Title: Rajoitettu aika rakkauteen
Author: Death Eater
Pairing: Cato/Clove
Rating: K11 //
zach korotti ikärajaaFandom: Nälkäpeli
Genre: Drama, romance, ehkä myös pieni angst
Disclaimer: Suzanne Collins omistaa hahmot ja Nälkäpelin, en saa tästä rahaa.
A/N: Teki vain mieli kirjoittaa os Catosta ja Clovesta, koska tykkään näistä kahdesta ja omassa mielessäni he ovat sadan prosentin varmuudella rakastuneita
Rajoitettu aika rakkauteenMinä tuijotan pimeässä kattoa ja potkin peittoa pois päältäni. Se on alkanut jo hiostaa, ja ilma huoneessa tuntuu raskaalta. Voisin vain nappia painamalla säätää ilmastointia paremmaksi, mutta yhtä hyvin voin tehdä jotain muutakin. En saa kuitenkaan unta, joten hypähdän pehmeästi alas lattialle, nappaan erään tuolin selkämykseltä neuleen ja kietaisen sen ohuen paidan päälle. Jalkoihini vedän ensimmäiset kengät, mitkä huoneesta löydän, ja sitten kävelen rennosti ovelle ja avaan sen hiljaa. Käytävä on pimeä ja tyhjä, sillä muut ovat tähän aikaan jo nukkumassa. Tai no, toivottavasti eivät ihan kaikki.
Minä sipsutan pienen matkan toiselle ovelle, jonka eteen jään hetkeksi epäröimään. Sitten kuitenkin kohautan itsekseni olkiani ja enempää asiaa ajattelematta koputan oveen terävästi. Naputtelen jalallani lattiaa samalla, kun odotan oven avautuvan. Kestää hetki ja toinen, kestää liian pitkiä hetkiä ja minun on koputettava uudestaan, tällä kertaa kovempaa. Toivon, ettei kukaan muu eksy sille samaiselle käytävälle, sillä minä todellakin haluan välttyä ylimääräisiltä ja liian uteliailta katseilta. En tajua, miksi Vyöhykkeen 12 tribuutit haluavat hehkuttaa rakkauttaan niin julkisesti, mutta eipä se ole minun ongelmani. Minä tapan heidät areenalla, jos siihen vain on mahdollisuus.
Pian ovi aukeaa varovasti, mutta kun Cato huomaa minut, hän avaa sen kokonaan ja katsoo minua hieman väsyneenä. Cato on ehkä jo ollut nukkumassa, mutta minä herätin hänet. Hymyilen melkein anteeksipyytävästi mutta samalla hyvin tyytyväisenä itseeni, kun Cato huokaisee ja päästää minut ohitseen sisälle huoneeseen. Se on melkein samanlainen kuin minun, se näyttää oikeastaan minun huoneeni peilikuvalta. Kaikki on hieman eri tavalla, mutta silti täysin samaa.
”Mikä sinut tänne toi?” Cato kysyy, aivan kuin ei tietäisi. Minä kävelen kursailematta peremmälle ja istun hänen sängylleen, potkien kengät lattialle.
”En saanut unta”, kerron ja tuijotan häpeilemättä Caton paljasta ylävartaloa. Hän ei ilmeisesti viitsi peitellä sitä keneltäkään (ovellahan olisi voinut olla kuka tahansa muu) kun siihen ei ole tarvetta, enkä minä voi valittaa.
”Ja päätit riistää sen oikeuden minultakin?” Cato huokaisee ja läimäisee minua leikkisästi (ja silti melko tosissaan) poskelle, kun en vieläkään viitsi irrottaa katsettani hänen vatsalihaksistaan. Minä huokaisen ja siirrän katseeni hänen silmiinsä, joista melkein heti jonnekin huoneen toiselle puolelle.
”Joo, ajattelin että se olisi reilua”, totean ärsyttääkseni Catoa. Hän on väsynyt, joten ei varmastikaan jaksa minua juuri nyt. Silti hän ei käske minun häipyä, vaan livahtaa sängylle seinän ja minun väliini, kaivautuu peiton alle ja kääntää minulle selkänsä.
Minä en halua miettiä, mitä tapahtuu sitten, kun menemme areenalle. Me haluamme molemmat voittaa ja meillä molemmilla on erittäin hyvät mahdollisuudet voittoon, mutta vain yksi voi todella voittaa. Jos en tuntisi Catoa sen paremmin, minä liittoutuisin hänen kanssaan siksi ajaksi, että ehtisimme teloittaa pari turhaa tyyppiä. Ja kun aika tulisi, minun olisi pakko tappaa Cato.
Mutta nyt minusta tuntuu siltä, etten pysty siihen. Veitsi on helppo heittää silloin, kun harjoittelen kotona tai täällä Koulutuskeskuksessa. On helppo lävistää jonkun viattoman eläimen iho ja niin tappaa. Harjoittelunukelle se on vielä helpompaa, sillä se ei edes tunne mitään. Olen täysin varma, ettei tappaminen tule olemaan minulle ongelma eikä mikään areenalla. Minähän haluan tappaa, ja vain sillä keinolla voin voittaa. Vieraat ihmiset tuskin eroavat mitenkään typeristä nukeista tai eläimistä. Silti Cato eroaa heistä. Minä en halua katsoa, kuinka minun oma veitseni uppoaa hänen sydämensä kohdalle ja vuodattaa hänet kuiviin.
Ehkä joku muu saa tehdä sen minun puolestani. Ehkä minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. En jaksa enää miettiä, tapanko minä Caton, vaan laskeudun makuulle hänen selkäänsä vasten. Ja kun alan piirtää kuvioita Caton käsivarteen, hän kääntyy minua kohti ja avaa raukeana silmänsä. Minä virnistän voitonriemuisesti,
etpä saa vieläkään nukuttua.
Caton viimeisetkin unenrippeet häviävät suudelmaan, jonka ansiosta minä saan taas juosta pakoon todellisuutta. Minä en mieti, että mitä sitten, kun olemme areenalla. Mitä sitten, kun olemme huomenna tappamassa nukkeja ja nauramassa muiden tribuuttien surkeille yrityksille. Minun täytyy kai vain yksinkertaisesti yrittää unohtaa heti, kun gongi kumahtaa ja peli alkaa. Sillä loppujen lopuksi rakkaus ja eloonjääminen ovat asiat, jotka minä pystyn helposti erottelemaan toisistaan ja päättämään, kumman haluan.
Mutta nyt ei ole vielä huominen eikä ylihuominenkaan, ja meillä on aikaa.