Fandom: One Piece
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, enkä saa leikkimisestä muuta kuin hyvää mieltä.
Otsikko: Vikaa päässä
Kirjoittaja: Kaatosade
Paritus: Law/Luffy
Ikäraja: K-11
Genre: angstia ja romantiikkaa
Summary: "Onko sinulla jotain vikaa päässä?"
A/N: Kirjoitin tämän ficin jo reilu vuosi sitten, feelsipäissäni ennen kuin anime oli ehtinyt Dressrosa-arcin loppuun. Visioni ei ihan sattunut sitten yksiin canonin kanssa, mikä kävi häiritsemään siinä määrin että poistin ficin Finistä odottelemaan muokkausta.
Inspiraatiota editointiin pitikin odotella sitten kohtalaisen kauan, mutta sain vihdoin aikaiseksi muokata ficin mieleisekseni ja vähän canoninmukaisemmaksi. Että näin.
Vikaa päässä
Dressrosalla Law menetti toivonsa siitä, että hänestä ja Luffysta joskus tulisi jotain muutakin kuin liittolaisia. Hän oli kiertänyt mielessään loputonta kehää päivätolkulla ja vihdoin myöntänyt itselleen, että halusi, vaikka halusikin samalla myös terapiaa niin suuren mielettömyyden vuoksi. Hänellä oli selvästi vikaa päässä, mutta sen tiedostaminen ei poistanut sitä tosiasiaa, että hän halusi.
Joskus hänestä tuntui kuin Luffy haluaisi myös, mutta tulkinta oli niin mahdotonta ettei hän saanut asian eteen tehdyksi mitään. Oli hetkiä, joina hän oli sanomaisillaan jotakin, joina hän kuvitteli jotakin olevan ilmassa, mutta ne poksahtivat aina rikki yhtä äkillisesti kuin saippuakuplat ja jättivät hänet ihmettelemään oliko hän kuvitellut koko jutun. Kuinka pahasti hänellä oikein olikaan vikaa päässä.
Niinpä hän tyytyi odottamaan ja tarkkailemaan, koska joskus varmasti koittaisi hetki, jona asiat selviäisivät ja Luffy antaisi itsestään yksiselitteisen merkin, myönteisen tai kielteisen.
Se hetki koitti, kun Law löysi itsensä Luffyn kanssa Cavendishin hevosen selästä, ja silloin hän tiesi olevansa tyystin vailla toivoa.
Hän retkotti Luffyn sylissä. Käsiraudoissa. Rinta paljaana.
Eikä Luffy katsonut.
Totta kyllä, hetki oli strategisesti äärettömän epäsopiva perversseille ajatuksille ja huomio oli pidettävä heitä odottavassa taistelussa. Law ymmärsi sen. Kyse oli elämästä ja kuolemasta, eikä hän itsekään tuntenut oloaan erityisen mukavaksi ajatellessaan heidän laukkaavan kohti Doflamingoa. Pahinta oli, ettei hän voinut edes käyttää voimiaan niiden kirottujen käsirautojen takia.
Mutta... käsiraudat. Jos minkään verran seksuaalista vetovoimaa oli olemassa, kuka mies muka pystyi tällaisessa tilanteessa estämään aivan pienen ajatusten hairahtamisen ja katseen, jossa silmänräpäyksen ajan välähti: 'Ah, mitä haluaisinkaan tehdä sinulle, jos meillä vain olisi aikaa'?
Heidän välillään ei yksinkertaisesti kipinöinyt, ei Luffyn mielestä. Jos he sattuisivat jäämään henkiin, Lawin olisi parasta alkaa totutella siihen ajatukseen.
*
He sattuivat jäämään henkiin. Viimeisillä voimillaan Law pelasti putoavan Luffyn ja siirsi tämän viereensä tasanteelle. Hänen näkökenttänsä tuntui kapenevan väsymyksestä ja kivusta niin, ettei hän nähnyt ketään muuta, vaikka kai paikalla oli muitakin. Muut eivät olleet merkityksellisiä; hänen päähänsä mahtui vain muutama ajatus.
Doflamingo on lyöty. Me olemme elossa.
Ja kaikki sattui kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Fyysisesti ja psyykkisesti, hyvällä ja huonolla tavalla, samaan aikaan lamauttavalla ja vapauttavalla.
Law raahautui vielä lähemmäs Luffya nähdäkseen kuinka tämä voi. Hänen katseensa kiinnittyi siroihin käsiin, jotka silittelivät voimattomana lojuvan Luffyn hiuksia, ja kohosi sitten käsistä Rebeccan huolestuneisiin silmiin. Hän halusi irrottaa tytön kädet voimallaan ja viskata ne alas tasanteelta, mutta hän oli ihan tyhjiin ammennettu. Onneksi Rebecca ei tiennyt sitä.
"Voit jättää hänet minulle", hän sanoi. "Olen lääkäri."
Rebecca taisi kuulla sanojen takana sen, mitä Law tarkoitti: 'Jätä hänet minulle tai halkaisen sinut kahtia.' Hyvin nopeasti Rebecca vetäytyi syrjemmälle Violetin seuraan.
"Olkihattu. Miten voit?" Law kysyi kumartuessaan lähemmäs. Hän otti terveellä kädellään tukea kivilaatoista ja etsi katseellaan rihmojen leikkaamia haavoja kaikkialta, mihin onnistui näkemään. Niitä oli lukuisia, mutta yksikään ei näyttänyt vakavalta. Eniten Luffya vaikutti vaivaavan äärimmäinen väsymys taistelun jälkeen.
Luffy ei vastannut, vaan kietaisi toisen käsivartensa Lawin selän ympäri. Ehkä sen oli tarkoitus olla pelkästään toverillinen ele, mutta Law horjahti ja keikahti suoraan Luffyn päälle. Se sai kumisen käsivarren vain kiristämään otettaan, mikä sattui aivan jumalattomasti, sillä Lawin oma käsivarsi oli silkkaa sykkivää, salamoivaa kipua.
Hän ei halunnut syleilyn loppuvan ikinä ja vain lojui paikallaan pää pyörällä ja sydän tykyttäen.
"Oletko itse kunnossa? Säikäytit minut melkein hengiltä, Traffy", Luffy sanoi. Hänen äänensä kulki vielä karheina puuskina hengästymisen vuoksi.
"Idiootti. Minun pitäisi kysyä tuota. Olen lääkäri."
Luffy yritti saada pitävämmän otteen ja sormet kiertyivät Lawin hädin tuskin paikallaan pysyvän käsivarren ympärille. Hän onnistui olemaan vinkaisematta, mutta sävähti kivusta.
"Voah, sori!" Luffy irrotti otteensa saman tien.
Irti päästäminen ja erilleen vetäytyminen sattui enemmän kuin käsivarren puristaminen. Law kompuroi istumaan teeskennellen, ettei kerrassaan mikään ollut vialla. Hän oli vain... vain tutkimassa liittolaisensa haavoja, juuri niin. Koska oli lääkäri.
"Mikä sinulla on?" Luffy kysyi.
"Ei tarvitse teeskennellä, että välität." Law tiesi olevansa mulkku, koska totta kai Luffy välitti. Mutta Luffy ei välittänyt tarpeeksi hänen makuunsa. Sen lisäksi hänkin oli melkein säikähtänyt hengiltä useaan otteeseen, mikä tapasi tehdä melko pahantuuliseksi. Hän oli kipeä ja väsynyt ja sätky; hän halusi piikittää itsensä täyteen rauhoittavia ja kipua lievittäviä lääkkeitä, jotta voisi nukkua viikon edes kääntämättä välillä kylkeä. Tämä oli väärä hetki ryhtyä kiukuttelemaan siitä, että tunteet olivat yksipuolisia, mutta kaikki oli niin raakaa ja pinnassa, että se vain valui ulos haavoista pursuavan veren lailla.
Luffy keräsi voimansa ja ponnistautui istumaan, jotta pystyi paremmin katsomaan Lawia. Hänen silmäkulmansa oli komeasti auki eikä Law voinut olla tuijottamatta kasvoja tahraavaa kirkkaanpunaista juovaa.
"Mitä sinä oikein selität?" Luffy kysyi.
Sen sanominen ääneen kuulostaisi liian typerältä. Law pysytteli hiljaa ja väisteli suoraa katsekontaktia.
"Hei, katso minua! Hemmetti!" Luffy ravisteli Lawia harteista, kunnes heiluvan käsivarren kipu oli liikaa ja Law todella katsoi. "Luuletko että oli hauskaa nähdä sinut niin? Luulin vähän aikaa, että olit kuollut! Sinä melkein olit, vai mitä? Älä enää ikinä melkein kuole ja sen jälkeen jauha paskaa siitä, etten välitä. Koska – minä – välitän."
Purkauksen intensiivisyys sai Lawin sydämen hakkaamaan nopeammin samalla, kun syyllisyys keikahteli vatsanpohjalla. Tässä ei ollut mitään uutta, hän oli jo tiennyt tämän – eikä tämä vieläkään ollut sitä mitä hän halusi kuulla.
"Koko juttu... teki minut niin vihaiseksi." Luffy näytti valmiilta höyryämään korvista.
"Tiedän. Minä katselin."
"Miksi sitten sanot – hei, hourailetko sinä? Sattuiko sinuun niin pahasti? Hei, Traffy? Menen hakemaan jostain lääkärin, odota siinä –"
"Minä olen lääkäri, ja ei, en houraile. Joten älä mene mihinkään, Olkihattu." Law ei uskonut, että heistä kumpikaan kykenisi edes nousemaan jaloilleen, saati sitten menemään yhtään minnekään. Luffy oli silti näyttänyt valmiilta yrittämään.
Idiootti. Ei piittaa itsestään yhtään, jos jotain tarvitsee tehdä.
He istuivat siinä pitkän aikaa ääneti ja tippuivat hiljakseen verta samaan lammikkoon. Jollakin sairaalla tasolla se tuntui romanttiselta.
"Miten niin en muka välitä?" Luffy kysyi.
"Tarkemmin ajatellen minä hourailin. Unohda koko juttu."
"Enkä!"
"Ehkä jostain löytyisi lihaa syötäväksi –"
"Traffy. Minä en –" Luffy nielaisi ja hänen silmissään käväisi lasittunut ilme ajatusten harhautuessa lihaan. "En mene tuohon. Minkä takia ajattelet niin?"
"Koska vatsasi on todistetusti pohjaton?"
"Ei sitä! Sitä välittämisjuttua."
Law huokasi. Olisi pitänyt arvata, että hän vielä katuisi lipsauttamiaan sanoja. Luffy ei useinkaan vaivautunut kuuntelemaan selityksiä tai kysellyt tällaista, mutta sille tuulelle sattuessaan Luffy saattoi olla aivan yhtä sitkeä kuin kyselyiässä oleva lapsi eikä hellittäisi ennen kuin olisi saanut vastauksen.
Kenties väsymys ja kipu olivat pehmittäneet Lawin pään, mutta hän päätti kertoa. Tietyllä tapaa Luffy oli juuri antanut hänelle hänen elämänsä takaisin, eikä hän aikonut aloittaa sen seuraavaa osiota pohtien olisiko sittenkin kannattanut tehdä asiat kunnolla selviksi, olisiko sittenkin voinut jotain.
Ja niin hän puhui. Luffy kuunteli niin hiljaa, että hän kuvitteli moneen kertaan tämän nukahtaneen istualleen tai harhautuneen ajattelemaan nuotiolla grillattua lihaa. Se teki selittämisen paljon helpommaksi.
Lawin päästyä käsirautoihin saakka Luffy äkkiä hätkähti ja tuijotti häntä silmät levällään.
"Onko sinulla jotain vikaa päässä?" Luffy kysyi.
Law ei vaivautunut kertomaan, miten monta diagnoosia oli elämänsä aikana tehnyt itselleen ja mistä syistä. Vikaa päässä? Todellakin. "Miten niin?"
"Miksi hitossa haluaisin nähdä sinut sillä tavalla? Sidottuna ja heikkona ja avuttomana?"
Juuri siksi, Law ajatteli.
"Se ei ole sinua!" Luffy tarttui Lawin takin liepeisiin ja nykäisi hänet hiukan lähemmäs, kunnes he olivat nenäkkäin. "Sinun ei kuulu olla sellainen! Sinun kuuluu olla vahva ja etäinen ja jörö ja fiksu, ja näyttää siltä että menet läpi mistä tahansa etkä edes välitä, ja murista että kaikki on idiootteja ja pelastaa heidät silti, koska olet mahtava sillä tavalla. Se on se Traffy, josta tykkään."
Law pystyi vain räpyttelemään silmiään tyrmistyneenä. Oli mahdotonta ymmärtää, että joku sellainen kuin Luffy saattoi ylipäänsä olla olemassa, ja mitä tämä oikein tarkoitti 'tykkäämisellä'?
Luffy suuteli häntä. Kömpelösti, märästi ja vereltä maistuen. Eikä hän muuta vastausta tarvinnutkaan.
