Ficin nimi: Kylpyhetki
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Paritus: Barduil
Genre: Pikkuinen romance
Summary:
Taikuutensa ansiosta vesi oli iholta valuessa yhä peilinkirkasta, mikä sekin oli Bardista kiehtovaa. Ihmisten tietämyksellä ei sellaisia luotu.A/N: Tätä voinee pitää itsenäisenä jatko-osana
Timanttileikille (k-18). Osallistuu lisäksi
Väripalettiin värillä
laventeli. :3
***
Lumotut kynttilänliekit loistivat helmenvalkeaa valoaan ja saivat suuren kylpysalin tuntumaan joistain ehkä kodikkaalta, Bardista ehkä hieman aavemaiselta, mutta moinen seikka jäi omaan arvoonsa suuren kivialtaan lämpimässä vedessä loikoillessa. Mies nojasi päätään autuaana taaksepäin ja paljaiden jalkojen hiljaisista askeleista kuuli Synkmetsän valtiaan palaavan takaisin. Vedenpinta aaltoili, kun Thranduil laskeutui altaaseen häntä vastapäätä ja alkoi avata pienen kristallipullon korkkia.
”Mitä siinä on?” jousimies tiedusteli. Haltiat tuntien mustassa nesteessä piili jotain hyvin mielenkiintoista.
”Pian näet."
Thranduil kaatoi pullosta muutaman pisaran. Vesi muuttui hämmästyttävän nopeasti upean laventelinsiniseksi säilyttäen aiemman kirkkautensa ja loi kylpysalin ilmaan niin ihanan tuoksun, ettei Bard ollut koskaan kuvitellutkaan mitään sellaista olevan olemassa.
”Uskomatonta...”
”Tätä valmistetaan vuorien tuolla puolen”, haltia virkkoi asettaessaan pullon altaan reunalle.
”Rivendellissä?” Bard muisti jonkun maininneen joskus vuorijonon takana asuvista haltiaklaaneista ja kokeili heittää esiin ensimmäisenä mieleensä juolahtaneen nimen. Thranduilin hymähdyksestä päätellen hän oli osunut oikeaan.
”Niin”, haltiakuningas sanoi kuulostaen vaikuttuneelta hänen tietämyksestään, joka tosiasiassa oli ollut enemmänkin oikeaan osunut arvaus. ”Olosuhteet ovat lännessä otollisemmat ja heidän osaamisensa kerrassaan harvinaislaatuista.”
”En käy väittämään vastaan”, jousimies sanoi antaen kätensä viistää muutaman kerran pehmeää, kynttilöiden valossa kimmeltävää laventelia henkivää pintaa. Taikuutensa ansiosta vesi oli iholta valuessa yhä peilinkirkasta, mikä sekin oli Bardista kiehtovaa. Ihmisten tietämyksellä ei sellaisia luotu.
”Olet kuin ulottuvillasi olisi jotain varsin ihmeellistä”, Thranduil hymähti, ja jousimies laski kätensä havaittuaan jääneensä ihmettelemään veden täyteläistä väriä vähän turhan pitkäksi aikaa.
”Tällaista ei tule vastaan ihan tuon tuosta”, Bard virkkoi päätään kallistaen. ”Toisaalta olet hieman väärässä, sillä istut yhä varsin kaukana, etkä suinkaan käteni ulottuvilla.”
Kului muutama sydämenlyönti, ennen kuin hänen sanansa avautuivat.
”Miten kaunopuheista”, Thranduil tuhahti kohottautuessaan vedestä ja astui tarvittavat pari askelta kohti jousimiestä. Bard kietoi käsivartensa haltian ympärille tämän istuuduttua hänen eteensä.
”Ainakin se näytti tehoavan”, hän mutisi suudellessaan kevyesti tämän niskaa ja nuuhki veden ylimaallisen ihanaa tuoksua kuunkalpealta iholta.
”En lähtisi imartelemaan itseäni tuon perusteella”, tokaisi Thranduil kallistaessaan päänsä lepäämään hänen hartiaansa vasten.
”En tosin minäkään.” Bard hymyili kuninkaan hiuksiin katsellen niiden hypnoottista aaltoilua veden laventelia vasten. ”Mutta...” hän vei huulensa haltian korvalle ja madalsi ääntään kuiskaukseksi sillä varauksella, että hoviväkeä olisi lähistöllä. Pienessä pehmeiden puhumisessa ei ollut mitään katastrofaalista, mutta vain toiselle lausuttuna sanat säilyttivät syvimmän merkityksensä, siltä hänestä ainakin tuntui.
Eikä se tehnyt kylpyhetkestä yhtään vähemmän intiimiä.
”Jopas”, Thranduil myhäili sivellen hänen tummaa hiussuortuvaansa. Bard olisi kovasti halunnut nähdä ilmeen haltian kasvoilla. ”En milloinkaan antanut sinulle kunniaa runoilijana.”
