Author: Scaramouche
Genre: fluffy, romance
Rating: S yhden pienen kohdan vuoksi (kielenkäyttö), tosin olen yleisesti ottaen vainoharhainen
Pairing: Lily/James
Summary: Asuimme nyt samassa asunnossa, nukuimme samassa sängyssä, saman peiton alla, ja jos totta puhutaan, siinä vaiheessa kun tunsin Jamesin huulet hiuksissani ukkonen ei tuntunut enää yhtään niin pahalta.
A/N: Ukkosti ja rupesin aluksi kirjoittamaan tajunnanvirtaa, josta sain sitten idean tähän. Itse olen sitä mieltä että tämä on ihan kamala, mutta pari kaveria luki ja painosti julkaisemaan.
Challenges: FF100: 069: Ukkonen, One True Something 20 (pairing: Lily/James)
Vavahdin hereille ukkosen jyrähtäessä varmaan ties kuinka monennen kerran sinä yönä. Ei, ei, ei, minä en todellakaan pitänyt ukkosesta. Tiesin että oli ihan naurettavaa pelätä ukkosta tai muutenkaan sellaisia suhteellisen vaarattomia luonnonilmiöitä, mutta tosiasia oli että katsellessani salamointia tunsin itseni pieneksi ja mitättömäksi, ja se oli varsinainen syy pelkooni. Vain James tiesi tästä, muut vain nauroivat ukkospelolleni.
Nyt tärisin vähän kuunnellessani jyrinää ja sateen kohinaa tuulen paiskoessa ikkunaa. Painuduin lähemmäs Jamesin selkää, niin lähelle kuin pystyin varoen kuitenkin herättämästä häntä. En halunnut näyttää säälittävältä, vaikka sellaiseksi itseni tunsinkin. Painoin kasvoni Jamesin olkaa vasten ja yritin unohtaa ulkona pauhaavan myrskyn.
Seuraavan salaman välähtäessä ja valaistessa makuuhuoneen sekunnin murto-osan ajaksi vinkaisin tahattomasti ja tunsin Jamesin liikahtavan. Se siitä varomisesta.
”Lily?” hän kuulosti uniselta ja olin ihan varma ettei hän ollut vielä edes huomannut syytä hätääni. En voinut olla ihmettelemättä hänen loistavia unenlahjojaan. ”Lily-kulta, onko kaikki – ” Ukkonen jyrähti kesken hänen lauseensa ja näin sieluni silmin kuinka hän hymyili – niin hän teki aina kun ukkosti, hänestä pelkoni oli suloinen. Ja paskat.
Sanaakaan sanomatta James kääntyi ympäri ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Ajattelin omaa naurettavuuttani ja mieleni teki itkeä, mutta olin joka tapauksessa enemmän kuin kiitollinen siitä, että James oli vaatimalla vaatinut että muuttaisimme yhteen. Tämä oli ensimmäinen ukkosmyrsky muuton jälkeen, ja samalla ensimmäinen kerta kun todella ajattelin yhdessä asumisen olevan hyväksi – viis siitä että olimme vasta yhdeksäntoista, ulkona ukkosti ja minua pelotti joten työnsin nalkuttavan äänen päässäni syrjään.
Asunto ei ollut tuntunut vielä kodilta. Suurin osa tavaroista oli edelleen laatikoissa, koska Jamesin aurorikoulutuksen arkipäivät olivat pitkiä ja minun kaikki aikani meni siihen kun yritin pitää työpaikkani Me Noitien toimituksen jokapaikanhöylänä. Meillä ei ollut ruokapöytää, joten söimme sohvalla tai joskus Remuksen asunnolla, ja ainut huone, jossa tavaroiden paikat olivat edes jotenkin vakiintuneet, oli makuuhuone. Olin tähän asti ollut muutenkin vähän kriittinen sen suhteen, oliko yhdessä asuminen sittenkään se paras vaihtoehto.
Kuitenkin nyt, kun ukkosti ja salamoi ja minä tunsin itseni kakaraksi pelätessäni jotain niin typerää ja vavistessani siinä Jamesin käsien suojassa, tulin aivan toisiin aatoksiin. Viimeisen vuoden ajan jokainen ukkosyö oli ollut yhtä tuskaa, kun James ei ollut lähes koskaan ollut lähettyvillä. Kukaan muu ei ymmärtänyt, ettei se ollut itse ukkonen jota pelkäsin vaan se avuttomuuden tunne, mutta James ei kysellyt tai ihmetellyt, hän painoi minut rintaansa vasten ilman sen suurempia selittelyjä. Asuimme nyt samassa asunnossa, nukuimme samassa sängyssä, saman peiton alla, ja jos totta puhutaan, siinä vaiheessa kun tunsin Jamesin huulet hiuksissani ukkonen ei tuntunut enää yhtään niin pahalta.
”Se menee pian ohi”, James mutisi, ja puhuessaan hänen rintansa värisi hienoisesti saaden minut hymyilemään. ”Kuuletko, se menee jo kauemmaksi.”
Olin hiljaa, ja niin oli Jameskin. Kuuntelin mieluummin hänen hengitystään kuin mysrkyä, mutta kuulin silti ettei se ollut enää aivan päällä, kuten James oli sanonutkin. Hän siveli selkääni kuvioita sormensä päällä, muodosti sanoja jotka eivät tarjoittaneet mitään ja kuvioita joilla ei ollut todellista merkitystä. James tiesi, ettei hänen tarvitsisi valvoa, ettei hänen olisi mikään pakko pitää itseään hereillä vain siksi että ukkonen valvotti minua, mutta hän teki sen ihan mielellään ja piirteli kuvioitaan, jotta tietäisin hänen olevan hereillä.
Vähitellen ukkonen siirtyi niin kauaksi etten enää kuullut sitä, ja pian sadekaan ei enää paukuttanut ikkunaa vaan ropisi kevyesti ja valui ränneistä metelillä. Rentouduin Jamesin käsivarsien välissä ja painoin kasvoni hänen kaulaansa.
”Kiitos”, sanoin hänelle, ja huuleni hipoivat hänen kaulansa ihoa. Tunsin hänen naurahtavan väsyneesti.
”Mitä tahansa, Lily”, James vastasi ja veti minut vieläkin tiukemmin itseään vasten. Hän painoi kevyen suudelman ohimolleni ja laski sitten päänsä takaisin tyynylle. ”Kuinka kauan ehdit olla hereillä ennen kuin heräsin?”
”En kauaa”, kerroin hänelle, enkä viitsinyt mainita että heräsin useammin kuin vain kerran. En halunnut että hän alkaisi taas ylisuojelevaksi, vaikka se olikin tosi suloista.
Nukahdin Jamesin kainaloon, ja heräsin samasta asennosta aamulla. James ei ollut liikahtanutkaan, hänen kasvonsa olivat hautautuneet hiuksiini ja hengitimme yhdessä tasaiseen tahtiin. Aurinko yritti tunkeutua huoneeseen öisestä sateesta huolimatta, mutta suljin silmäni uudelleen ja hengitin Jamesin tuoksua. Olihan kuitenkin niin, että yhteen muuttamisessa oli tiettyjä etuuksia, ja läheisyys oli yksi niistä.
