Ficin nimi: Katseessa toivoa
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, romance
Hahmo(t): Roy/Riza
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Fullmetal Alchemist
Vastuunvapaus: Hiromu Arakawa omistaa kaiken hänelle tunnistettavan, enkä saa tästä palkkiota.
A/N: Sotasaalista tämän päivän maratoonista. Viimeinen panokseni Rare10, josta viimein pääsen eroon. On ollut ilo testailla eri parituksia ja tuoda Finiin vähän laajemmin parituksia, mutta kymmenessä on jo oikeasti keksimistä.
Nyt kuitenkin valmista, eli haasteisiin Rare10 (Roy/Riza), OTS20 (FMA) ja Vuosi raapalehtien V.
Katseessa toivoa
1.
”Toimi minun silminäni.” Se oli käsky, johon Riza ei olisi koskaan vastannut ei. Hän oli tehnyt lupauksen vahtia aina Royn selustaa ja kun hänet pyydettiin seisomaan miehen rinnalle, hän ei epäröinyt hetkeäkään. Taistelu eteni kirkkaana hänen edessään ja hänen haukan katseensa toi viimein toivon, kun he toimivat yhdessä. Royn keho tuntui kireältä ja jännittyneeltä vasten Rizaa ja miehen hengitys oli savusta raskas. Niin oli hänenkin, mutta hänellä ei ollut aikaa keskittyä siihen. Rizan tuli katsoa, ei mitään muuta ja hän katsoi kuvaten tärkeimmät yksityiskohdat sokealle esimiehelleen, ystävälleen, jota hän oli niin kauan rakastunut. Riza tunsi luottamuksen yhdistävän heidät yhdeksi.
2.
”Millainen sää ulkona on?” Riza vastasi joka kerta, kuvaten ikkunan takana ripottelevat sadepisarat, ensilumen kimalteen, ja auringon säteet ja puiden ensimmäiset lehdet. Roy otti häntä aina silloin kiinni kädestä, puristi lujaa ja kohotti toisen kätensä suljettujen silmiensä peitoksi. Vaikka mies ei nähnytkään mitään, hän saattoi sentään estää Rizaa näkemästä kyyneleitään. Eikä Riza koskaan kysynyt tai sanonut mitään lohduttavaa, sillä Roylle riitti hänen läsnäolonsa. He olivat yhtä, olivat olleet siitä päivästä lähtien tai kenties jo kauan ennen sitä, kun musta verho peitti Royn ympäristön kenties ikuisiksi ajoiksi. Vielä on toivoa, Riza muistutti itseään, eikä koskaan sanonut sanoja ääneen sokealle ystävälleen.
3.
”Hyvää päivää, eversti.” Rizan sanoissa hehkui lämpö, kun Roy nousi sängystään ja näki Rizan seisovan ovensuussa odottaen lupaa astua peremmälle. Mies näki Rizan vaaleat hiukset, siniset silmät, huolitellun univormun. Tutut ja pehmeät kasvonpiirteet sekä pistävän katseen, joka oli pelastanut hänen henkensä, kun epätoivo oli meinannut valloittaa hänen sydämensä. Roy ei vaivautunut vastaamaan tervehdykseen, eikä hänen tarvinnut. Hän tiesi, että Riza oli uskonut toivoon, ja siksi pitänyt häntä kädestä päästämättä irti. Roy harppoi välimatkan umpeen silmiään siristellen, tottumattomana valoon, mutta innostuneena näkemään pitkästä aikaa. He halasivat toisiaan ja Roy kuiski toivosta ja merkityksestä, eikä Riza työntänyt miestä pois odottomattomasta suudelmasta.
