Ficin nimi: Sinun syysi
Kirjoittaja: Pitsiperhonen
Tyylilaji: Angst, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Päähenkilönä Draco, paritus Harry/Draco (viittauksia Cedric/Cho, Harry/Cho, Harry/Ginny ja Harry/Hermione)
Varoitukset: ”Huorittelua”
A/N: Tuli ikävä angstia...
Ficci sijoittuu Liekehtivät Pikarin tapahtumiin.
***
Kaikki on sinun syytäsi. Pakotit sanoillasi ja teoillasi minut tähän. Kaivamaan itselleni tämän saastaisen kuopan, jonka pohjalla nyt makaan päivästä toiseen ajatellen sinua ja niitä sanojasi. Paeten aikaa, kauneutta ja iloa.
En ollut uskoa silmiäni, kun pikari sylki esiin lapun, johon olit kirjoittanut nimesi. Sinisissä liekeissä korventuva pergamentinpala, jossa luki
Harry Potter. Turhaan esitit tyrmistynyttä. Sitähän sinä halusit. Aina vain lisää huomiota, mainetta ja faneja. Lisää ja lisää naisia ympärillesi. Oli niitä jo ennestäänkin sinulla taskut täynnä, mutta voi, mikään ei ole Valitulle tarpeeksi.
Olisi jo voinut luulla, että Diggoryn tanssittaessa varkaan elein tyttöäsi, olisi sielusi pirstoutunut, kuten minun omani. Mutta ei, puuskupuhin poika meni ja vajosi unten maille. Niin syvälle, ettei kukaan häntä enää saisi heräämään. Ja sait kuin saitkin tyttösi takaisin. Voi miten somaa.
Tällä välin olin jo kaivanut kuopastani niin syvän, ettei yhdenkään kauniin sanan onnistunut löytää sen pohjalle, mutta jättänyt sen niin kapeaksi, että savisen ilman hengittäminen tuotti tuskaa jokaisella yrityksellä. Joten opettelin olemaan hengittämättä.
Cho Chang. Se huora, hymyili ja keikisteli päivästä toiseen. Hurmaavaa? Ei minusta. Ja entäs se toinen? Hermione Granger, kuraverinen, hän joka on ’vain sinun ystäväsi’. Kukaan ei usko sinua, tiesitkö sen?
Syksyn edetessä saapuivat syksyn rankkasateet. Koleat pisarat piiskasivat kehoani, yritin turhaan estää niiden pääsyn kuoppaani. Ne härnäsivät, kiusoittelivat minua surkean kohtaloni vuoksi. Hitaasti pisarat sekoittuivat omiin, suolaisiin kyyneliini ja kerääntyivät kuoppani pohjalle synnyttäen savisen lammen, ja lopulta pohjattoman meren. Meri velloi ympärilläni, tunkeutui kohisten korviini, silmiini ja keuhkoihini. Mitä väliä?
Se tyttö, jonka silmät ja hiukset liekehtivät, oli aina siellä, missä sinäkin. Mutta mitä silti näit hänessä, ystäväsi siskossa? Turhaan edes kysyn. Yhden naisen lisää. Arvasinko oikein?
Ja saapui talvi. Routa juurtui tiukasti maahan, aivan kuten minäkin oman, rakkaan kuoppani pohjalle. Olisin halunnut jäätyä kuoliaaksi, tuntea jään tunkeutuvan lihaksiini ja sammuttavan silmäni, mutta ei. Olin jo turta.
Sinä selvisit. Hienoa, Poika joka elää, pelastui jälleen. Pelastit monen muunkin hengen. Miten urheaa, oi suuri Potter! Kohtasit taas hänet, joka teki sinusta näin kuuluisan, ja jo toistamiseen pakenit jääden sankariksi. Sait kunniaa ja ihailua, lisää ja lisää.
Ja nyt mietin, miten sinä kehtasit. Kesken sen pahimman pakkasen, sinä tulit luokseni. Miten paljon se vaatikaan sinulta ylpeytesi nielemistä? Miten monta tyttöä sinun oli karistettava kannoiltasi, jotta saatoit hiipiä siihen kuoppani lumiselle reunalle?
Ja tarjosit kättäsi. Nostaaksesi minut ylös ahdingostani, jossa olin viettänyt useat vuodet kituen. Sinulta, herra täydelliseltä, olisin vähiten odottanut apua. Sinun pitäisi olla Weasleyn huoran luona, mutta näen samaisen tytön kaivamassa itselleen samanlaista kuoppaa, jollaista minä olin kaivanut ensimmäisestä päivästä lähtien. Siitä päivästä, kun tarjosin ystävyyttäni, ja sinä torjuit sen. Kuin sinulla olisi ollut varaa hylätä yksikin ystäväehdokas.
Siinä sinä istuit sinnikkäästi kuoppani reunalla useita päiviä. Heittelin sinua pohjalta löytämilläni kivillä ja kirosin sinut helvetin tuliin asti. Mutta sinä odotit aina vain, että joku päivä tarttuisin käteesi. Turha toivo, en ikinä.
Olisit voinut minä tahansa hetkenä nousta paikaltasi, jonka kohdalta lumi oli jo alkanut sulaa. Olisit voinut mennä pelastamaan toisen niistä tytöistä, jotka ajoit omiin kuoppiinsa repimään jo valmiiksi raadeltuja sydämiään. Siellä he huusivat tuskasta, pyörien omissa tunteissaan. Mutta et hievahtanutkaan.
Kevään saapuessa routa suli, ja hyinen vesi laski kuoppani pohjalle. Jalkani olivat vajonneet saveen ja olin väsynyt. En jaksaisi, vaikka haluaisin. Ja kun en edes halunnut, niin minkäs teet?
Mutta sinä, Valittu, jolla olisi ollut tärkeämpääkin tekemistä, istuit siellä edelleen. Huusit nimeäni, tarjosit kättäsi, siksikö vain, että auttaisit minut ylös kuopastani ja täyttäisit sen joutomaalla. Ja sitten nauraisit ja kehottaisit kaivamaan uuden?
Mutta se mitä tapahtui, oli uutta. Se mitä näin silmissäsi, kun huusit. Se oli pieni ja suloinen kyynel, joka laski alas poskeasi. Vihreät silmäsi olivat niitä täynnä. Yksi toisensa jälkeen ne silittivät kalpeita poskiasi. Sinäkin olit väsynyt yrittämään, näin sen.
Nähdessäni nuo silmät täynnä syvintä epätoivoa, en voinut enää istua. Nousin, tartuin jäätyneeseen käteesi. Sormemme tuntuivat sulautuvan yhteen. Sait kuin saitkin minut ylös tuskan kuopastani, jonka pohjalle olin jättänyt kyljellään makaavan kuvajaiseni.
Ja niin saapui kevät mieleeni, kun huulesi löysivät omani. Tämä on sinun syytäsi.
***
A/N: No siinä kävi nyt näin että hyvin kävi
Anteeksi, jos halusit angstisen lopun... aina ei voi voittaa