Herkkä sielu ja pelastava prinssi
Kirjoittaja: Lunalotta
Ikäraja: S
Genre: angst, h/c, romance
Päähenkilöt/paritus: Nymphadora Tonks/Charlie Weasley
Summary/quote: Tonksin ajatukset katkesivat yllättävän kovaan jyrähdykseen. Hän vavahti säikähdyksestä ja käpertyi pieneksi mytyksi vasten linnan kivistä ulkoseinää.
Haasteet: FF100 sanalla 068. salama
A/N: Dokumentti antoi inspisbiisin, tarina-aihion ja kasan inspissanoja (joita ei sitten tullut lopulta käytettyä xD), kun halusin kirjoittaa jotain Tonksista. Ja tällainen oneshot syntyi.
Olin vähän epävarma tämän osastosta, mutta toivotaan että osui oikeaan! Kommentit olisi kivoja, ne kannustaa kummasti aina jatkamaan kirjoittamista <3 Ja tämä teksti on siis omistettu Dokumentille! Oot tärkeä
Herkkä sielu ja pelastava prinssi
Nymphadora Tonksin sisällä räiskyi ja salamoi. Ajatukset rätisivät hänen päänsä sisällä kuin salamaan latautunut sähkövirtaus, ja ne poukkoilivat edes takaisin kuin sopivaa iskupaikkaa etsien. Pian ne ikävät ajatukset kuuden vuoden yksinäisyydestä ja koulukiusaamisesta räjäyttäisivät kappaleiksi hänen heikon kuorensa, ja hänen kyyneleet virtaisivat yhtä vuolaasti kuin parhaillaan hänen kasvojaan ja hiuksiaan pitkin valuvat vesipisarat. Ja lähes samoin tein kun Tonks oli ehtinyt ajatellakin kyyneliä, sekoittui sadeveteen myös suolaa.
Tonks oli kyllä yrittänyt nukkua. Hän oli mennyt makuusaliin, välttänyt katsomasta ketään silmiin (jottei näkisi niitä paheksuvia ja halventavia katseita hänen kompastuessaan lattialle jätettyyn koulukirjaan) ja vain käpertynyt oman lämpimän peittonsa alle. Mutta monenkin tunnin jälkeen hän vain pyöri sängyssään ja se mukavalta tuntuva peitto tuntui lähinnä nihkeältä ja ikävältä silloin. Ja mikä oli Tonksin ratkaisu? Pukea vaatteet päälle ja lähteä yksin koulun pihalle ukkosesta ja räiskyvistä salamoista huolimatta. Kolmelta aamuyöllä.
Mutta kuvastihan vallitseva sää mitä parhaiten hänen mielialaansa. Ulkona hän tunsi olevansa yhtä ukkosen kanssa. Kaatosade kuvasti hänen jokapäiväisiä itkukohtauksiaan, ja salamoiden aiheuttama purkaus taas oli aivan kuin hänen yhtäkkisesti vaihtuvat mielialansa ja kuin elokuvana vilisevät muistikuvat kaikista ikävistä muistoista.
Tonksilla ei ollut koulussa yhtään ystävää. Kukaan opettajia lukuun ottamatta ei tuntunut edes vilkaisevan häneen (paitsi tietenkin silloin, kun häntä mulkoiltiin). Charlie Weasleykin hengaili mieluummin muiden rohkelikkojen kanssa. He olivat kyllä tutustuneet vuosi sitten ja hengailleetkin paljon yhdessä. Hetken Tonks oli toivonut heistä tulevan kavereita (ja ehkä jotain muutakin), mutta joka kerta, kun hän näki Charlien nauravan jonkun toisen kanssa kuin hänen, se toive kaveruudesta hajosi. Charlieen Tonks oli luottanut edes hetken, oppinut tietämään millaista kaveruus ehkä olisi. Mutta jokin hänen mielessään silti jaksoi aina toistaa, ettei Charliekaan varmasti välittänyt hänestä (tai saatika rakastanut) vaan kaikki oli säälivää esitystä. Minkä hän sille mahtoi. Toki Tonks halusi ajatella Charliesta vain hyvää, mutta jatkuva ulkopuolisuuden tunne, syrjityksi tuleminen ja jopa omien tupatovereiden antama negatiivinen palaute hänestä itsestään ei paljon auttanut asiaa. Siitä syystä hänellä oli taipumus analysoida liikaa asioita, ja hänen oli vaikea luottaa edes itseensä.
Jos joku kysyisi, mikä kipu on kaikista suurin, sanoisi Tonks että se sisäinen kipu, joka kiusaamisesta ja yksin jäämisestä aiheutuu. Tonks oli erilainen kuin muut; metamorfimaagi, hajamielinen sekä ajoittain myös hyvin kömpelö. Häntä kiusattiin oman luonteensa takia! Tonks ei ollut voinut moneen vuoteen olla täysin onnellinen, kun lähes joka päivä synkät ajatukset valtasivat hänen päänsä. Ennen niin sosiaalisesta ja iloisesta Tonksista oli tullut sisäänpäin kääntynyt, ujo ja varautunut persoona.
Tonksin ajatukset katkesivat yllättävän kovaan jyrähdykseen. Hän vavahti säikähdyksestä ja käpertyi pieneksi mytyksi vasten linnan kivistä ulkoseinää.
*
Charlie Weasley hätkähti hereille voimakkaan jyrähdyksen paukuttaessa rohkelikkotornin ikkunoita. Hän nousi ylös vuoteeltaan ja siirtyi tuijottamaan ulos, missä hän ehti juuri nähdä salaman iskeneen järven pintaan aiheuttaen siihen suuria ritiseviä pyörteitä. Poika lumoutui siihen hetkeksi vain tuijottamaan luonnonilmiön aiheuttamia reaktioita.
Hetkinen? Näkikö hän oikein?
Aivan kuin Nymphadora Tonks olisi juuri juossut pelosta kauemmaksi salamoita. Mitä todennäköisimmin seinän vierustalle. Mitä hän tähän aikaan yöstä teki ulkona ja etenkin näin ukkosella? Charlien valtasi surumielinen apeus siitä, ettei hän ollut lähiaikoina viettänyt paljoa aikaa ystävänsä kanssa. Tonks oli herkkä sielu kaiken kokemansa takia, ja Charlie vain varmasti pahensi asioita jättämällä tämän yksin. Kyllä hän tiesi, ettei Tonksilla muita ystäviä ollut kuin hän.
Niinpä Charlie tiesi, mitä hänen piti tehdä.
*
Tonks painoi kasvot käsiinsä ja toivoi voivansa kadota tästä maailmasta. Hänen hartiansa vavahtelivat pelonsekaisen itkun voimasta, eikä hän uskaltanut liikkua paikaltaan peläten saavansa salamaniskun. Mikä järki oli tulla ukkosella ulos? Nyt hänen aiemmin saamansa idea vaikutti täysin typerältä. Mieluummin hän olisi voinut mennä vaikka vaeltelemaan käytäville kiinnijäämisenkin uhalla.
”Tonks.”
Nyt hän vielä kuvitteli harhojakin. Aivan kuin Charlie Weasley olisi tullut häntä hakemaan. Eihän tuo poika edes välittänyt hänestä.
”Tonks, kuuletko sinä minua?”
Hänen oli pakko nostaa kasvonsa käsistään nähdäkseen todisteen siitä, että kuvitteli kaiken. Mutta hänen edessään seisoikin huolestuneen näköinen rohkelikkopoika. Tonks nyyhkäisi ja kapsahti yhtäkkiä Charlien kaulaan. Poika kietoi lohduttavat kätensä Tonksin ympärille, ja viimeisetkin padon ja kuoren rippeet murtuivat pois hysteerisen itkun tieltä.
”Ihan rauhassa vaan, olen tässä”, Charlie rauhoitteli ja alkoi silittää toisella kädellään Tonksin ankeanharmaita märkiä hiuksia.
”Si-sinä kastut täällä”, Tonks soperteli. Charlie pudisteli päätään.
”Tärkeintä on, että löysin sinut täältä.”
”Mutta ethän sinä välitä minusta!” Tonks sai yhtäkkiä äänensä takaisin. ”Ei kukaan välitä! Kaikki vain kiusaavat minua. En minä enää tiedä, kehen luottaa ja kehen en! Olen menettänyt uskoni ihmisiin. Kuka tällaisesta rumasta ja kömpelöstä surkimuksesta välittäisi?”
”Minä. Etkä sinä ole ruma etkä surkimus.”
”Sanot noin vain siksi, että saisit minut hyvälle mielelle. Ja sitten kuitenkin häivyt taas niiden rohkelikkoystäviesi luo ja jätät minut taas yksin”, Tonks sanoi surullisena ja yritti kuivata turhaan kyyneleitä ja sadevettä kasvoiltaan.
”Olen aidosti pahoillani siitä, etten ole viettänyt paljoa aikaa sinun kanssasi”, Charlie sanoi itkua jo itsekin pidätellen. Hän ei halunnnut nähdä ystäväänsä noin surullisena varsinkin, kun hän hyvin tiesi olevansa itse tähän osasyy.
”Oletko? Minun on kaiken jälkeen vaikea uskoa sitä.”
”Olen. Haluan korjata kaiken ja olla kanssasi enemmän. Ymmärrän, että tarvitset aikaa, ja annankin sinulle sitä. Mutta sinä olet mielestäni todella kaunis, vaikka sinusta itsestäsi ei tunnukaan ehkä siltä”, Charlie lohdutti ja silitti nyt hiuksien sijasta Tonksin selkää. Siihen oli kieltämättä helppo rentoutua ja antaa itsensä vain olla Charlien käsien välissä…
”Minun on vaikea tietää, miltä sinusta tuntuu. Mutta tahdon yrittää auttaa sinua.”
Tonksin sydämessä sykähti.
”Ja minä ehkä haluan antaa sinulle mahdollisuuden. Anteeksi, että olen näin hankala ja epäilen kaikkia ja siinä samalla myös sinua”, Tonks huokaisi. Hänen kehonsa valtasi lämmin tunne, jonka Charlien sanat aiheuttivat. Tonks halusi vilpittömästi yrittää luottaa taas tähän poikaan, johon oli samalla myös niin rakastunut.
”Ei se mitään. Minä silti välitän sinusta juuri tuollaisena kuin olet”, Charlie sanoi ja irroitti varovasti kätensä Tonksin ympäriltä voidakseen katsella toisiaan. Heidän katseensa kohtasivat, ja he jopa hymyilivät toisilleen.
Tonksista hetki oli maaginen. Hänen mielensä oli hetkessä rauhoittunut Charlien saapuessa, ja tämä oli luvannut olla jatkossa parempi ystävä hänelle. Ja Tonks halusi uskoa siihen.
Kuin varkain he lähentyivät hiljaa toisiaan kohti, ja kun heidän takanaan auringon ensisäteet ilmoittivat aamun hetken kuluttua koittavan, heidän huulensa kohtasivat lempeinä ja mikä tärkeintä, rakastavina. Sillä hetkellä Tonks tunsi vihdoin olevansa hieman ehjempi. Ja enemmän kuin aikaisemmin, hän uskoi selviävänsä. Eikä hänen tarvinnut tehdä sitä yksin.
