Lopulta ajatus muuttuu, S, Ron/Draco (vanhus-ficlet)

[Grenade]

Nimi: Lopulta ajatus muuttuu
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Paritus: Ron/Draco
Genre: lievä angst
Varoitukset: --
Vastuunvapaus: J.K.Rowling omistaa kaiken HP-maailmaan liittyvän, en saa tekeleestä minkäänlaista korvausta.

A/N: Halusin kirjoitella jotain vähän vanhemmista ihmisistä kuin nykyään, ja pariskunnaksi valikoitui nyt sitten tämä. Tarkkaa ikää ei ficissä anneta, mutta kyllä tässä oikeasti ollaan vanhoja eikä enää parikymppisiä.
Osallistuu: Multifandom III
                OTP10 #3

Lopulta ajatus muuttuu

Kiikkustuolin narinaa tuskin kuulee television äänen takaa. Sellaisenkin hommasimme, kun teknologia oli lähestynyt taikamaailmaa tarpeeksi. Nykyään volyymin pitää olla korkealla, eikä siitä siltikään tahdo aina saada selvää.

”Ron?”
”Niin?” Laitan rapisevan sanomalehteni luettujen pinkkaan ja käännyn katsomaan häntä.
”Mikä päivä tänään on?”
”Torstai.”
”Niinkö?”
”Niin, eilen oli keskiviikko ja kävimme hautausmaalla.”
”Oliko se eilen?”
”Jep.”

Dracon kulmat painuvat mietteliääseen ryppyyn ja kiikkustuoli pysähtyy. Kädet vapisevat hienoisesti sylissä, kun hän yrittää tavoittaa katsettani siinä kuitenkaan lopulta onnistumatta.

”Kävimme eilen Harryn ja vanhempiesi haudalla. Huomenna perjantaina käymme sairaalassa ja lauantaina käymme Ginnyn luona. Severus on tulossa sinne lastensa kanssa.”
”Kalk…, Kalk…, Kalkaros?” ääni on pihinää, ja oikaisen silmälasejani.
”Ei. Severus on Harryn lapsi. Muistathan, Albus Severus, keskimmäinen lapsista.”
”Niinkö?”
”Niin.”

Dracon silmät täyttyvät murheesta ja hän yrittää piilottaa vapisevat kätensä neuletakkinsa poimuihin. Paita on hieman liian iso, mutta häntä on niin vaikea enää saada kauppaankaan. Ja kun ruoka ei maistu, paidat alkavat pussittaa päällä.

”Mikä hätänä?”
”Minä en… Minä en…”, hän yrittää sanoa jotain, mutta sanat jäävät kurkkuun kiinni ja hän kääntää katseensa poispäin minusta. Nousen haparoiden pirtinpöydän äärestä ja tartun hänen käteensä.
”Haluatko mennä nukkumaan?”
”Ei, ei”, hän hätistää minut pois ja laittaa televisiota taas lujemmalle, vaikkei se asiaa autakaan. Pitää puhua selkeästi ja hitaasti, että hän ymmärtää. Uutistenlukijat televisiossa eivät toimi niin, eikä hän saa enää selvää.

Kävelen hitaasti kylpyhuoneeseen. Peilistä minua tuijottaa liian vanhentunut mies, joka uskottelee vielä olevansa jotain. Vaikkei olekaan, kenties koskaan ollutkaan. Pisamat ovat haalistuneet ja kadonneet elämän uurteisiin, jonnekin sinne maksaläiskän taakse kenties.

On uusien lääkkeiden aika. Luulisi jo velhomaailmankin sen verran kehittyneen, että saisi tehtyä taudeille jotain, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Kenties asia on koettu liian vaikeaksi lähteä kokeilemaan, vaikka joka päivä joku juo muodonmuutoslientä ja muuttaa kokonaan muotoaan.

Palaan takaisin keittiöön, jossa Draco tuijottaa ulos ikkunasta ja potkii voimattomasti jalallaan kiikkustuoliin vauhtia.
”Ron?”
”Niin?”
”Mikä päivä tänään on?”
”Torstai.”
”Niinkö?”
”Eilen oli keskiviikko ja tänään on torstai. Niin se menee.”
”Niinkö?”
”Jep.”

Hän vaipuu ajatuksiinsa ja minä laitan vettä teepannuun, laitan sen kiehumaan liedelle. Keittiön kellon kovaääninen raksutus on ainut ääni enää tässä talossa. Ottopoikamme Rudolf on lähtenyt jo aikoja sitten. Hän matkusti Afrikkaan tutkimaan paikallisia noitapiirejä, emmekä ole pahemmin hänestä sen jälkeen kuulleet.

Muut ovat yksitellen kuolleet pois. Vanhempani, veljeni, Harry. Luna ja Neville, Dean ja Seamus. Vain Ginny on jäljellä ja hänen lapsensa sekä lapsenlapsensa. Heistä jää jälki historiaan. Vilkaisen Dracoa, joka nyt tutkii kynnenalusiaan ja avaa lehden vain sulkeakseen sen hetken kuluttua. Jääkö meistä?

”Ron.”
”Niin?”
”Mikä päivä tän—”
”Torstai.”
”Niinkö?”
”Niin.”
”Torstaisin kävimme aina elokuvissa.”

Nostan yllättyneenä kulmakarvaani ja odotan, josko hän jatkaa, mutta hän sulkee suunsa ja vaipuu jälleen hiljaisuuteen.

”Ylihuomenna menemme Ginnyn luokse. Hän on luvannut ostaa kakkua.”
”Niinkö?” Dracon ääni on hieman hajamielinen.
”Niin, kakkua. Toivottavasti parempaa kuin viime kerralla.”
”Kuka on Ginny?”
”Siskoni. Muistatko? Oranssit hiukset, Harryn vaimo. Tai leski nykyään enemmänkin.”

Syvä hiljaisuus, jonka aikana tee tulee valmiiksi ja kaadan sitä kahteen kuppiin. Ne olivat viimevuotinen lahja Lilyltä, joka oli nimikoinut kupit, toisessa lukee punaisella Ron ja toisessa vihreällä Draco.
”Ron, minä en muista.”

Sanat ovat heikot ja täydellisen epätoivoiset. Draco ei vastaa katseeseeni, eikä huomio kuppia, jota hänelle ojennan. Kädet vapisevat penkillä ja alahuulikin hieman. Hiukset on kammattuna suoriksi haituviksi, ne ovat menettäneet kiiltoaan jossain kaikkien lääkekokeilujen aikana.

”Ei se mitään, kakku on silti varmasti hyvää.”

Istun häntä vastapäätä ja katselemme ulos siihen samaan maisemaan. Olemme vanhemmalla iällä muuttaneet jästitaajamaan, lähellä on kauppa ja kirkko, posti ja pankki.

Koululaiset ovat palaamassa koulusta ja joku heistä taiteilee jalkakäytävän reunalla melko hurjapäisen näköisesti.

Nuorena sitä luulee olevansa kuolematon.

Vanhana tajuaa, että kuolemaa on muukin kuin se lopullinen. Eikä se lopulta lohduta ollenkaan.

[Simma]

Pisteet vanhoista ihmisistä, niistä tuleekin luettua harvoin. On vissiin muodikkaampaa kirjoittaa parikymppisistä, ja onhan se tietty ehkä mielekkäämpää kun niihin parikymppisiin on helpompi samaistua. Tai jotain. Mut virkistävää lukea välillä vanhemmistakin.

Pidin ficistä paljon. Siitä kuvastui hyvin sellainen tietynlainen tunnelma, sellainen hidas ja melkein jopa pysähtynyt vanhojen ihmisten aika, kun ollaan eläkkeellä ja toistetaan päivittäin samat rutiinit, kuten lehden luku ja lääkkeiden otto. Sellainen rauhallinen ja yksinkertainen elämä. Mutta samaan aikaan taas kovin vaikea ja ahdistava, kun ei enää ole nuori ja terve, kun suurin osa läheisistä on kuollut tai niin kuin tässä Dracon tapauksessa, ei enää muista asioita. Onneksi hänellä on kuitenkin Ron vierellään, ja kuinka hienoa että pariskunta on pysynyt yhdessä kaikki nuo vuodet ja selvästikin vielä välittävät toisistaan kovasti.

Oli miellyttävää, miten Ron jaksoi yhä uudestaan ja uudestaan vastata Dracon samoihin kysymyksiin, ja voin vain kuvitella kuinka raskasta se on päivästä toiseen toistaa samoja asioita. Mutta sellaista se on. Tuo oli myös ihana kohta, missä Draco sanoo ettei muista, ja Ron piristää toista sanomalla, et ei se mitään ja jatkamalla sitten kakusta. Ei se haittaa vaikka et enää muistaisikaan kaikkea, mut onneksi saat pian nauttia hyvästä kakusta. :3

Kaikkiaan oikein nätti ficci!

[Grenade]

Oi, suuri kiitos Simma kommentistasi! Ilahduin siitä suuresti, ja kiva, että vanhuselämä toimi. Itsekin olen liian usein kirjoitellut huomattavasti nuoremmista henkilöistä, joten oli mukava välillä haastaa itseä kirjoittelemaan oikeasti vanhempien ihmisten meiningistä. Kiitos vielä! <3

[Isfet]

Tämä oli kiva pätkä vanhuudesta, sellaisia harvemmin tapaa. (Lukuun ottamatta satunnaisia Molly/Arthur -ficcejä.)

Niin, tota noin. Pakko kai se on myöntää että tavallaan pidän Ron/Draco ja muistakin rohkelikko/luihus -teksteistä ainakin ajoittain. (hyss, ei kerrota muille! ) Simma mainitsikin jo rutiinit ja kaiken muun mitä minäkin olisi voinut sanoa, mutta yritän tuoda tähän jotain uutta.
Yhden epäloogisuudenkin mielestäni pongasin (ei kai se ollut tahallinen?). Alussa Ron sanoo: Huomenna perjantaina käymme sairaalassa ja lauantaina käymme Ginnyn luona. ja myöhemmin: Huomenna menemme Ginnyn luokse, vaikka on kuitenkin yhä se sama torstai.

Dracon silmät täyttyvät murheesta ja hän yrittää piilottaa vapisevat kätensä neuletakkinsa poimuihin.

Tuo oli nätti ja koskettava kuvaus, josta pidin paljon.

Hassua, että vaikka tämä on tällainen angstinen ja suruvoittoinen pätkä, tämä oli mielestäni myös tosi suloinen ja taustalla oli jopa fluffya (ainakin minun vaaleanpunaisessa hattarapäässäni ). Oikein kiva pätkä, siis.

[jossujb]

Tää sattui sydämeen, mutta kirjoituksellisesti hyvällä tavalla. Vanhusficit ovat harvinaisuus, vanhusficit jotka käsittelevät aikuismaisesti ja kypsästi vakavaa teemaa vielä harvinaisempia. Vajoamatta kuitenkaan minnekään angstin syvimpään suohon! Dementia on sydäntä raastava asia, ihan omienkin kokemusten perusteella, mutta minusta oli jotenkin kypsää, ettei tämä teksti kuitenkaan rypenyt sen traagisuudeessa kuintenkaan mariaanien hautoja myöten Tarkoitan, että lukijalle itselleen jäi tilaa tulkita ja projisoida omia tuntemuksiaan ilman, että niitä olisi liikaa selitetty oikein juurta jaksain auki. Tuo Dracon päivän kysely ja se keskustelu oli sydänriipaiseva sellaisenaan, ei se vaadi mitään liikaa lisää. Minimalismia parhaimmillaan.

Oikein hieno, tiivis ja aikunen teksti. Ahahah. Kuinka monta kertaa yhteen kommenttiin mahtuu sana kypsä Ei mutta kun! Tämmöstä niin harvoin näkee! Varsinkaan fanifiktion puolella, sitä oikein ilolla katsoo mitä kaikkea ihmiset osaa.

Paritus oli jännä, omia raretykkäyksiäni, vaikka äärimmäisen harvoin tulee vastaan. Tässä ei tietysti kovasti selitelty taustoja, mutta minusta se on ilmaisun minimalismin kannalta hyvin oleellista, ettei mennä jaarittelun puolelle.

Hieno! Fantastisk.

jjb

[Grenade]

Isfet: Olin tosi ilahtunut, kun tajusin, että tähänkin on joku kommentoinut! Jee, ihanaa, että päätit heittää puumerkkiä tähän, piristi huimasti. ^^ Tosiaankin, näemmä varhaisdementia iskenyt itseenkin, hyvä kun mainitsit tuosta, kävin korjailemassa. Taustalta on havaittavissa fluffya, kun enhän mä nyt ihan pelkkää angstia näille voinut kirjoittaa, ovathan he tässäkin kuitenkin pitäneet yhtä jo muutaman vuosikymmenen, siinä ajassa ehtii hitsautua melko lailla kiinni toisiinsa. Kiitos kovasti kommentistasi! ^^

jossujb: Vanhusficit todella ovat kiven alla, ja tätä oli oikeastaan tosi raikastakin kirjoittaa, kun on niin tottunut pyörimään siellä rutkasti nuorempien hahmojen mielenmaisemissa. Aaa, olen ihan fiiliksissä täällä, kun oot kirjottanu niin kivan kommentin. Ja hahah, otan kyllä vastuuta tuosta, etten ole pahemmin lähtenyt kertomaan Ronin ja Dracon historiaa, koska olisin luultavasti just lähtenyt sitten kehittelemään siitäkin jotain huimaa, ja alkuperäinen ajatus olisi kärsinyt. Luultavasti pieni maininta jostain ei olisi pahitteksi kuitenkaan, mutta tietty kun tää on yks otp, niin sitä pitää itselle sen verran itsestäänselvyytenä, että vasta myöhemmin tajuaa, ettei kaikki ihan nielekään asiaa niin kuin mä sen esitän. Kiitos kovasti kommentistasi! ^^

[Felia]

Oih, olipas tämä kiva pätkä.

Vanhus-tekstejä tulee vastaan todella harvoin ja en muista sellaista aiemmin lukeneeni, joten tulipahan nyt korjattua tuokin asia. Tässä oli mukavan rauhallinen, hyvin arkinen ja hieman haikeakin tunnelma. Juurikin tuo vanhuus toi sitä haikeutta, kun elämää on jo reilusti takana ja tietää, että se voi päättyä hyvinkin pian. Se on totta, että nuorena ei tule paljoa (tai ollenkaan) ajateltua, millaista elämä vanhana on.

Tässä tuli hyvin ilmi nuo vanhuuden mukanaan tuomat seikat, kuten lääkkeet, vapina, heikentynyt kuulo ja dementia. Sitten vielä tuo, kun Ron kärsivällisesti vastasi Dracon kysymykseen, vaikka tämä esittikin sen useamman kerran. Se kertoi siitä, miten paljon toisesta välittää vielä kymmenien vuosien jälkeenkin ja että se ei haittaa, vaikka toinen ei enää muistakaan aivan kaikkea.

Paritus oli mielenkiintoinen, ja muistan, että oon lukenu kaksikosta ficcejä joskus muinoin, ja välillä on tosiaan kiva lukea tekstejä myös näillä harvinaisimmilla pareilla. Kokonaisuudessaan teksti oli hieno, ytimekäs ja aidontuntuinen kuvaus vanhan pariskunnan elämästä. Pidin siis todella paljon.

Kiitos tästä hieman erilaisesta lukukokemuksesta.

[Sanderra]

Tykkään.
Siis.
Tykkään todella paljon.


Ficin kuvaus oli niin yksinkertaista ja arkista, ja samalla ajatuksia herättävää, että tällaista haluan löytää Finistä tulevaisuudessakin. Ja kuten jossujb sanoi, tämä oli jotenkin aiheeltaankin hyvin kypsä teksti, kuitenkaan rypemättä yltiöpäisessä traagisuudessa -niin raskasta kuin muistisairauden kanssa eläminen onkin sekä kokijalle että läheisilleen.

Hämmentävää on myös se, miten tämä meni tunteisiin, vaikka usein mun kohdallani Ron/Draco -paritus jää lukematta. Muutaman luen uteliaana silloin tällöin ja olen kyllä tyytyväinen, että törmäsin tähän yksilöön.  Tätä lukiessa tuli sellainen fiilis, että hetkinen, noinhan sen pitääkin olla, että nämä kaksi viettävät vanhuudenpäiviään kahdestaan. Ja tuo Dracon avuton kysely päivistä kerta toisensa jälkeen on niin todellinen ja paljonpuhuva itsessään, yyh, sydämeni taisi särkyä.

”Ron, minä en muista.”

Realistinen ja arkinen ja surullinen, en tiedä. Tykkään tästä. Paljon. <3

[Grenade]

Felia: Jep, vanhusficit ovat melko lailla vähäisiä, joten piti korjata tätä vääryyttä. Vaikka oma haasteensa tämä jollain tavalla oli kirjoittaa, kun itsellä on vanhuuteen vielä melko monta vuosikymmentä. Oi, kiva, että tää on aidontuntuinen, se on aina hyvä kuulla. ^^ Kiitos kommentistasi!

Sanderra: Awww, voi että, ihanaa, että teksti herätti tunteita. Kivaa, että eksyit välillä antamaan tällekin parille mahdollisuuden. Olen aina positiivisesti hämmentynyt, kun joku eksyy tätäkin paritusta lukemaan, kun ei tämä mitenkään suureellisen suosittu ole. Kiitos paljon kommentistasi! ^^

[Fiorella]

Valitsin tämän kommenttikampanjasta.

Ensinnäkin tykästyin tähän siksi, että aihe on harvinaisempi. Toisekseen siksi, että lähestymistapa oli lohdullisen lempeä, tosiasioihin alistuva muttei silti toivoton. Kerronta kosketti, kaikessa keveydessään ficci oli hyvin syvällinen ja puhutteleva. Mitä meistä itse kustakin tosiaan jää jäljelle, kun täältä lähdemme. Kuka muistaa yksinäisiä vanhuksia, kuka välittää ja huolehtii.

Tarina oli uskottava ja arkisen todellinen. Tuntui haikealta, että Ronin ja Dracon poika oli etääntynyt heistä. Onneksi siskon jälkikasvu kuitenkin jaksoi vanhoja pappoja muistaa. Ginny on kasvattanut lapsensa yhtä sukurakkaiksi kuin äitinsäkin. Sellaiset pienet yksityiskohdat kuin Lilyn koristelemat kupit ja että papoilla oli toistuva viikkorutiininsa, joka esti heitä hautautumasta kotinsa yksinäisyyteen, tekivät hyvää mieltä lukijalle.

Myös vertailu tulevaisuuden velhomaailman ja jästimaailman välillä oli mielenkiintoista. Kuinka teknologia eteni, mutta lääketiede ei sitten kuitenkaan riittävästi.

... joka päivä joku juo muodonmuutoslientä ja muuttaa kokonaan muotoaan.

Tällaiset viittaukset saavat uteliaisuuden heräämään. Mitähän näistäkin epätoivoisista yrityksistä on mahtanut seurata? Mitä ilmeisimmin ei mitään kovin hyvää, koska tämä ei ole Ronin silmissä mikään vaihtoehto.

Nuorena sitä luulee olevansa kuolematon.

Vanhana tajuaa, että kuolemaa on muukin kuin se lopullinen. Eikä se lopulta lohduta ollenkaan.

Lopetus on kiehtovan puhutteleva sekin. Tämä ficci oli ehyt kokonaisuus ja sen lukeminen herätti paljon ajatuksia. Kiitos tästä!