Ficin nimi: Haudattuna unohdukseen
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: angst
Ikäraja: K-11 (?)
Varoitukset: pedofilia, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, tulkinnanvarainen insesti
Haasteet: Angst10 IIA/N: Tuli olo, että haluan kirjoittaa angstia ja samalla miettiä ihmisen muistia. Olen pohtinut muistia viime aikoina melko paljon, joten tietenkin se vaikuttaa jo kirjoituksiini. Ikäraja tuotti harmaita hiuksia... Haudattuna unohdukseen
Ihmisen muisti on erikoinen ja kiehtova. Toisinaan mieli ei pääse muistamastaan asiasta eroon vaan pyörittää sitä mielessään vuosikausia. Miettien, olisiko voinut toimia toisin. Olisiko voinut estää tapahtumat. Kerraten tapahtumia mielessään. Sitä tarttuu mitättömiin yksityiskohtiin ja tekee niistä mielessään tärkeitä, vaikka todellisuudessa ei ole mitään merkitystä, minkä värinen paita vanhalla miehellä oli yllään tai kuinka korkea se vaatekaappi olikaan.
Toisinaan mieli unohtaa. Hautaa muiston niin syvälle mielen alle, ettei sitä kykene sieltä näkemään. Se on poissa näkyviltä, kaiken muun alla. Haudattuna unohdukseen. Suloiseen unohdukseen, jossa muisto ei riivaa päivisin, mutta josta se tunkeutuu uniin, jotka ovat niin sekavia, että ne on helppo unohtaa uudelleen.
Minun mieleni on unohtanut. Tavallaan se muistaa silti. Keho muistaa ja minun mieleni sirpaleet muistavat. Se oli niin kamalaa, että se hajotti mieleni osiin. Persoonani pirstaloitui ja minusta tuli monta. Sain heittää hyvästit terveelle, ehjälle minälle. Päätin, että unohdan. Päätin, etten enää ajattele sitä. Kuvittelin kai typerästi, ettei se silloin koskettaisi minua. Että saisin elää elämääni normaalisti. Ettei minun tarvitsisi välittää siitä painajaisesta, joka oli karannut kamalasta unesta ja muuttunut todeksi. Luulin, ettei se vaikuttaisi minuun, sillä niin syvälle minä sen hautasin. Lohkaisin sen pois itsestäni; tein siitä itsenäisen henkilön. Kaikki tämä siksi, ettei minun vain tarvitsisi muistaa.
Minä tiedän, että se tapahtui todella. Tietenkin, koska kyllä minä sen muistan. Tavallaan. Minun mieleni palanen muistaa. Se nuori, tummahiuksinen nuorukainen, jonka kanssa usein keskustelen yön hiljaisina tunteina, kun en saa nukutuksi. Hän on täynnä vihaa. Hän kimpaantuu herkästi, jos joku antaa siihen aihetta. Hän on oppinut puolustautumaan.
Tietenkin hän muistaa. Hän oli paikalla silloin. Minä olin jossain muualla. Istuin mieleni perällä ja puristin silmiäni kiinni. En halunnut sen tapahtuvan, joten päätin, ettei se tapahdu minulle. Eikä se tapahtunutkaan – minulle. Se tapahtui tummahiuksiselle pojalle. Minä pelkäsin niin paljon, että uhrasin palasen minusta, jotta saisin olla edes hieman onnellisempi. Jotta minun ei tarvitsisi muistaa.
Ihmisen muisti on kiehtovaa. Minä tiedän, että se tapahtui. En ole unohtanut. Tiedän, että se tapahtui minulle. Se todella tapahtui minulle. Silti voin keskustella siitä monotonisesti. Kertoa kaiken, mitä tiedän ja silti hymyillä reippaasti. Sillä vaikka se tapahtui minulle, en minä ollut silloin paikalla. Ja vaikka tummahiuksinen poika oli paikalla, hänkään ei ollut paikalla. Hän ei halunnut tuntea sitä, koska se sattui. Minun kehoni muistaa kivun. Poika lensi vaatekaapin päälle ja katseli. Hän puristi välillä silmänsä kiinni, koska oli vaikeaa katsoa nuorta tyttöä ja aikuista miestä. Se varmasti sattui.
Niin, minä muistan kyllä. Minä tiedän, mitä minulle on tapahtunut. Tiedän, että sitä jatkui vuosia. Minun kehoni tietää, että se sattui. Kehoni ei aina tiedä, ettei se satu enää. Muisti. Kehollanikin on sellainen. Ja kehoni muisti toistaa kipua vielä tänäänkin, vaikka se ei ole sattunut yli 20 vuoteen. Sisäisesti se sattuu edelleen. Ei minuun, koska minä en ollut paikalla. Mutta se tummahiuksinen poika muistaa. Hän katseli kaikkea kaapin päältä. Poikaparka.
Minä tunnen myötätuntoa tummahiuksista poikaa kohtaan. Hän on joutunut kokemaan jotakin, mitä yhdenkään pienen lapsen ei pitäisi joutua kokemaan. Haluan auttaa tummahiuksista poikaa. Olen pyytänyt häntä kertomaan. Hän on uskoutunut minulle viimeinkin. Kaikkien vuosien jälkeen me olemme löytäneet yhteyden. Silti emme ole yhtä. Olemme kumpikin minän palasia, mutta kumpikaan meistä ei halua tulla samaksi. Olemme kuitenkin oppineet, että voimme selvitä. Me selviämme yhdessä.
Minä olen päättänyt muistaa tapahtuman niin, että poika ei istunut yksin kaapin päällä katsomassa tyttöä ja vanhaa miestä.
Minä istuin pojan vieressä ja me pidimme toisiamme kädestä kiinni.
