Ficin nimi: I'll be coming for your love, okay?
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Salapoliisi Conan
Paritus: Shinichi & Ran
Summary: Shinichin huoneen ikkunassa palaa valo. Mutta miksi? Kuka siellä muka olisi? Hänen vanhempansa olivat sanoneet tulevansa vasta huomenna. Ja jos se olisi joku varas, niin tuskin hän sytyttelisi valoja perässään. Sen täytyi olla joku, joka oli hyvinkin luottavainen siihen, ettei tulisi jäämään kiinni.
Tyylilaji/Genre: Draama
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle
Haaste: Ime kappale tyhjiin (
A-ha – Take on me)
Sisarficit - Mitä ne ovat?, ficille:
Today is another day to find you, S
I'll be coming for your love, okay?
”Hei Shinichi?”
Shinichi, tai ehkä paremminkin tällä hetkellä Conan, riisti katseensa televisiossa pyörivistä uutisista professori Agasan huutamaan suuntaan. Pyöreähkö iäkäs mies seisoi huoneen toisella puolella katsellen ikkunoista ulos.
”Kerro?”
”Oletko pyytänyt Rania käymään luonasi?” mies kysyi ja käänsi sitten katseensa poikaan.
Shinichi kurtisti kulmiaan. ”En”, hän vastasi ja nousi vitkutellen ylös sohvalta astellen professorin luokse.
”Huoneessasi on meinaan valot päällä”, professori jatkoi miettivään sävyyn samalla, kun Shinichi kurkotteli katsomaan ikkunasta ulos. Hän oli tarpeeksi kauan ollut nappula, jottei jaksanut enää valittaa lyhyydestä. Ja kieltämättä, siellä oli valot päällä. ”Sinä kun et ole siellä käynyt ennen tänne tuloasi?”
”En”, poika vastasi. Hän kurtisti hieman kulmiaan. Kuka siellä muka olisi? Hänen vanhempansa olivat sanoneet tulevansa vasta huomenna. Ja jos se olisi joku varas, niin tuskin hän sytyttelisi valoja perässään. Se oli joku, joka oli hyvinkin luottavainen siihen, ettei tulisi jäämään kiinni.
”Ehkä meidän pitäisi soittaa polisiille”, professori ehdotti.
Shinichi naurahti. ”Enpä usko, että meidän tarvitsee.”
”Mitä tarkoitat?”
Poika katsoi vanhempaa miestä huvittuneena. ”Se, joka kykenee olemaan kodissani pitkän tovin ja pitämään jopa valot päällä, on joko idiootti, tai sitten hän on siellä tottumuksesta ja hyvällä omatunnolla.” Hän käänsi katseensa takaisin taloon, jossa oli asunut koko elämänsä, kunnes oli kutistunut. ”Ja tiedän vain yhden ihmisen minun ja vanhempieni lisäksi, joka voi mennä kotiini ilman, että kulkisi siellä vain taskulampun valossa.”
”Ran”, mies vastasi ylpeänä omista hoksottimistaan. Mutta sitten tuo vaipui mietteisiinsä. ”Mutta miksi ihmeessä hän menisi kotiisi, ellet ole pyytänyt? Ja jos hän kaipaisi sieltä jotakin, kai hän olisi kysynyt sinulta?”
Shinichi kallisti hieman päätään katsellessaan huoneensa ikkunaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan. Kieltämättä, Ran oli tänään käyttäytynyt koulun jälkeen kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin. Tuo oli vaikuttanut jopa hieman salamyhkäiseltä, kun Kogoro oli kysellyt, minne tyttö oli menossa, mutta poika itse ei ollut kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Hän oli jotenkin vain ajatellut, että Ran oli menossa äitinsä luokse, mutta ettei tyttö ollut vain halunnut sanoa sitä isälleen. Joten ruuan jälkeen pikkuinen Conan oli sanonut holhoojilleen menevänsä professorin luokse pelaamaan, vaikka todellisuudessa hän oli tullut korjauttamaan kenkänsä, ja unohtanut kokonaan lapsuudenystävänsä kiireisen käytöksen.
Oliko tämä siis ollut Ranin kiireen syy? Ranilla oli kyllä avain, joten se ei olisi vaikeaa, ja mikäli naapurit katselisivat, niin he tietysti tunnistaisivat Ranin, olihan tuo koko ikänsä pyörinyt enemmän tai vähemmän Kudojen tontilla. Mutta tosiaan, miksi? Mitä tyttö oikein etsi?
”Ehkä soitan hänelle varoiksi”, poika sanoi lopulta ja kaivoi Shinichin kännykän sekä äänenmuuntajansa esiin. Hän valitsi sieltä valmiiksi oman – tai Shinichin äänen ennen kuin avasi puhelimensa. ”En keksi hänelle mitään muuta syytä olla siellä kuin etsiä minusta jotain jälkiä.”
”Luuletko, että hän todellakin olisi mennyt tonkimaan kotiasi?” professori kysyi yllättyneenä. ”Tai ei sillä, hän on kyllä kysellyt todella paljon perääsi viime aikoina, mutta… Menisikö hän oikeasti komppaamaan kotiasi löytääkseen vastauksia?”
Poika naurahti. ”Hän on Ran. Kun Ran päättää jotain, niin hän myös tekee kaiken sen eteen.” Hän nosti katseensa takaisin oman huoneensa ikkunaan. ”Totuus vain on, ettei Ran tule enää löytämään mitään. Hän ei oikeastaan ole missään kohtaa kyennyt löytämään sieltä mitään. Ainoastaan laatikko, josta olen vaatteeni kaivanut esiin, olisi ollut johtolanka, mutta olen myöhemmin sulkenut sen visusti ja jemmannut siten, ettei kenenkään tulisi edes mieleen kurkata sen sisältöä läpi.”
”Mutta eikö Ran ihmettele, kun et ole ottanut lähtiessäsi mitään mukaasi?”
Shinichi kohautti olkiaan. ”Mitä sitä ottaisi? Rahapussi, puhelin ja avaimet ovat kaiketi ne ainoat, mitä ihminen tarvitsee selvitäkseen.” Hän vilkaisi professori Agasaa ja hymyili. ”En usko, että minun tarvitsee olla huolissani.”
”Jos niin sanot”, professori mutisi sivellen harmaita viiksiään ennen kuin kääntyi. ”No, menen korjaamaan kenkäsi valmiiksi. Ran kuitenkin tahtoo sinut vielä ajoissa kotiin.”
”Hmmm”, Shinichi mumisi vastaukseksi ottaessaan Ranin numeron esiin. Hän tuijotti sitä hetken ennen kuin painoi soita-nappia ja nosti luurin korvalleen. Puhelin tuuttasi hyvän aikaa ennen kuin siihen vastattiin.
”Shinichi?” ”Hei, Ran”, poika tervehti huolettomaan tapaansa, eikä voinut estää pientä hymyä suupielessään. ”Miten menee?”
Oli hetken hiljaista ennen kuin tyttö naurahti.
”Enpä tiedä, viitsinkö kertoa. Minulla on sellainen olo, että jotenkin tiedät jo.” Tietysti, Shinichi ajatteli ja siirtyi kaiken varalta pois ikkunan luota. Jos Ran nyt sattuisi katsomaan hänen ikkunastaan, olisi aika ikävää, mikäli tyttö näkisi hänet. Ran ei ollut tyhmä, poika oli saanut todistaa sen useamman kerran. Jos Ran näkisi hänet nyt, Shinichi ei tiennyt, miten voisi selittää sen, että hän puhui Ranin kanssa puhelimessa samaan aikaan, kun Conan katseli professorin asunnon ikkunasta Shinichin huonetta kohti ja puhui puhelimessa. Se olisi jo aika veikeä sattuma.
Joten parasta, mitä hän saattoi tehdä, oli piiloutua ja tekeytyä tietämättömäksi. ”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän kysyi varoen.
”Loistavasti.” ”Ei millään pahalla, Ran, mutta kuulostat kauhean pistävältä tytöksi, jolla on kaikki loistavasti”, poika vastasi. Hän ei tiennyt, miksi, mutta hän saattoi hyvin kuvitella, miten Ran mulkaisisi häntä, mikäli he keskustelisivat kasvotusten. Se sai hänet väkisin hymyilemään. Kunpa hän voisi pian palata takaisin omaksi itsekseen. Hän todellakin kaipasi heidän keskustelujaan ja Ranin ilmeitä ja eleitä, joita tyttö loi vain idiootti mysteerifriikille, eikä kenellekään muulle.
Hymy katosi pojan kasvoilta pian, sillä hänen lapsuudenystävänsä oli oikeasti hyvin hyökkäävällä päällä, ja mitä ikinä hän halusikaan tietää, Ran oli selvästi päättänyt saavansa haluamansa vastaukset.
”No sitten voit kertoa minulle, missä olet.” ”Ran…”
”Olen tosissani, Shinichi!” Ran kivahti.
”Lakkaa pelleilemästä ja ala kuulua!” Shinichi teki kaikkensa, ettei olisi huokaissut. Hän ei halunnut osoittaa turhautuneisuuttaan siitä, ettei voisi vastata. Sitä paitsi keskustelu oli käyty monesti. Shinichi ei edes muistanut, koska he olisivat viimeksi puhuneet puhelun, jossa aiheesta ei olisi edes mainittu. Ran alkoi olla kärsimätön, ja jos rehellisiä oltiin, Shinichi ei voinut syyttää häntä siitä. Mutta hän voisi aina yrittää kiertää keskustelun.
”Senkö takia murtauduit kotiini?” hän kysyi lopulta.
”Hah, siinäs näet! Olet jossakin lähistöllä katselemassa ja nauramassa minulle, etkö vain? Professorin talosta on varmaan hyvät näkymät tänne.” ”En minä nauraisi sinulle, Ran”, poika vastasi lempeästi ja pieni hymy huulillaan hän vilkaisi ikkunan reunasta oman huoneensa suuntaan. Hän näki mielessään, miten turhautunut Ran tällä hetkellä oli. Ehkä jopa… murheellinen… Hän selvitti kurkkuaan. ”Oikeastaan professori soitti minulle ja kysyi, että oletko se sinä, joka sytyttelet valoja kotonani. Lupasi soittaa poliisit, mikäli se et ole sinä.”
Heidän välilleen laskeutui pitkä hiljaisuus. Poika odotti, että Ran sanoisi jotain, mutta mitään ei kuulunut. Etsivän mieltä kaivoi uteliaisuus tietää, mitä Ran oikein kuvitteli löytävänsä, vaikka samaan aikaan hän oli aika varma vastauksesta. Mutta kun tyttö ei tehnyt elettäkään sanoakseen mitään, hän nosti kissan itse pöydälle. ”Saanko kysyä, mitä sinä sieltä oikein etsit, neiti Watson?”
”Johtolankoja sinusta”, Ran huokaisi hyvin raskaasti.
”Luokkakaverit eivät tiedä sinusta sen enempää kuin minäkään. Isä ei suostu lähtemään jäljillesi ja professori joko tietää, muttei suostu kertomaan tai sitten hän ei oikeasti tiedä, mutta epäilen ensimmäistä.” Tyttö piti pienen tauon. ”Ja poliiseja en voi lähettää perääsi, koska he kuitenkin soittavat sinulle ja toteavat, että olet hengissä, joten se on turhaa. Joten ajattelin, että jos todella käyt kotona, niin jättäisit jotain jälkiä. Ehkä olisin voinut niiden avulla lähteä metsästämään olinpaikkaasi.” Shinichi ei ollut varma, pitäisikö hänen olla otettu siitä, että Ran todellakin ikävöi häntä ja halusi hänet taikaisin kotiin, vai pitäisikö hänen sättiä itseään siitä, että aiheutti tytölle paljon huolta ja murhetta. Tietenkin hän oli otettu. Tyttö, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, odotti häntä. Tietenkin Shinichi tekisi kaikkensa voidakseen jättää Conanin taakseen ja palata Ranin luokse. Mutta samalla hän oli hyvin pettynyt itseensä, ettei voinut palata, vaikka Ran kuinka kyseli ja etsi häntä. Aina hänen pitäisi huijata tyttöä jotenkin vain siksi, ettei Ranin ja Organisaation polut mitenkään kohtaisi. Jos niin kävisi, Shinichi ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.
Mutta se ei tietenkään tarkoittanut, että se olisi oikein Rania kohtaan.
”No”, poika kysyi lopulta yrittäen karkottaa mielessään liikkuvan oravanpyörän. ”Löysitkö?”
”Voit olla ylpeä itsestäsi, kun sanon, että en.” Ei, Shinichi ei voinut sanoa olevansa ylpeä itsestään. Ehkä tyytyväinen, ettei Ran päässyt hänen jäljilleen, muttei todellakaan ylpeä.
”Miksi sinä et voi kertoa? Etkö tajua, että olen huolissani sinusta?” ”Älä ole”, poika vastasi antaen viimeinkin itsensä valahtaa lattialle istumaan. ”Olen jo sanonut sinulle monta kertaa, ettei sinun tarvitse huolehtia minusta.”
”No tule sitten edes käymään”, Ran kivahti.
”Onko se muka liikaa pyydetty, että näkisin naamasi ja voisin itse todeta, että kaikki on hyvin?” Shinichi ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään vastaukseksi, jota Ran tosin ei tulisi näkemään. ”En voi jättää tätä tapausta kesken. Eivät murhaajat ota lomaa, jos itse poistun paikalta. Kyllä sinä sen tiedät.”
”No minä tulen sitten käymään siellä. Ei sillä ole väliä.” Kunpa voisitkin, Shinichi halusi vastata, mutta päätyi toiseen vaihtoehtoonsa, joka olisi tylympi, mutta jos se pitäisi Ranin poissa… ”Olisit vain tiellä.”
”Minusta voisi olla apuakin”, tyttö mutisi siten, että Shinichi erotti sen juuri ja juuri, ja hän tiesi, että oli osunut arkaan kohtaan. Kyllähän hän sen tiesi, että Ranista olisi paljonkin apua, mutta tyttö ei nyt vain voisi tulla hänen luokseen. Ei mitenkään.
”Voisin auttaa sinua. Sitten voisit tulla takaisin kotiin.” ”Siksi en haluakaan, että tulet tänne”, Shinichi vastasi päättäväisesti ja mahdollisimman painokkaasti, että saisi tytön tiputtamaan aiheen. ”En halua sinun sekaantuvan tähän. Tämä on muutenkin todella ikävä tapaus.” Eikä se ollut edes vale, vaan totuus.
”Ihan kuin välittäisin”, Ran kivahti.
”No minä välitän!” Shinichi kivahti takaisin ennen kuin kykeni estää itseään. Hän veti henkeä ennen kuin jatkoi rauhallisemmin. ”En halua, että sekaannut tähän mitenkään. Minulla on nytkin kädet täynnä tämän kanssa, en halua joutui vielä huolehtimaan sinun turvallisuudestasi. On parempi, että olet siellä kotona turvassa.”
”Tiedätkö, ettei tuo helpota minun oloani yhtään? Kuka sinun selustaasi turvaa?” ”En ole yksin tämän kanssa, Ran. Joten… älä ole huolissasi.”
”Shinichi…” ”Tulen kotiin heti kun saan tämän tapauksen hoidettua. Lupaan.”
Shinichi ei välittänyt edes laskea, montako kertaa tuo lupaus oli jo annettu. Tietenkin hän pitäisi sen, vaikka se veisi häneltä hengen, mutta kuinka kauan Ran jaksaisi uskoa siihen? Kuinka kauan Ran jaksaisi odottaa häntä?
Ei sillä, että hän tätä tahallaan vitkutteli. Ei se ollut hänen vikansa, että Organisaation jäljittäminen ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli toivonut. Jos häneltä kysyttiin, hän olisi jo mieluusti pistänyt tuon typerän Organisaation telkien taakse ja palannut omaksi itsekseen. Hän nautti tästä tilanteesta yhtä vähän kuin Ran. Jos hänellä vain olisi vaihtoehtoja… Mutta ei. Jos hänellä olikin, niin ne olivat aina vain toisistaan huonompia. Hänen piti vain olla kärsivällinen ja odottaa. Ja niin kauan kuin tätä jatkui, oli vain parempi, ettei Ranilla ollut siihen mitään osaa eikä arpaa. Ne mustiin pukeutuneet eivät saisi koskea Raniin edes pitkällä tikullakaan.
”Hyvä on, minä yritän”, Ran lupasi lopulta huokaisten raskaasti. Shinichi ei tuntenut omaa oloaan helpottuneeksi, vaikka vastaus oli vähintä, mitä hän saattoi pyytää.
”Enempää en voi pyytääkään”, hän vastasi ja laski katseensa lattialle. Hän saattoi tuntea, miten heidän välillään oli jotenkin ankea ilmapiiri. Puhelu ei todellakaan voisi päättyä näin. Hän ei halunnut, että Ran jäisi pyörittämään samoja ajatuksia yksin vielä puhelun jälkeen. Hän siis päästi suustaan ensimmäisen kysymyksen, jolla toivoi saavansa Ranin ajatukset muualle. ”Mitä muuten kuuluu? Onko se Conan vielä hengissä?”
Ran veti kiivaasti henkeä, eikä Shinichi voinut olla virnistämättä.
”Anteeksi mitä?” Ran kysyi kuulostaen hieman loukkaantuneelta.
”Yritätkö sanoa, etten osaa kasvattaa lasta?” Shinichi naurahti. ”En minä sitä sanonut. Ajattelin vain, että joko isäsi on kyllästynyt häneen tyystin.”
Tyttö huokaisi.
”No kyllä sinä isän tunnet”, hän vastasi.
”Hyvä on, ehkä olen samaa mieltä, ettei Conanin pitäisi häiritä isää rikospaikoilla, mutta…” Poika virnisti. Niin, no ilman Conania Kogoro ei olisi niin tunnettu kuin oli nyt. Ja kieltämättä hän oli kokenut tarpeeksi kovia yrittäessään pitää nukkuvan etsivän oikeilla raiteilla, eikä siitä tehnyt helppoa, että hän oli ”vasta lapsi”, ja jokaisen aikuisen mielestä hän oli vain tiellä tai hänen ei pitäisi nähdä kaikkea. Mutta toisaalta lapsena olo oli tuonut myös hyviäkin etuja mukanaan, joita hänellä ei lukiolaisena olisi.
Kuulumiset vaihtuivat Ranin kotioloista tapauksiin, joita he olivat ratkaisseet, kouluun ja luokkatovereihin, sekä vapaa-ajan tekemisiin. Ja Shinichi kuunteli ja joutui useaan kertaan muistuttamaan itseään, ettei hänen pitäisi tietää niistä mitään. Se oli hankalaa, mutta hän yritti. Hän todellakin yritti esittää lisäkysymyksiä, ja myöhemmin paikata lipsahduksiaan jotenkin. Puhuessaan Ran kuulosti jo paljon pirteämmältä ja hyväntuuliselta, ja Shinichi saattoi olla itsestään ylpeä, että oli saanut lapsuudenystävänsä murheet edes hetkeksi pois, ja hän todella toivoi, että oli onnistunut niinkin hyvin, ettei Ran enää tänä iltana murehtisi.
Mutta niin paljon kuin hän nauttikin kuulla Ranin hyväntuulisia kertomuksia, vastanaljailuja ja naurua, niin Shinichi tiesi, että hänen oli pakko lopettaa puhelu.
”Nyt on pakko jatkaa tutkimuksia”, hän sanoi kevyesti ja katseli ympäri huonetta, mutta niin professori kuin Haibara olivat omissa oloissaan. ”Eipä nämä tapaukset itsestäänkään ratkea.”
”Ei kai sitten…” Shinichi irvisti. Miten äkkiä hän olikaan saanut Ranin hyvän mielen karisemaan pois ihan vain ilmoittamalla, että hänen oli lähdettävä. Ehkä hänen pitäisi keksiä jotain muuta tekosyyksi kuin tapaukset. Mutta mitä se muka olisi?
Sitten Shinichi muisti yhtäkkiä erään asian, josta hänen varmaan olisi hyvä ilmoittaa Ranille kaiken varalta. ”Ai niin, ja yksi juttu vielä!”
”Niin?” ”Äiti ja isä ilmoittivat, että ovat huomenna tulossa kotiin muutamaksi viikoksi. Käskivät kertoa myös sinulle, ettet ihmettele, mikäli kävelet ohi. Ja… ihan senkin puolesta, ettei sinun tarvitse käydä katsomassa, onko kaikki okei.”
”Ai… Eikö heitä harmita, ettet tule käymään?” Shinichi tuijotti huoneen toiseen päähän, eikä oikein tiennyt, mitä olisi vastannut. Hänen vanhempansa tiesivät hänen tilastaan, ja todennäköisesti hän kävisi heidän luonaan, mikäli he eivät tulisi professorin luokse, kun hän olisi paikalla. Mutta sitä hän ei voinut Ranille sanoa. Joten hän kohautti itsekseen olkiaan ja yritti keksiä jonkun mahdollisimman vaatimattoman ja huolettoman vastauksen. ”Ei kai. Kyllä he varmasti ymmärtävät.”
Puhelimen toisesta päästä kuului hymähdys.
”Niin kai.” ”Mutta nyt on pakko mennä!” Shinichi sanoi samalla kun nousi viimeinkin ylös lattialta. Paikat olivat alkaneet jo puutua. ”Soitellaan taas! Äläkä murehdi minusta!” hän lisäsi loppuun käskevällä sävyllä, vaikka tiesi, ettei se todennäköisesti mitään tulisi muuttamaan.
”Kunhan lupaat olla varovainen.” ”Lupaan!” Shinichi lupasi ja lopetti puhelun ennen kuin asiasta ehdittiin enempää väitellä. Hän laski äänenmuuntajan ja huokaisi. Hän veti henkeä sulkien silmänsä ennen kuin avasi ne ja jäi katsomaan puhelintaan, jossa vielä näkyi Ranin nimi ja puhelun kesto. Hän ei voinut olla hymyilemättä haikeasti.
Hän oli varmaan maailman onnekkain saadessaan Ranin elämäänsä, ja vieläkin onnekkaampi, kun tyttö silti välitti hänestä tarpeeksi paljon, että halusi saada selville hänen olinpaikkansa. Sääli vain, että vaikka hän kuinka yritti, ettei Ran kaipaisi häntä tai murehtisi hänestä, niin se tuntui olevan ihan turhaa. Hitto, jos ihan tarkkoja oltiin, Shinichi ei ollut varma, miten ihmeessä oli ansainnut kyseisen tytön rakkauden ja huolenpidon, mutta sen hän tiesi, että jos se vain hänelle oli tarkoitettu, niin hänhän tekisi kaikkensa, jotta voisi palata omaksi itsekseen ja toivottavasti edes jotenkin antaa Ranille kaiken sen, mitä tuo tyttö oli ansainnut, ja paljon enemmänkin. Hän halusi olla Ranin odottamisen arvoinen, edes jotenkin.
Älä ole huolissasi, Ran. Mitä ikinä tapahtuukaan, minä tulen takaisin. Vaikka se veisi henkeni, palaan luoksesi, enkä sen jälkeen katoa enää ikinä! ”Ei ole etsivätoimiston tyttö löytänyt itselleen vieläkään arvoistaan miestä.”
Shinichi säikähti ja kääntyi äänen puoleen. Haibara seisoi huoneen ovella elämäänsä kyllästyneen näköisenä ja tarkkaili poikaa mitään lukemattomilla kasvoillaan.
”Ja kauankohan sinä olet siinä seisonut?” Shinichi kysyi yrittäen peittää kiusaantuneisuutensa. Hän ei ollut lainkaan huomannut Haibaraa. Miten paljon tuo oli oikein kuunnellut?
”
Äläkä murehdi minusta – asti”, tyttö vastasi ja kallisti päätään. ”Ja ennen kuin yrität, niin sinä et sanoisi noin kenellekään muulle kuin hänelle.”
No, siinä Haibara oli oikeassa.
”Sitä paitsi sinun kasvosi paljastavat aika paljon”, Haibara jatkoi kävellessään pojan ohi. ”Niin rakastunut katse, josta saattoi lukea:
Voi Ran, minä tulen takaisin vaikka se olisi viimeinen tekoni. Se oli hyvin ällöttävää todistaa.”
”Aha”, Shinichi mutisi vastaukseksi kasvoillaan kuivahko hymy, kun hän katseli tytön menoa.
