Kärpästen Herra: Sadistin paratiisi (K-11)

[Wrathchild]

Kirjoittaja: Wrathchild/kaikki ne muut nimet, joilla minut tunnetaan
Fandom: Kärpästen Herra
Ikäraja: K-11
Hahmo(t): Roger, nimeltä mainitsemattomina Ralph, Samjeric, Jack, Simon ja Possu
Varoitukset: Väkivallan ihannointia sekä mainintoja siitä ja hahmokuolemista
Disclaimer: En omista alkuperäistä teosta enkä hahmoja, kunnia niistä William Goldingille

A/N: luovan kirjoittamisen tunn(e)illa kirjoitettu lyhyt oneshotti, en olisi uskonut, että tämänkin fandomin pariin joskus päädyn. Ja luonnollisesti kirjoitan suosikkihahmostani Rogerista~ Mikäli keksit kommentoitavaa, ole hyvä ja tee niin. Nauttikaa jos pystytte.

Sadistin paratiisi

Muistan matkan, joka meni pieleen. Päädyimme väärään paikkaan. Se oli aluksi hauskaa, ainakin suurimman osan mielestä. Lapset ovat sokeita.

Minulle siitä tuli hauskaa vasta sitten, kun kaikki meni yhteiskunnan määritelmillä väärään suuntaan. Kiltit koulupojat muuttuivat villi-ihmisiksi. Väärin. Matkalla oli vain kaksi ihmistä, jotka tiesivät, ettei asia ollut niin. Toinen kuoli silloin. Minä jäin eloon.

Meistä ei tullut eläimiä. Olimme olleet sitä koko ajan. Ympäristö vain salli sisällämme odottavan pedon päästä vapaaksi. Minulle se oli suloinen tunne. En ollut enää kahlittu, olin vapaa. Vapaa satuttamaan.


Kotona siitä olisi seurannut vain huutoa. Äiti ja isä sanoivat, että minussa oli vikaa. Minä halusin satuttaa, ilmeisesti minussa täytyi olla jotain väärää. Mutta sillä matkalla minua ei ollut kukaan estämässä. Sain vahingoittaa heikompiani niin paljon kuin huvitti.


Meidät löydettiin lopulta. Muistan sen hetken hyvin. Kaikki muut pojat itkivät ymmärtäessään: meidät pelastettiin! Minä en itkenyt, vaikka se olikin surullinen hetki. Se merkitsi sitä, että olisin jälleen kahlittuna sääntöihin, lakeihin ja muihin aikuisten asioihin.



---


Matka kotiin oli hiljainen. Pienimmät unohtivat nopeasti. Muutama paremmin tuntemani poika puhui hiljaa keskenään, yritti kehittää muuta ajateltavaa. Minulle läheisin, tuo punapää, jonka tunsin vallanhimoisena johtajatyyppinä, joka osasi laulaa korkean c:n, istui aika lähellä minua, pää polvissa ja vältellen katsomasta keneenkään. Se ei sopinut hänelle lainkaan.

Minua tuijotettiin koko sen matkan ajan. Kolme paria silmiä katsoivat minua vihaisina, syyttäen. Suurin osa niistä silmistä kuului kaksospojille. Täysin samanlaiset, erottamattomat. Olin vahingoittanut kumpaakin. En katunut. Loput silmistä olivat vaaleatukkaisen pojan. Häneen en ollut koskenut, vaikka olisin halunnut. Muistan, kuinka hänen huulensa muodostivat: murhaaja. En katsonut häneen sen jälkeen.


Lopulta matka kotiin oli ohi, vanhemmat olivat meitä kaikkia hakemassa. Minut kiskoi ylös mustahiuksinen mies, jota kutsuin isäkseni. Ilme oli kivestä veistetty. Hän oli harvasanainen kuten minäkin. Kotimatkasta tulisi hiljainen.

Kotimatkaa ei heti tullut. Kun jalkani tapasivat sataman kivisen maan, luokseni harppoi kaksi miestä. Pitkiä ja tuimia. Poliiseja. Heidän oli puhuttava minun kanssani. Vilkaisin heidän ohitseen ja näin tutun vaalean hiuspehkon ja sen alta minua tuijottavat jäiset silmät. Pystyin näkemään hänet sieluni silmin, kuinka hän puhui näille miehille:

"Hän se oli. Hän tappoi."

Minä olin tappanut. Se oli totta. Tapoin epämääräisen ihrakasan, joka ei ylempää katsottuna näyttänyt ihmiseltä. Kasa, jolla oli ollut silmälasit, astma ja ärsyttävä ääni. Minulla ei ollut mitään kaduttavaa.


Matkalla poliisiasemalle isä pudotti uuden tiedon kiven. Äiti oli kuollut. En itkenyt. Ei isäkään tehnyt niin.



---



"Roger Dessner."

Yksi mies sanoi nimeni, kun istuin häntä vastapäätä. Hän oli ruma. En katsonut häneen, tuijotin käsiäni. Hän puhui jostain nimestä, jota en ollut koskaan kuullut. Että minä olin tappanut hänet. En vastannut mitään. Mies puhui lisää. Nimiä, jotka kuulostivat tutuilta, mutta joita minä en tuntenut. Poikien nimiä, jotka olivat olleet saarella kanssani. Joita minä olin satuttanut, jotka minua syyttivät. Hän puhui mustatukkaisesta pojasta, joka kuoli. Hänen nimensä minä tunnistin, en silti sanonut mitään.


Miestä alkoi ärsyttää. Hän sanoi paljon asioita, samoja joita olin kuullut jo äidin sanovan. Että minussa oli vikaa, että en ollut normaali, että satuttaminen ei ollut oikein. Hän sanoi, että olin sairas. Siinä ei ollut mitään järkeä, eihän minua sattunut mihinkään. En ollut sairas.




He sanoivat, että pääsin helpolla, koska olin vielä lapsi. Minua ei lopulta tuomittu tai syytetty mistään. En nähnyt enää koskaan vaaleatukkaista poikaa, joka oli sanonut minua murhaajaksi, en kaksosia, joiden tuskanhuudot muistin aina yhtä suloisina. En välittänyt oudoista katseista, jotka seurasivat minua koulussa. En sanoista, joita he joko kuiskasivat tai huusivat. Sadisti, sekopää, elukka, raakalainen. Minun elämäni palasi entiselleen.



Joskus sulkiessani silmäni näen edelleen sen saman paratiisisaaren, jota kaikki muut siellä olleet pitävät helvettinä. Minulle se oli todellinen päiväuni. Paikka, jossa sain satuttaa, ilman että mikään tai kukaan kahlitsi kättäni. Olin ollut siellä vapaa. Vapaa kiduttamaan, tappamaan, vuodattamaan verta.

Kyllä, se oli täydellinen paratiisi.

[Avaruuspiraatti]

En enää muista, mitä kautta bongasin tämän tarinan, mutta tuossa välilehdelläni se odotteli ja nyt minä sen sitten lukaisin. Muistan pitäneeni Kärpästen herrasta tosi paljon. Ei siitä ole kuin pari vuotta aikaa, kun sen luin, mutta muistikuvani siitä ovat silti todella hämärät (= en muista siitä yhtikäs mitään). Olisi ehkä ollut kirjan uudelleenluku paikallaan, jotta olisin saanut tästä fikistä enemmän irti. Nyt kun kaikki hahmot ja mitä Roger heille on tehnyt, eivät sanoneet minulle mitään

Sadistin paratiisi on kyllä mielenkiintoinen ajatus. Ja niinhän se varmaan Rogerille olikin. Ei sääntöjä, ei ketään estämässä. Saa rellestää ihan miten lystää ja päästää sisäisen petonsa irti. Ihmiset on pelottavan julmia, kun ei ole pelkoa seuraamuksista. Tuohon kotimatkaan tuo kivaa vastakkainasettelua Rogerin ja muiden poikien tapa käsitellä sitä, että heidät on viimein pelastettu. Muut vaikuttavat katuvaisilta ja yrittävät saada ajatuksensa toisaalle, kun Roger taas on tympääntynyt, että leikki loppui siihen. On kyllä tällaisissa tapauksissa ärsyttävää, että tarpeeksi nuori lapsi ei ole vastuussa julmista teoistaan. Elämä jatkuu kutakuinkin samanlaisena, vaikka Roger on tappanut jonkun.

Ei minulla oikein mitään tämän järkevämpää sanottavaa tästä ole. Kiitos lukupalasta, mielenkiintoinen teksti!

[Larjus]

Olin täällä ihan huuli pyöreenä kun tajusin, että Finissä on fici Kärpästen herrasta Siitä on aika monta vuotta, kun sen olen lukenut, ja vaikka pääjuonen hyvin muistankin, yksityiskohdat ovat pääosin unohtuneet, kuin myös hahmot (noista mainituista muistan vain Ralphin ja Possun). En esim. muista yhtään, kuka Rogerkaan oli Mutta eipä haitannut lukemista, koska tässä merkityksellisempää tuntui olevan yleisesti ottaen saarella tapahtuneet asiat ja se, miten Rogerista kaikki olikin kivaa loppuun asti... Varsin hyytävä ajatus kyllä. Kuin myös se, miten hän puhui teoistaan. Possultakin hän vei ihmisyyden kutsumalla tätä vain ihrakasaksi 😬😬 Vähän pelottaa ajatella, millaista Rogerin elämä sitten myöhemmin on, mutta samaan aikaan tästä tuli sellainen fiilis, että hän kuitenkin antautuu noudattamaan yhteiskunnan sääntöjä, vaikka samaan aikaan haluaakin muita satuttaa. Mutta en kyllä ihmettelis, että hänestä isompana muovautuu linnakundi, jos hän alkaa liikaa kaivata sitä sadistin paratiisia, jossa hetken sai olla (todella hieno ja sopiva nimi kyllä tälle ficille!).

Tän myötä alkoi tehdä mieli lukea Kärpästen herrakin uudestaan! Muistan pitäneeni siitä, vaikka samaan aikaan se olikin aivan järkyttävä