Ficin nimi: Kolme sekuntia
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: angst, draama
Ikäraja: S
Haasteet: Teelusikan tunneskaala (raivo),
Angst10A/N: Ihana Teelusikan tunneskaala -haaste inspiroi mua. Oon halunnut kirjoittaa raivosta jo pitkään. Andy sopii siihen kuin nakutettu. Tässäpä kuvaus hallitsemattomasta raivokohtauksesta.Kolme sekuntia
Siihen menee noin kolme sekuntia. Suuttumiseen. Se ei ole tavallista kiukkua. Se on puhdasta raivoa, johon ei ole minkäänlaista kontrollia. Se on niin voimakasta vihaa, ettei sitä pidättele mikään.
Tunnen, kun se on tulossa. Se näykkii minua kantapäistä. Oloni muuttuu kireäksi. Ehdin korkeintaan paeta huoneeseeni, kun se tapahtuu. Naksahdus. Siihen ei tarvita mitään erikoista. Ei minkäänlaista ärsykettä. Se vain tulee. Ja se menee. Siinä välissä olen kuin pyörremyrsky. Kukaan itsesuojeluvaiston omaava, ei tule minun luokseni silloin. Minä olen silloin vaarallinen.
Tänään kaikki sujui aivan normaalisti. Minä olin päivällispöydässä vanhempieni kanssa, kun se iski. Minä kimpaannuin täysin turhasta syystä. Ei siihen tarvita kuin väärä kysymys väärään aikaan. Joskus oikea kysymys oikeaan aikaan on vielä pahempi.
Siihen meni noin kolme sekuntia.
Ensin lensi lautanen. Heitin sen äitini pään yli samalla, kun nousin seisomaan. Suuni huusi kaikki kirosanat, joita mieleni keksi. Kun ne loppuivat, suuni huusi sekavaa siansaksaa. Huomasin, kuinka kaadoin pöydän. Astiat särkyivät osuessaan kivilattiaan. Äitini vaivalla tekemä päivällinen levisi pitkin lattioita. Minä en välittänyt. Tuskin huomasinkaan sitä. Tuskin huomasin, kuinka äitini silmissä näkyi järkyttynyttä pelkoa. Kuinka isäni ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Minä en huomannut.
Huusin lisää. Tuntui, etten voinut pitää sanoja sisälläni enää. Minä karjuin kaiken ulos. Taisin väittää vihaavani vanhempiani. Ehkä juuri sillä hetkellä vihasinkin.
Vaisto vei minut huoneeseeni. Jalkani kuljettivat minut sinne ilman, että annoin niille tietoista käskyä. Minä ehdin vain huomata asioita. Pistää merkille, kuinka pamautin oveni kiinni niin voimalla, että olohuoneesta putosi taulu lattialle. En kuullut äitini itkua, sillä kaatuvan kirjahyllyn paukahdus ja särkyvien tavaroiden ääni peitti kaiken muun alleen.
Minä huusin lisää. Oloni oli niin sietämätön, etten enää voinut pitää sitä kaikkea sisälläni. Tunne oli karannut hallinnastani. Minä olin yhtä vihan kanssa. Tunsin vain puhdasta vihaa ja holtitonta raivoa. En pelännyt. Olin aivan liian vihainen.
Nappasin tuolin lattialta ja heitin sen päin peiliä. Se ei hajonnut, mikä sai minut suuttumaan entistä enemmän. Poimin tuolin lattialta ja hakkasin peiliä raivokkaasti. Kun se särkyi, en tuntenut tyydytystä. Hakkasin tuolilla peiliin uudelleen ja uudelleen. Puunsäleet lentelivät, tuoli hajosi kappaleiksi. Kun kädessäni oli enää hatara tuolinraato, paiskasin sen ikkunaan. En välittänyt, tuliko se kalliiksi. En edes miettinyt, miltä käytökseni saattoi vaikuttaa. Olin sellaisten asioiden ulottumattomissa.
Huohotin jo raskaasti, mutta en välittänyt siitä. Käteni nappasivat otteeseensa tavaroita, jotka sattuivat osumaan silmiini. Minä heitin ne kaikki seinään. Yksi kerrallaan. Kirja. Kynäteline. Cd-levyni. Puhelimeni. Mummin antama rannekello, jonka olin tarkoituksella jättänyt yöpöydälleni. En välittänyt, vaikka esineet olisivat olleet minulle rakkaita. Minä halusin tuhota kaiken.
Tuntui, että raivoni kestäisi ikuisesti. Kaadoin sänkyni. Puukotin sen kuoliaaksi taskussani olevalla perhosveitsellä. Yhtä hyvin olisin voinut puukottaa äitiäni tai isääni. Tänään uhrini oli onneksi vain sänkyni. Patjan tappamisesta ei saanut syytettä.
Huoneessani ei ollut enää juurikaan tuhottavaa. Vain tietokone enää lepäsi suljettuna kirjoituspöydälläni. Paiskasin sen maahan. Talloin viidesti sen päälle, kunnes heitin raadon oveen. Voimani alkoivat loppua. Tunsin, kuinka huohotin raskaasti, mutten ollut enää niin täynnä raivoa. Potkaisin seinää, mutta potkuni oli jo voimattomampi. Siinä ei ollut samaa mielipuolista raivoa enää.
Hetken huohotin keskellä huonettani, kunnes lysähdin istumaan. Hautasin kasvoni käsiini ja tunsin oloni surkeaksi. En ollut enää vihainen kuin korkeintaan itselleni. Olin tehnyt sen taas. Olin pettynyt itseeni ja pelkäsin, että muut saisivat tietää, millainen oikeasti olen. Tunsin surua vanhempieni puolesta. Tunsin kuvottavaa itseinhoa.
Raivostuminen kestää noin kolme sekuntia. Tuhojen korjaaminen koko elämän. Minä tiedän, että muutun vielä uudelleen hirviöksi. Kenties vasta kolmen kuukauden päästä, ehkä jo huomenna.
Minä pelkään, että tulee se päivä, jolloin muutkin tajuavat, mikä olen. Silloin viimeistään he kääntävät minulle selkänsä. Oikeastaan uskon, että minunlaiseni ihminen pitäisi lukita pimeään selliin. Jonnekin, missä en voisi aiheuttaa enää yhtään enempää vahinkoa lähipiirilleni.
Hirviöitä ei voi kesyttää. Niiden aiheuttamilta tuhoilta voi ainoastaan suojautua. Mutta hirviö ei pääse koskaan pakoon itseään.
