Nimi: Myötä- ja vastamäessä
Ikäraja: Musta tää menee K11
Paritus: Aleksi/Niilo
Tyylilajit: Romance ja läpäl laitoin myös ällösiirapin, koska näin rakkauden vihaajana tää tuntuu siltä
Yhteenveto: Mitä Aleksi ja Niilo ajattelee maailman terrori-iskuista?
Oma sana: Luin tällä viikolla Iltalehdestä, että Helsinkiin oli ehkä suunnitteilla terrori-isku ja jotenkin inspiroiduin kirjoittamaan taas Aleksista ja Niilosta ja poikien ajatuksia iskuista yms. Vähän haikeampi originaali tämä siis!
Ja pahoittelen kaikkia, jotka luuli jo, että tämä kertoo poikien häistä
Myötä- ja vastamäessä Aleksi PoV
Mä avasin meidän kotioven, jossa luki Korvinen – Suomalainen, hymyilin sukunimille ja astuin sisälle. En tiennyt, oliko Niilo jo kotona, joten astuin peremmälle.
”Kulta?” kysyin ääneen, mutta asunto vaikutti oudon hiljaiselta. Joku luulisi, että se tarkoittaisi, ettei Niilo ollut kotona, koska se ei osannut yleensä olla hiljaa, mutta mä olin oppinut meidän yhteisen parisuhteen aikana, että Niilo osasi myös olla hiljaa. Jätin takin eteiseen, riisuin kengät jaloistani ja kävelin makuuhuoneeseen, jonka leveältä ikkunalaudalta mä löysin kihlattuni istumasta. Niilon katse oli ikkunassa ja mä jouduin kutsumaan sitä kahdesti, ennen kuin se tajusi mun läsnäolon.
”Näitkö sä uutiset?” Niilo kysyi hiljaa ja mä nyökkäsin tietäen varsin hyvin, mistä se puhui. Uutiset Helsingin mahdollisesta terrori-iskun valmistelusta oli säikäyttäny mutkin, mutta olin hyvin arvannut, että Niiloon se vaikuttaisi vielä enemmän, koska sen vanha ystävä Anton oli kuollut Ruotsin terrori-iskussa vähän aikaa sitten.
”Onneks poliisit tutkii sitä asiaa”, mä sanoin, kävelin Niilon luokse ja kiedoin käteni sen ympärille, koska tiesin, että se tarvitsi nyt tukea. Niilo painoi otsansa mun otsaa vasten ja huokaisi syvään. Oli edelleen outoa nähdä vakava ilme sen kasvoilla kun mä olin tottunut näkemään niissä virnuilua. Joku luulisi, ettei Niilolla ollut koskaan vakavaa ajatusta päässään, koska se nauroi aina ja oli aina hyvällä tuulella, mutta mä tiesin paremmin. ”Voihan olla, ettei se edes ollut mikään terrori-isku.”
”No mut silti”, Niilo sanoi. ”Vasta vähän aikaa sitten niitä oli Ruotsissa ja Venäjällä, on oikeestaan ihan loogista, että ne tulee tänne seuraavaks. Se pelottaa mua eniten.”
”Mä oon tässä”, sanoin hiljaa, koska en keksinyt, miten muuten voisin sitä lohduttaa. Niilo kietoi kätensä mun niskaan ja kääntyi kokonaan muhun päin. Mä puristin sitä vyötäröltä kovemmin itseäni vasten ikään kuin todistaakseni, että kyllä, mä olin todellakin tässä eikä Niilon tarvinnut pelätä mitään.
Kyllä mä ymmärsin Niiloa. Muakin ahdisti tulevaisuus ja terrori-iskut, mutta mä toisaalta myöskin tiesin, ettei pelolle kannattanut koskaan antaa valtaa. Koska jos sen virheen tekisi, ei uskaltaisi koskaan liikkua yhtään mihinkään. Mä en halunnut enkä aikonut pelätä enkä halunnut, että Niilokaan pelkäisi.
”Onneks oot”, Niilo huokaisi mulle vastaukseksi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Mä en tiedä, miten mä jaksaisin ilman sua.”
”Myötä- ja vastamäessä”, mä virnistin vaisusti ja Niilokin hymyili, vaikka vitsi ei edes ollut hyvä. Tunnelmankohotusta silti tarvittiin. Niilo kohotti katseensa ja pian mä tunsin sen huulet omiani vasten ja unohdin hengittää.
