Nimi: Yö helisee
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Genre: dramaa angstin vivahteilla
Hahmot/Paritus: Sivumainintoina Andromeda/Ted, Druella/Cygnus
Vastuunvapautus: En omista hahmoja, enkä saa tästä rahaa
Yhteenveto:
”Suljetko ikkunat, rakas. Täällä vetää.” A/N: Tämä Salainen ystävä- haasteeseen, omistettuna
Lauchuolle, toivottavasti pidät
Et ollut laittanut kovin tiukkoja rajoja, eli tässä on Mustia ja inpiraatiota on saatu
tämän mielestäni kauniin kappaleen sanoituksesta.
*
Tumps.
Ovi sulkeutui korostetun hiljaa ja maltillisesti. Andromedan kädet tärisivät; raivosta, nöyryytyksestä ja jostain muusta määrittelemättömästä tunteesta (se
ei ollut surua, ei nyt, eikä koskaan, ei, eiei). Hän puristi ne nyrkkiin, pitkät kynnet kaivautuivat ihoon. Huolitellusta niskanutturasta oli irronnut muutama suortuva, jotka kutittivat vaaleaa kaulaa. Nainen veti vapisten henkeä, se oli ollut vielä hiukkasen kamalampaa kuin hän oli odottanut. Bellan kirkuminen ja särkyvän posliinin ääni vihloivat yhä hänen korviaan, samoin vanhempien syytökset.
(
Minun tyttäreni ei seurustele minkään saastaisen kuraverisen kanssa!)
Andromeda sipaisi sormellaan lyöntien kuumottamaa poskea ja pyyhkäisi pois suupielestä valuvan verivanan.
(
Olet häpäissyt sukusi, MEIDÄN sukumme, senkin typerä tyttö! Mene huoneeseesi, heti!)
Ja Andromeda oli mennyt, vähäisen arvokkuutensa säilyttäen ja selkä suorana. Hänen vanhempiensa viimeinen vaikutelma ei saanut olla mikään hurjistunut, holtiton ja typerä teinityttö, joka kiljuu vastaan ja paiskoo ovia. Hän ei alentunut sellaiseen, vaikka he olisivat ansainneet sen. Hän kuuli vanhempiensa riitelevän alakerrassa, jälleen. Andromeda katsoi huonettaan, kaunista vaatekaappia, tummapuista, siististi pedattua sänkyä ja peilipöytää. Hän ei aikonut jäädä odottelemaan, että isä ja äiti ehtisivät lopettaa riitelyn ja tulla rankaisemaan häntä lisää.
Sinä yönä hän lähti.
Andromeda ei jäänyt vaihtamaan leninkiään tai korkokenkiään käytännöllisempiin vaatteisiin, ei ottanut kalliita korujaan lipastosta. Hänellä oli pihlajapuinen taikasauvansa työnnettynä pitkään, kapeaan hihaansa, eikä hän muuta tarvinnutkaan. Kun pariisilaiset ikkunat avasi, kylmä tuuli pääsi liehuttamaan hopealangalla kirjailtuja verhoja. Kristallikruunu helisi hiljaa, ja hän arveli tulevansa kaipaamaan tuota ääntä.
Hän hyppäsi notkeasti alas, varoen taittamasta nilkkaansa. Sormenpäiden tapaama ruoho oli kosteaa kuten ilmakin, se kasteli helmat ja kengät. Ikkunoista kajasti kultaista kynttilänvaloa, riitelyn äänet jatkuivat. Andromeda loi viimeisen katseen kotitaloonsa, kauniiseen kartanomaiseen rakennukseen. Hän jäykistyi nähdessään Bellatrixin ikkunassa.
Isosiskon katse oli täynnä vihaa ja halveksuntaa. Hetken Andromeda luuli, että Bella aikoisi huutaa, tai ehkä kiduttaa häntä ikkunasta. Hän oli katkeran varma, että sisar voisi tehdä sen helposti ja vielä
nauttia siitä. Sitten hän kääntyi selin ja asteli pois näkyvistä. Andromeda olisi hänelle vastaisuudessa pelkkää ilmaa, jos hyvin kävisi. Hän tunsi sisällään jonkin särkyvän helisten, kuin kattokruunu, mutta ei katunut vähääkään.
Korot upposivat pehmenneeseen maahan, tielle päästyä käveleminen helpottui vähän. Kaupungin valot loistivat kutsuvina, mutta hän päätti lähteä päinvastaiseen suuntaan. Pois valosta ja äänistä, pois ihmisten luolta. Mukavammiksi loitsitut kengät eivät oikeastaan edes hiertäneet, ainakaan kovin paljon, ja hän jatkoi kävelemistä, kuin konkretisoidakseen etäisyyttä mikä hänen itsensä ja entisen perheensä välille oli syntynyt. Ja silloin ei tarvinnut ajatella, ei suoda itselleen sitä mahdollisuutta, että sen jonkin särkyminen olisi sattunut. Että ne sirpaleet viilsivät pudotessaan.
(
Petturi, petturi, häpäisijä, petturi, saasta, valapato, kurja, petturi )
Kotona asiat eivät olleet olleet hyvin pitkiin aikoihin. Druella ja Cygnus riitelivät milloin mistäkin, lapsien kasvatuksesta, vastuusta, siitä miten kumpikaan ei olisi nainut toista ellei olisi pitänyt, siitä miksei oltu toimittu toisin. Jo lapsena hän oli paennut näitä riitoja, joskus yksin, toisinaan siskojensa kanssa. Tästä kaikesta huolimatta
Andromeda ei olisi saanut valita miestä jota rakasti, vaan hänenkin olisi pitänyt naida joku pikkuserkku ja synnyttää lisää sisäsiittoisia, mutta ah, niin puhdasverisiä perillisiä. Hän potkaisi epänaisellisesti irtokiveä, kenkien mokkanahka olisi tietenkin pilalla, mutta väliäkö sillä.
Sillä hän todella rakasti Tediä. Ei pitänyt tästä, ei ollut ihastunut, vaan
rakasti. Ja hänen mielestään se meni yli kaiken muun. Yli sisarussuhteidenkin, ehkä. Andromeda vilkaisi vaistomaisesti oikeaa rannettaan, siinä olevaa kolmihaaraista merkkiä. Aivan kuin sitä olisi kirvellyt, mutta hän varmaankin kuvitteli.
Andromeda nosti leukansa pystyyn ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän kääntyi kannoillaan ja katosi pimeyteen, siihen ainoaan paikkaan jonne hän voisi nyt mennä.
Tedin luo.
*
”Ja nyt, tyttöseni…” Cygnus vaikeni nähdessään tyhjän huoneen.
Druella astui hänen ohitseen, vilkaisi ympärilleen siistissä huoneessa ja katsoi pikaisesti puuttuiko mitään. Ei, suvun omaisuus oli tallessa.
”Suljetko ikkunat,
rakas”, nainen painotti viimeistä sanaan myrkyllisen ivaavasti, ”täällä vetää.”
Ja mies teki niin, varoi huolellisesti etteivät kallisarvoiset villisilkkiverhot jääneet väliin. Jossain ilmeettömän naaman takana ääni kuiskasi, että hänen tyttärensä oli pitänyt niiden materiaalista. Se vaimeni nopeasti; eihän hänellä ollut kuin kaksi tytärtä, joista toinen piti sametista ja toinen ylellisemmästä ja puhtaammasta silkistä.
Ovi sulkeutuu päättäväisesti ja pariskunta astelee alakertaan, juomaan teetä.
*
Kun Druella näkee vihki-ilmoituksen lehdessä, hän matkustaa Kalmahanaukiolle polttamaan Andromedan omakätisesti sukupuusta. Bellatrix varmaankin huolehtisi käytännön toteutuksesta.
*
Tyhjässä huoneessa
Ei ne sua huudelleet, ei tulleet ikkunaan
kun hyppäsit ja taas katosit
Sä mietit minne meet, et suostu palaamaan,
sodassaan tiellä vain olisit
No niillä on ne työt ja rahaa riesanaan,
ne mistään pysty ei sopimaan
Ne huutaa kaikki yöt ja katuu virheitään,
suakin, toisiaan, kipujaan
Ja jossain sun huoneessa,
villisilkkiverhot heiluu tuulessa,
kun pimenee
Sun tyhjässä huoneessa,
tuuli soittaa kristalleja kruunussa
Jos palelee, ne ikkunan sulkee
Sä kuljet kauemmas, kuin koskaan aiemmin, pois äänet kaupungin häviää
Ja purren hammastas, sä tunnet tänään taas vähemmän tätäkin kipeää
Ja jossain sun huoneessa,
villisilkkiverhot heiluu tuulessa,
kun pimenee
Sun tyhjässä huoneessa,
tuuli soittaa kristalleja kruunussa,
yö helisee
Sun tyhjässä huoneessa,
villisilkkiverhot heiluu tuulessa,
kun pimenee
Sun tyhjässä huoneessa,
tuuli soittaa kristalleja kruunussa
Jos palelee, ne ikkunan sulkee
Sä kuljet kauemmas, kuin koskaan aiemmin, pois äänet kaupungin häviää…A/N2: Niin, ja jos joku ihmetteli tuota merkkiä, tarina löytyy
täältä (K11), siinä on lievän insestin varoitus.
