Nimi: Ohrakauno oljenkorrella
Ikäraja: K11
Genre: hehe, pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin siihen, että varmaan draama, vaikka mietin kyllä angstiakin ja itselleni tyypilliseen tapaan lähinnä arvoin eri osastojen välillä
Hahmot: Lily Evans ja Severus Kalkaros
Vastuuvapaus: Valitettavasti en ole luonut Potter-maailmaa, vaan se kaikkine hahmoineen kuuluu J. K. Rowlingille.
Osallistuu
Sanaboolia ja sattumankauppaa -haasteeseen sanoilla pehmeä, aurinkoinen, samettinen, totuus, sieni, hius, puristaa, syödä, ja viedä.
A/N: Tuskailin haasteen kanssa ihan älyttömän pitkään, koska sain sanoista niin selkeän mielikuvan, mutta en saanut mielikuvaa tarinaksi. Sitten vihdoin keksin nämä hahmot, ja sain tämän kirjoitettua - mutta sen jälkeen tuskailin taas pienen ikuisuuden tekstin kanssa. No, uskaltauduin lopulta julkaisemaan, vaikka tämä venähti ja kaikkea. Kaikenlaiset kommentit olisivat erittäin arvostettuja - kestän myös kritiikkiä!
Ohrakauno oljenkorrella
Lily juoksi. Vasemmalle Kutojankadulta, sitten tiukka käännös oikealle, ja edessä levittäytyi pelto, jonka oljentyngät törröttivät kohti aurinkoa ja jonka oikealla laidalla kiersi kapea mutainen polku. Oli säälittävää, että kun Lily ei ollut osannut vastata Petunialle, hän oli vain rynnännyt ulos ja lähtenyt juoksemaan, mutta sitä oli turha enää tässä vaiheessa murehtia.
Niinpä hän juoksi, ja hänellä oli hämärä ajatus mennä pois liian tarkkaavaisten talojen näköpiiristä metsään. Polku kaarsi hieman, pieni oja solisi sen alitse, ja sitten se oli siinä: pieni metsikkö aivan ohrapellon reunassa. Lily ei ollut koskaan ajatellut olevansa varsinaisesti metsäihminen, mutta nyt hänestä tuntui kuin sata silmäparia olisi vihdoinkin poistunut hänen selästään ja hän pystyisi hengittämään.
Päivä oli aurinkoinen, ja iltapäivän valo siivilöityi lehtien läpi pehmeänä, kun Lily käveli eteenpäin ja etsi sopivaa paikkaa, johon pysähtyä. Oli loppukesä, elokuu jo, ja pian alkaisi Lilyn viimeinen vuosi Tylypahkassa. Niin,
siellä helvetin koulussa jossa sinä opit vetämään kaneja hatusta vaikka ei sillä mitään tee –Lily pakotti itsensä hengittämään syvään. Hän tiesi itse totuuden, ja se oli tärkeintä. Petunian ei tarvinnut kiittää häntä niistä suojaloitsuista, joita hän loihti heidän talonsa ympärille. Petunian ei tarvinnut tietää heidän aikojensa mahtavimmasta pimeyden velhosta, josta Lily oli lukenut viime kuukausien aikana aivan liian monta uutista, vaikka kaikissa niissä väitettiin, että tekijää ei tiedetty.
Tai eihän sitä tiedetty, Lily ajatteli synkeästi. Ei tekijää todella tiedetty. Ei tiedät-kai-kuka taistellut kolmea tuntia tavallisen ministeriön työntekijän kanssa kunnes vihdoin onnistui tähtäämään tappokirouksensa tarpeeksi hyvin, ei tiedät-kai-kuka noussut tuolistaan ja kironnut viatonta jästiperhettä syömään elävältä naapureitaan, ei tiedät-kai-kuka jäljittänyt jästiviraston ainoaa naisvirkamiestä ja komentanut hänen kolmivuotiasta lastaan varastamaan teelle tulleen kummitädin elintärkeitä lääkkeitä. Ei, sen tekivät kuolonsyöjät.
Lily tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi taas hakata liian lujaa, vaikka hän oli jo lopettanut juoksemisen. Hän käveli polkua pitkin ja yritti rekisteröidä villinä harottavat heinät ja kauniit puut, niiden kirkasta vihreää säteilevät lehdet. Hän yritti, ihan todella yritti, mutta se ei onnistunut. Hänen mielensä täyttyi pelkästään kiukusta ja jostain vahvemmasta, jonka olemassaoloa hän ei halunnut myöntää. Hän pakotti itsensä katsomaan hentoina kohti taivasta kurkottavia varpuja, erisävyisinä ruskeina toistensa ympärille kiertyviä puunrunkoja. Tämä oli todellista nyt, tätä hänen piti katsoa nyt, hän oli vasta seitsemäntoista eikä hän voinut tehdä vielä mitään muuta.
Lily huokaisi. Se toimi osittain, osittain ei. Hän halusi olla vielä hetken nuori, mutta samalla hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia niitä viattomia henkiä, jotka niin julmasti riistettiin pois tästä maailmasta katselemasta varpuja ja puita ja hiljaa lähes olemattoman tuulen mukana heiluvia heiniä. Hän oli vasta seitsemäntoista, mutta professori Kuhnusarvio oli kutsunut hänet kahden kesken juttelemaan huoneeseensa ja sanonut, että hän oli yksi lahjakkaimpia noitia, jonka tämä oli ikinä tavannut. ”Sinusta voi tulla mitä ikinä vain haluat, Lily Evans”, Kuhnusarvio oli sanonut hymyillen ja jatkanut sen jälkeen niistä kaikista kontakteista, jotka hänellä oli Lilylle tarjota, mutta Lilyä ne eivät kiinnostaneet. Jos hänestä voisi tulla mitä vain, hän haluaisi olla se, joka iskee viimeisen iskun tiedät-kai-keneen, jonka taian voimasta tämä viimein kaatuu maahan eikä nouse enää ikinä pakottamaan ketään kolmivuotiasta varastamaan kummitätinsä pahkurasydänlääkettä, jota ilman täti kuolee vuorokaudessa sydämestä leviäviin myrkkypaiseisiin.
Lily huokaisi ja kävi hetken mielijohteesta istumaan maahan siihen, missä oli. Se oli loppujen lopuksi ihan hyvä paikka. Pelto levittäytyi jossain vasemmalla; hän erotti juuri ja juuri kullanvärisen hohteen puiden raosta. Hänen ympärillään puut kohosivat korkeuksiin ja maassa heinät peittivät Lilyn ohikulkijoiden näkyvistä.
Hänen edessään kasvoi aika suuri sieni. Se taisi olla tatti, mutta Lily ei ollut aivan varma, koska hän ei ollut koskaan jaksanut opetella oikeasti tunnistamaan sieniä, ellei niitä ollut kuivattu Ladonnan liemiainestukun hyllyille lasipurkkeihin. Lily tuijotteli hajamielisesti sientä, kun jokin liikahti. Lily siristi silmiään. Aurinko paistoi sen verran kirkkaasti, että hänen oli hetken aikaa vaikea käsittää, missä hän oli liikettä nähnyt. Se oli ollut siellä missä sienikin, mutta ei ihan kuitenkaan… Silmien siristys auttoi, ja Lily henkäisi ääneen.
Sienen vieressä kasvoi pieni puuntaimi, jonka juurilla räpytteli siipiään jokin hieman keijua tai kukkaa muistuttava olento, joka ei kuitenkaan ollut kuin keiju, eikä selvästikään ollut kukka. Sillä oli neljä kättä, ja jokaisessa kädessä oli useat taustaansa sulautuvat mutta hieman kimmeltävät siivet, joita olento räpytteli kiivaasti. Se ei kuitenkaan näyttänyt säikähtäneeltä: sillä oli kultaiset itsekseen leijuvat hiukset, jotka ylettyivät johonkin sen hämmentävän sirojen nilkkojen tienoille, ja kasvot joissa oli vain silmät ja pikkuruinen nenä ja suu, joka hymyili. Olennon vartalo oli lähempänä laskevan auringon oranssia kuin oljen keltaisuutta, ja siitä kasvoi pehmeiltä näyttäviä kukan terälehtiä aivan kuin ne olisivat olleet sen samettinen kesämekko. Lily tuijotti olentoa, ja se tuijotti häntä takaisin. Lilyn teki mieli ojentaa kätensä ja sipaista olennon hiuksia, kokeilla, leijuisivatko ne myös hänen kättään vasten.
Olento tuntui tuoneen mukanaan hiljaisuuden, myös Lilyn ajatuksiin. Hän vain katsoi ja ihmetteli ja mietti, olisiko olennon nimi kerrottu hänen taikaeläinten hoidon kirjassaan. Hänen olisi pitänyt valita oppiainetta pidemmälle, hän tajusi sen nyt, oli typeryyttä jättää muut olennot huomiotta ja keskittyä liemiin ja loitsuihin ja muuhun sellaiseen, mitä hän uskoi tarvitsevansa tulevaisuudessa…
”Lily”, joku kuiskasi varjoista.
Lily oli sekunnissa seisomassa taikasauva ojennettuna, vaikka eihän siinä ollut mitään järkeä. Ei kukaan sellainen, jota vastaan hänen pitäisi puolustautua, olisi varoittanut häntä etukäteen. Hän puristi siitä huolimatta sauvaa tiukasti kädessään ja katsoi kulmat kurtussa sinne, mistä ääni oli kuulunut.
Severus nousi hitaasti seisomaan, kädet ylhäällä ja kasvoillaan erittäin viaton ilme. Lily ei laskenut taikasauvaansa, mutta hän näki, kuinka surulliseksi se teki Severuksen. Tällä oli jälleen rasvaiset hiukset ja päällään epämääräisen ruskea takki, kirkkaankeltainen poolopaita ja farkut, jotka olivat ilmeisesti kauan sitten olleet mustat ja kenties silloin jopa sopineet jollekin miehelle, joka oli noin kolme kertaa Severuksen kokoinen. Lily meinasi jo kysyä hymyillen, miksei Severus voinut käyttää kesäisin koulukaapujaan, jos vaihtoehtoina olivat tällaiset vaatteet, mutta sitten hän muisti, että eiväthän he olleet enää puheväleissä. Eivät olleet olleet yli vuoteen, ja silti se meinasi unohtua Lilyltä jatkuvasti.
He seisoivat siinä vastatusten, noin viiden metrin päässä toisistaan, ja katsoivat toisiaan hiljaa. Lily mietti sitä anteeksipyyntöä, jonka oli saanut Severukselta heidän viidennen kouluvuotensa keväänä, ja sitä, kuinka kamalalta oli tuntunut olla ottamatta sitä vastaan. Hän oli katunut sitä moneen kertaan, mutta vielä useammin hän oli tajunnut olleensa oikeassa. Niin kuin silloin, kun hän oli huomannut Averyn hiipivän salaisten kirjojen osastolle ja järjestänyt tämän jälki-istuntoon, ja Avery oli nauranut ja sanonut, että oppisi piruntulen muutenkin, mutta silti Severus oli seuraavana aamuna istunut Averyn vieressä aamupalalla ja hymyillyt. Tai kun eräs kolmasluokkalainen korpinkynsi oli saanut kuulla, että hänen vanhempansa oli juuri murhattu, ja Mulciber oli hymyillyt Severuksen vieressä, eikä Severus ollut näyttänyt pistävän pahakseen. Lily oli tehnyt ainoan oikean valinnan, kun oli päättänyt lakata olla olemasta ystävä Severuksen kanssa, mutta silti hänestä tuntui nyt väärältä edes kuvitella uhkaavansa Severusta. Hän laski huokaisten sauvansa.
”Sinä – sinä…” Severus aloitti hitaasti, mutta hänen äänensä ei kantanut, ja hänen oli pakko rykäistä. ”Sinä olet löytänyt minun ohrakaunoni.”
”Mitä?”
Severus henkäisi kerran syvään. ”Ohrakauno. Tuo tuossa”, hän sanoi ja osoitti sitten alaspäin, siihen taimen juurelle, missä kummallinen olento edelleen oli paikoillaan ja räpytteli ympäristöön sulautuvia siipiään. ”Se on ohrakauno. Se käy usein täällä metsän puolella. Minä olen usein tullut tänne vain katselemaan sitä, kun… kun…”
Lily nyökkäsi. Kyllä hän tiesi, ettei Severus halunnut olla kotonaan. He olivat puhuneet siitä vain vähän, mutta tarpeeksi paljon, jotta Lily oli ymmärtänyt, ettei siitä saanut puhua. Tuntui kummallisen normaalilta olla taas Severuksen kanssa tässä tilanteessa, puhumassa jostain mistä he eivät voineet puhua, katsomassa yhdessä jotakin kummallista. Lily istui alas, ja Severus astui muutaman epäröivän askeleen lähemmäs ennen kuin istui myös. Oli vaikea ajatella, että Lily ei enää halunnut olla Severuksen kanssa tekemisissä, sillä kaikki vaikutti niin tutulta ja oikealta. Paitsi ettei Severus ollut hänen vieressään kuten ennen, vaan kauempana.
Hetken he istuivat vaiti, katselivat kumpikin ohrakaunoa, joka räpytteli siipiään ja jonka hiukset leijailivat ja jonka suu liikkui, mutta Lily ei tiennyt, puhuiko se vai hengittikö vain.
”Lily”, Severus sanoi hetken kuluttua hiljaa. Lily nosti katseensa kohdatakseen Severuksen silmät, mutta ne tuijottelivat epävarmoina varpaita. Severus halasi toisella kädellään polviaan ja raapusteli toisella epämääräisiä kuvioita maahan. ”Muistatko”, hän kysyi, ”kun seitsemän vuotta sitten istuimme myllyn juurella ja yritimme tehdä itsekseen pyörivää hyrrää oljenkorsista?”
Lilyn täytyi miettiä hetki. Hyrrä? Oljenkorsi? Sitten hän naurahti, kun tilanne muistui hänen mieleensä. ”Se oli minun äitini syntymäpäivänä, eikö vain? Halusin viedä hänelle jotain poikkeuksellista lahjaksi.” Lily pudisteli päätään hymyillen. Oli ollut mukava istua Severuksen kanssa, yrittää käyttää jännittäviä taikavoimia johonkin kauniiseen ja mukavaan. ”Mutta eihän siitä mitään tullut.”
Severus nyökkäsi, joskaan ei Lilylle vaan jaloilleen, ja ylikasvaneet hiukset valuivat hänen kasvojensa peitoksi. Yksi hius lepäsi suoraan hänen koukkuisen nenänsä päällä, mutta hän ei huomannut. Hän huokaisi ja heilautti taikasauvaansa. Lily katsoi hämmentyneenä, kun viereisestä pellosta liisi Severuksen viereen muutama olki, jotka taittelivat itse itsensä timantinmalliseksi hyrräksi. Hyrrä lensi Severuksen käteen, ja vihdoin Severus nosti päätään. Hän katsoi tiukasti hyrrää, nosti sen silmiensä tasolle ja puhalsi siihen kevyesti taikasauva toisessa kädessään. Hyrrä nousi sentin verran Severuksen käden yläpuolelle ja alkoi pyöriä. Severus huitaisi taikasauvallaan laiskan näköisesti ja lennätti hyrrän Lilyä kohti. Lily ojensi kätensä hymyillen ja otti hyrrän vastaan.
Hyrrä pyöri juuri sopivan hitaasti, jotta sen mutkikasta rakennetta saattoi ihailla samalla kun sen liikettäkin. Lily katseli hyrrää, eikä voinut eikä halunnut lopettaa hymyilemistä. Tämä oli niin kuin ennen, kun hänen ja Severuksen ystävyys oli ollut helppoa ja oikeaa, kun he olivat yrittäneet rakentaa pieniä iloisia asioita ja puhuneet siitä, kuinka hilpeysliemen sivuvaikutukset voisi ehkäistä tai kuinka Severus oli keksinyt vaimennousloitsun. Kuinka kuumejuoma kannattaisi hauduttaa, kuinka Lily oli viimein oppinut karttaamattomuusloitsun, kuinka Severus ei ollut saanut kahteen päivään lämmintä ateriaa, kuinka Lilystä oli tehty valvojaoppilas… Kunpa he voisivat taas puhua niin kuin ennen, ja Severus voisi opettaa Lilyäkin tekemään hyrrän, he voisivat istua Tylypahkan järven rannalla ja yrittää puhua vedenväelle tai keittää yhdessä uniruohouutetta.
”Severus”, Lily kuiskasi ja tuijotti edelleen hyrrää. He olivat niin kaukana toisistaan, eihän Severus kuulisi –
”Mitä?”
Lily huokaisi. Hän siirsi toisen kätensä hyrrän ylle, niin että se pyöri hänen käsiensä suojassa, ja katseli sitä sormiensa välistä. ”Ei asioiden tarvitse mennä näin. Kyllä me voisimme olla vielä ystäviä. Kunhan… kunhan…”
Severus nousi seisomaan niin äkkiä, että Lily hätkähti. Lily nosti hieman varovaisesti katseensa ja tajusi, että samalla hänen poskelleen vierähti yksi kyynel, mutta se ei ollut nyt tärkeää. Tärkeää oli Severuksen katse, kuin nurkkaan ajetun eläimen tuijotus paitsi tuskaisempi. Kun Severus puhui, hänen äänensä oli karhea, lähes tunnistamaton. ”Kunhan mitä? Kunhan luovun ainoista ystävistäni, niinkö?”
”He – he eivät ole ystäviä, Severus – ”
”Eivät ole ystäviä! Mitä sinä sanoit?”
Lily huokaisi. Ei tätä taas. ”Oletko sinä todella sellainen, Severus? Mitä sinä teet heidän kanssaan? Mulciber ja Avery – he – rakennatko sinä heidän kanssaan hyrriä ja istut katsomassa ohrakaunoa ja – ”
”EN TIETENKÄÄN!” Severus huusi. Lilyn teki mieli kyyristyä hänen vihansa edessä, mutta se tuntui väärältä. Niinpä Lily vain katsoi maassa istuen, kuinka Severus seisoi siinä hänen edessään ja huusi. ”HE EIVÄT OLE SINÄ! En minä haluaisi rakentaa heidän kanssaan hyrriä tai istua missään, minä haluan tehdä sitä sinun kanssasi, mutta minä en kelpaa sinulle – ”
”Totta kai kelpaat – ”
”Sinä olet itse sanonut, että se on ohi, että minun anteeksipyynnöilläni ei ole mitään merkitystä, että on liian myöhäistä, että se on ohi, etkä sinä ole vastannut yhteenkään minun pöllööni tai edes suostunut katsomaan minua käytävällä, vain sen takia, kenen kanssa minä liikun, vaikka minä olen kestänyt kuusi vuotta sitä, että sinun ystäväsi nostavat minut nilkoista roikkumaan
minun omalla taiallani ja kiroavat minun hiukseni ravuiksi joiden sakset purevat korvani rikki tai hampaani kasvamaan metrin mittaisiksi tai – ”
”En minä ole heidän ystävänsä! Minä olen aina tullut siihen väliin, kyllä sinä sen tiedät!”
”Minä näin sinut ja Lupinin – ”
”Niin, Lupinin! Ei hän sinua kiroa, ei varmasti, hän ei ole sellainen!”
Siihen tuntui loppuvan Severuksen puhti. Hän vain tuijotti Lilyä ja hengitti kiivaasti, mutta ei enää sanonut mitään, ja hetken kuluttua hän valahti istumaan siihen missä seisoi aivan kuin hänen jalkansa eivät enää yhtäkkiä olisi jaksaneet kannatella hänen vähäistä painoaan. Severus huokaisi ja katseli taas varpaitaan ja halasi polviaan.
Lily tuijotteli ohrakaunoa, joka ei edelleenkään tehnyt mitään muuta kuin räpytteli satunnaisesti siipiään ja liikutteli suutaan ja oli vain ja näytti edelleen tyytyväiseltä. Lily mietti ystäviä ja uskollisuutta ja sitä, kuinka oli lukenut sinä aamuna Päivän Profeettaa ja saanut tietää, että Larawayn koko perhe oli löydetty kuolleena keittiön pöydän äärestä, ja Lily oli muistellut Henry Larawayta, joka oli ollut töissä siinä ruokakaupassa, jossa Evansit olivat käyneet ennen kuin Lily oli lähtenyt Tylypahkaan, ja joka oli neuvonut hänelle, missä pääsiäismunat olivat ja hymyillyt ja sanonut, että
oli ilo olla avuksi…
”Minä olen opetellut koko kesän suojaloitsuja”, Lily sanoi.
”Niinkö?” Severus kysyi, mutta ei kuulostanut siltä kuin olisi pitänyt. Severus kuulosti lähes siltä kuin aina kun he juttelivat, aivan kuin kaikki olisi ollut hyvin ja Severusta olisi vain kiinnostanut kaikki, mikä Lilyn elämään liittyi. ”Olen varma, että olet oppinut ne kaikki.”
”En ole, en ole oppinut tarpeeksi”, Lily kuiskasi, vaikka hänen oli tarkoitus puhua ääneen. ”En tarpeeksi, en haluaisi jättää perhettäni tänne yksin ja lähteä pois, he eivät ole turvassa yksin – ”
”Totta kai he ovat turvassa”, Severus sanoi tasaisella ja varmalla äänellä. Kuin tietäen, että oli oikeassa. Lily nipisti suunsa kiinni ja mietti, tiesikö Severus oikeasti, kuulostiko hän sen takia niin varmalta, ja miksi Severus tietäisi, vai yrittikö tämä vain väittää niin, jotta Lily ei huolehtisi, mutta miksi yrittäisi, kun he eivät olleet olleet ystäviä enää yli vuoteen…
”Lily”, Severus sanoi, ”totta kai he ovat turvassa.”
Lily puraisi huultaan. Hänen oli pakko kysyä. ”Mistä tiedät?”
Severus näytti yllättyneeltä. ”Minä – minä – vain – luota minuun, Lily, kyllä he ovat turvassa, minä lupaan.”
Lily katsoi Severusta pitkään silmiin, ja Severus näytti siltä, ettei se haitannut häntä. He istuivat maassa ja tuijottivat, ja Severus näytti siltä kuin häneen todella voisi luottaa, mutta Lily tiesi paremmin. Lily tiesi kyllä, että jos Severus oli varma, siihen oli vain yksi selitys, ja koska Severus oli varma, Lilyllä oli vain yksi vaihtoehto.
”Minä haluaisin olla sinun ystäväsi”, hän sanoi. ”Minä ihan totta haluaisin, Severus. Mutta minä en voi olla kenenkään sellaisen ystävä, joka on tekemisissä kuolonsyöjien kanssa. Me emme voi enää tavata.”
Severus ei enää näyttänyt siltä, että kaikki oli hyvin, mutta ei hän näyttänyt muultakaan. Hän näytti tyhjältä. Hetken he vielä katsoivat toisiaan silmiin, mutta Lily ei nähnyt enää Severusta vaan pelkät tyhjät tummat silmät. Severus ei pyytänyt anteeksi, ei hän tätä ollut ikinä pyytänyt anteeksi. Severus vain katsoi häntä hetken ja sitten nyökkäsi ja nousi hitaasti seisomaan. Lily seurasi katseellaan, kuinka Severus kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pois, ja Lily mietti, mihin Severus muka menisi, koska ei tämä haluaisi mennä kotiinsa ja Lily oli varastanut Severuksen paikan metsiköstä. Ehkä Severus menisi myllyn luokse tuijottamaan kiviseinää? Mutta ei hän voisi, koska lähistön teinit olivat keksineet saman paikan ja alkaneet kerääntyä sinne ryyppäämään – tai ehkä Severus tekisi jonkin ovelan loitsun ja saisi teinit vaihtamaan paikkaa, Severus oli hyvä keksimään ovelia loitsuja…
Lily huokaisi ja katsoi ohrakaunoa. Sen suu väpätti nopeammin kuin aiemmin, mutta se näytti edelleen tyytyväiseltä, vaikka mistä Lily tietäisi, milloin ohrakaunot olivat tyytyväisiä. Hyrrä Lilyn vieressä pyöri edelleen, mutta sitä Lily ei halunnut nähdä.
Pitkän aikaa Lily vain istui paikoillaan. Sitten ohrakauno sulki suunsa ja saman tien sen jälkeen nousi lentoon. Se liihotteli aivan Lilyn silmien editse ulos metsästä suoraan viereiselle ohrapellolle ja pois näkyvistä. Ehkä sekin oli kaivannut vain hetken rauhaa ennen kuin meni takaisin sinne, minne kuului. Lilykin nousi ylös ja päätti, että menisi kotiin selvittämään asiat edes Petunian kanssa, koska vaikka Petunia toivoi Lilyn
turhien typerien noitahömpötyssuojaloitsujen menevän
voi luoja nyt vihdoin ja viimein pieleen, ainakaan Petunia ei halunnut olla kuolonsyöjä.