkeenkin yhdessä), Ginny ja Luna yhdessä ja Pansy Terry Bootin kanssa. Harry halasi Hermionea ja Ronia ja nyökkäsi muille tervehdyksensä.
“Missä Blaise on?” Draco kysyi ja katsahti Pansyyn, joka kohautti olkiaan.
“En tiedä, hän perui viime tingassa. Ehkä jotain ongelmia kotona?” Pansy tokaisi ja niksautti niskojaan. “Mennäänkö?” Pansy vilautti Dracolle heleän hymyn. Draco hymähti vaisusti, muttei hymyillyt takaisin.
Viisi paria astelivat sisään jästielokuvateatteriin - oli ollut Hermionen idea, että he kaikki yhdessä viettäisivät muutaman kerran vuodessa yhteisen illan erilaisten jästiajanviettotapojen parissa. Nykypäivänä kun kukaan heistä (lukuunottamatta Hermionea) ei juurikaan käynyt vapaa-ajallaan jästipaikoissa, kaiken kokemansa jälkeen se ei tuntunut edes Harrylle enää omalta. Hermionen mukaan juuri siksi se olisi hyvä tapa viettää aikaa yhdessä - tehdä jotain sellaista, mitä kukaan heistä ei tekisi yksikseen.
Elokuvan jälkeen kaverukset suuntasivat ravintolaan, josta oli varattu pöytä valmiiksi. Kolmen ruokalajin illallinen sujui nauraen ja kuulumisia vaihdellen. Illan päätteeksi jokainen pareista erkani omille teilleen.
***
“Painu helvettiin!” Draco huudahti ja vielä puolitäysi kahvikuppi osui seinään Harryn takana. Kyyneleet valuivat pitkin miehen poskia, mutta hän käänsi selkänsä, kun Harry levitteli käsiään. Sivusilmällä Draco näki Harryn nappaavan näkymättömyysviitan eteisen naulakosta ja vaimea poksahdus kertoi miehen lähteneen. Draco huokaisi ja keräsi lannistuneena rikkinäiden kahvikupin sirpaleet ja pyyhki lattian kahvista. Taas kerran hän sätti itseään, miksi hänen piti aina suuttua niin pienistä asioista?
Sillä nyt hän oli
yksin.
***
“Iltaa, Hermione”, Harry tokaisi Hermionen avatessa hänelle oven yllättyneenä. “Voinko tulla sisään?” Harry kysyi ja Hermione nyökkäsi.
“Onko kotona tapahtunut jotain?” Hermione kysyi kiehuttaessaan teevettä ja kaivaessaan kaapista keksipaketin pöytään.
“Äh, ei, Draco lähti viettämään iltaa ja minulle tuli tylsää kotona, Harry kohautti olkiaan ja otti kiitollisena vastaan Hermionen ojentaman teemukin. Hermione istahti häntä vastapäätä ja tarkasteli häntä syvääluotaavalla katseellaan.
“Vai niin”, Hermione tokaisi. Harry kohautti olkiaan uudestaan ja teemukit tyhjenivät hiljaisuudessa.
***
Draco kosketti varovasti Harryn olkapäätä. Harry pyyhkäisi käden pois omallaan ja kääntyi kyljelleen, piiloutui korviaan myöten peiton alle. Draco huokaisi ja kääntyi hänkin, selkä Harryn selkää vasten, kyyneleet taas silmistä valuen. Harry oli vieressä, mutta silti hän oli
yksin.
Kyyneleiden suolainen maku kielellään Draco nukahti jälleen toivoen aamulla heräävänsä painajaisen loppumiseen.
***
Pansyn vuosien takaiset sanat kolkuttivat ovea Dracon mielessä. Ei, hän ei voisi antaa niille periksi, ei voisi. Sillä se tarkottaisi luovuttamista, se tarkottaisi... että hänen pitäisi myöntää olleensa väärässä. Eihän hän ollut? Draco nielaisi palan kurkussaan.
“Ei, meillä menee mainiosti. On vain... työstressiä”, Draco vastasi Pansyn kysymykseen ja hymyili perään. “Entä sinä ja Terry? Ette vaikuta yhtä läheisiltä kuin ennen” , Draco totesi naurahtaen. “Eikö hän olekaan tarpeeksi fiksu sinulle?”
“No, minä... tavallaan rakastan häntä vielä. Mutta olemme ehkä kasvaneet erillemme”, Pansy totesi ja hörppäsi tuliviskinsä loppuun. “Mennäänkö tanssimaan?” hän nousi pöydästä ja ojensi kätensä Dracolle. Draco nyökkäsi, joi kermakaljansa pohjat ja tarttui Pansyn käteen.
***
“Meidän täytyy puhua. Tämän on muututtava, tiedät sen itsekin”, Draco aneli, mutta Harry pudisti päätään.
“Ei, Draco. Ei se auta. Ei tule koskaan auttamaan. Ei mikään koskaan muutu.
Sinä et koskaan muutu, et halua muuttua”, Harry vastasi ja kieltäytyi taas kerran puhumasta. Ratkaisemasta heidän ongelmiaan. Ja näin se aina alkoi. Draco yritti sovitella, kertoa mikä on pielessä, ehdottaa ratkaisua, puhua edes
jotain. Muutakin kuin huutaa. Ja Harry torjui hänet. Sitten he viettivät mykkäkoulua - joskus päivän, joskus viikon. Kerran kuukauden. Ja lopulta kaikki räjähti käsiin, kumpikin suuttui toisilleen. Sen jälkeen kaikki olisi hetken ihan okei.
Ja sitten Harry taas sanoisi, ettei mikään muuttuisi. Ettei Draco muuttuisi. Koskaan. Ettei hän halunnut muuttua.
Pahinta oli, että Draco tiesi sen olevan
totta.