Nimi: Ritvan elämä ja vaiheet
Kirjoittaja: Santerijou
Ikäraja: S
A/N: Kolme lyhyttä tarinaa armaan hahmoni elämästä. En jaksanut käyttää betaa, joten virheet ovat todennäköisiä.
Ritvan elämä ja vaiheet
Rippileiri
Olen viime aikoina miettinyt yhtä asiaa, nimittäin sitä, että elämälläni on valtava glamourin puutostila. En oikein tiedä, mitä asialle voisi käytännössä tehdä, mutta uskon, ettei tilanne ainakaan Mäkkärissä istumalla ja Salkkareita katsomalla parane. Joissain ihmisissä on luonnostaan paljon glamouria, mutta minun pitää ihan tosissani yrittää. Minulla on kiharat, jotka eivät ole viehkeästi olkapäille valuvat ja kasvoja kehystävät, vaan afrotyyliin taivaaseen kohoavat, kuivat käkkärät. Lisäksi olen lyhyt ja minulla on paksut reidet, eli näytän enemmän puutarhatontulta, kuin glamour-ihmiseltä.
Otetaanpa esimerkiksi paras ystäväni Arska: hän istuu minua vastapäätä design-Mäkin pöydässä. Arskassa on luontaisesti niin paljon glamouria, ettei hänen tarvitse mitenkään edes yrittää. Se jos mikä on raivostuttavaa. Hänellä on nytkin ihan tavalliset vaatteet, mutta hän näyttää silti muotilehden kansikuvapojalta. Hän on asettanut uuden kullanvärisen iPhonensa pöydälle eteensä huolettomasti, ja vaikka laite on äänettömällä, vilkkuu merkkivalo koko ajan merkiksi uusista viesteistä. Laaja ystäväpiiri kuuluu minusta glamouriin elämään. Arska ottaa yhden ranskalaisen ja dippaa sen rennosti McFeast-majoneesiin. Majoneesia tarttuu ranskalaiseen vain hieman, ja hän syö sen hitaasti nautiskellen. Se vasta on glamouria. Minä otan kerralla viisi ranskalaista, ja ammennan puolikkaan dippipurkin kerralla. Minun tekee mieli hakea kassalta toinen dippi, mutta hillitsen itseni. Minun täytyy muuttua.
Toinen paras ystäväni, Kati, istuu Arskan vieressä. Hänestä ei voi puhua samassa lauseessa glamourin kanssa, mutta tiettyä tyyliä hänessäkin on. Se johtuu varmaan siitä, ettei häntä hevon helvettiäkään kiinnosta, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, mikä taas on hyvä asia sinänsä. Useat ihmiset eivät ajattele Katista mitenkään lämpimästi.
”Vittu, taas Drowzee!” Kati kivahtaa kiukkuisesti kännykkänsä näyttöä mulkoillen. ”Minä kävelin kaksi kilometria ihan turhaan, helvetti.”
Pari lähistöllä istuvaa perhettä mulkoilee meitä päin äkäisesti. Näen erään insinöörin näköisen isän kasvoilla ilmeen, joka kertoo hänen pohtivan, kuka helvetti meidätkin on kasvattanut. Minun tekee mieli huutaa hänelle, että ei yhdistä minua mitenkään Katin huonoon kielenkäyttöön. Minä olen sentään pyrkimässä glamour-ihmiseksi. Sellaisen ihmisen elämään ei kirosanat kuulu. En kuitenkaan huuda miehelle mitään, sillä huutaminen on kaukana glamourista.
Katin äiti maksaa hänelle ripsienpidennykset. Jo ne yksinään luovat (hänen kohdallaan harhaisen) vaikutelman glamourista. Minäkin haluaisin pidennykset, mutta minun vanhempani ovat sitä mieltä, että sellaisista turhuuksista saan maksaa itse. Minulla periaatteessa olisi vähän rahaa säästössä, sillä monet rippilahjani olivat kirjekuoressa, mutta jotenkin en raaski laittaa niitä kestoripsiin, olivat miten glamourit tahansa.
”Raksu laittoi tälleen”, Arska sanoo ja näyttää kännykkäänsä. Näytöllä on viesti: ”Mun syysloma kestää kaksi viikkoa, me lähdetään Espanjaan! Repikää siitä.”
Matkustaminen se vasta glamouria onkin! Meidän perheessä ei juuri matkusteta, ellei oteta huomioon jokakesäistä automatkaa Kokkolaan, jossa asuu pappa ja tämän uusi tyttöystävä. Minun piti viime kesänäkin lähteä mukaan, vaikka yritin perustella, miksi minun kannattaisi jäädä Tampereelle. Äidin mielestä Blockfestin aidan takana notkuminen ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Nyt kun mietin, ei se olisi kovin glamouriakaan ollut. Ehkä on parempi, että vietin viikon papan ja Annelin kanssa miettien, mikä olisi paras sävy talon seiniin. Senhän voisi jotenkin ajatella olevan taiteellista, vai mitä?
”Oltiinhan me just riparillakin”, Kati sanoo pyyhkien hihalla naamaansa, joka on täynnä ketsuppia, kun valitan matkustamisen vähäisyydestä.
”Sitä ei voi matkaksi sanoa”, minä murahdan. Ripari oli varsinainen fiasko, ja niin kaukana glamourista, kuin vain voi.
Minä olin vähän toivonut, etten pääsisi samalle leirille Katin kanssa, sillä hän on niin äänekäs ja huomionkipeä, että samassa seurassa on todella vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. Arskan ei tarvinnut käydä rippileiriä, sillä hän oli koko kesän Tukholmassa seurustelemassa sukulaistensa kanssa, pelaamassa golfia ja viettämässä unohtumattomia illallisia jännittävien ihmisten kanssa. (Tarvitseeko sanoakaan, miten glamourilta Arskan elämä kuulostaa?)
Kati tuli kuitenkin samalle leirille. Meitä ei leiri voinut vähempää kiinnostaa, mutta koska olimme hyväksyneet kohtalomme joutua sinne, päätimme suhtautua siihen kuin mahdollisuuteen päästä viikoksi muhinoimaan poikien (ja tyttöjen) kanssa aurinkoiselle rannalle. Leirikeskuksen esitteessä luki, että herttaisen vanhanaikainen, mutta modernisti sisustettu maalaishuvila sijaitsee loistavalla paikalla järven rannalla hyvien ulkoilumahdollisuuksien äärellä. Kuulosti minun korvaani ihan mukavalta, joskaan ei kovin glamourilta. Vaan ken tietää? Glamour-elämäänhän saattoi hyvinkin kuulua ajoittainen oleskelu idyllisellä maaseudulla.
Todellisuudessa maalaishuvila oli ränsistynyt mökkerö alle 20 kilometrin päässä Tampereelta, paikassa oli ulkohuussit, ja niin sanottu ”järvi” oli mutainen lammikko, jossa asusti Loch Nessin hirviö ja sata muuta kalaa. Paikka ei ollut herttaista nähnytkään, ja sieltä oli glamour kaukana.
Itse leiri oli jotain aivan järkyttävää. Leirillä oli kolme poikaa, joista yksi oli Antti (eksäni), toinen Riku (toinen eksäni, ja lisäksi vihainen), ja kolmas joku nörtti, jota kukaan ei tuntenut. Että se siitä rannalla muhinoinnista. Kati oli tietenkin innoissaan, olla nyt kahdeksantoista tytön ympäröimänä seitsemän päivää ja yötä! Huhut kertovat, että hän ehti käännyttää kuusi tyttöä sillä leirillä. Enkä siis puhu uskoon tulemisesta. Leirillä mukana ollut pappi oli vanha tutiseva ukko, joka ei ollut iloinen Katin puuhista, mutta eipä se hänelle uskaltanut mitään sanoa. Tai taisi se yrittää sanoa jotain, että Kati ei ehkä tulisi saamaan unelmiensa kirkkohäitä, jos lainsäädäntö ei siihen päivään mennessä muuttuisi, mutta Kati vain nauraa käkätti ja sanoi, ettei ole aikeissa mennä naimisiin. Niinku koskaan. ”Ja vitut mä mistään lainsäädännöstä, en mä seuraa politiikkaa”, Kati kaakatti. Pappi pakeni äkkiä paikalta, ennen kuin ehti kuulla enempää ala-arvoista kielenkäyttöä.
Koulun alettua kaikki olivat vielä aivan rippikouluhurmoksessa. Puolet meidän luokasta oli ilmoittautunut isoskoulutukseen, ja usea oli ”tullut uskoon.” Kaikki olivat saaneet omista leireistään irti ihania muisteloita ja uusia, rakkaita ystäviä, joiden jälleennäkemistä isoskoulutuksessa he odottivat jo silmät kimmeltäen. Pahin kaikista oli Arskan sisko tollo-Tuuli, josta oli kehkeytynyt varsinainen diakoni kesän aikana. Hän puhui tohkeissaan Jeesuksen uusista farkuista ja miten oli oivaltanut elämän tarkoituksen. Tuuli ei onneksi ole meidän luokalla, vaan musiikkiluokalla, jossa kaikki muutkin ovat samanlaisia täysin kajahtaneita sekopäitä. Meidän luokalla on joukko kauhukakaroita, kuten Matti ja Kati, ja urheilijoita, kuten Roosa, Allu ja Make. Sitten on muutama Voguea ja muotiblogeja lukeva tyttö, joilla on joka päivä meikkiä ja tyylikkäät vaatteet asusteineen, joista he ottavat ”päivän asu” –kuvia Instagramiin ja omiin blogeihinsa. Nämä tytöt ovat kummallisia ja tylsää seuraa, mutta minun on myönnettävä, että he ovat koulustamme lähimpänä glamouria. Joskus oikein epätoivoisina hetkinä yritän vakoilla heidän tyyliään ja ottaa opiksi.
Rippileiristä minulle ei jäänyt mitään sen kummempia muistoja kuin se, että Antti meinasi hukkua löylyämpäriin, kun menimme ämpärisukelluskilpailua saunassa, ja että vihainen eksäni Riku jakoi leirin aika hyvin kahtia (toinen puolisko koostui Rikusta, nörttipojasta ja hyväkäytöksisistä tytöistä, ja toisella puolella oltiin minä, Kati, Antti ja Katin tytöt). En oikein luonut mitään suhteita toisen puolen ihmisiin. Glamouriin kyllä kuuluvat useat ystävät, minkä takia minä asiaa jälkikäteen vähän harmittelin, mutta veikkaan, että loppujen lopuksi se oli ihan hyvä juttu. Ylimääräiset kontaktit ovat suuri rasite. Ehkä glamour-ominaisuudet ilmestyvät minulle vasta vanhempana.
Villi nuoruus
Kun olen vaihtamassa vaatteita henkilökunnan pukuhuoneessa vuoroni päätteeksi, työkaverini Jenni kysyy, mitä aion tehdä huomenna, kun minulla on vapaapäivä. Kiskaisen legginsit jalkaan ja mietin. Minä en oikeastaan ole ajatellut tehdä yhtään mitään. Ehkä menen Luukas Salomaan luo katsomaan telkkaria ja samalla pakoilemaan Kamia, joka ahdistelee minua kysymyksillä korkeakouluun hakemisesta. Menen siis, jos Luken vaimo on Rovaniemellä. Asia täytyy selvittää.
”Ajattelin käydä ehkä kahvilla ystävieni kanssa”, sanon ja yritän keksiä jonkin toisen kiinnostavan aktiviteetin. Mitäköhän muut ihmiset tekevät vapaapäivinä? ”Ja, Kami, isosiskoni siis, ajatteli, että käytäisiin Ikeassa. Hän haluaa ostaa jotain tiettyjä servettejä.”
Kävelen kotiin ja matkalla mietin vapaapäivää. Minä en ole tehnyt mitään hauskaa pitkään aikaan. Minä en ole käynyt edes baarissa ainakaan kahteen viikkoon, kun olen ollut töissä viikonloppuisin. Kävin minä kyllä Katin kanssa yhdillä viime tiistaina, kun oli ammattikorkeakoulujen alotusbileet. Kati halusi päästä väijymään kiihkeitä tradenomityttöjä villillä päällä. Mutta mitään oikeasti jännittävää ei ole tapahtunut sitten Liinan ja Matin kihlajaisbileiden, jotka olivat juhannuksena. Ne kekkerit olivatkin niin hassunhauskat, että juhlakiintiö täyttyi kyllä ihan hyväksi aikaa. Huhu kertoo, että Liinan krapula kesti kaksi viikkoa. Minä uskon sen ihan täysin, sillä minun krapulani kesti viisi päivää, enkä minä edes juonut kuin viisi tequilaa ja puoli litraa Matin tekemää boolia.
Minun tekisi mieli soittaa Lukelle, mutta olen ikään kuin yrittänyt päästä yli hänestä. Hän on edelleen yhdessä vaimonsa kanssa, eikä kukaan tiedä miksi. Minä olen jo aika hyvin kuivilla, sillä puhuin hänen kanssaan viimeksi kaksi viikkoa sitten, ja laitoin vain pari Salkkari-aiheista viestiä viime perjantaina.
Arska vastaa nopeasti, koska hänellä on aina kännykkä kädessä. ”Ritu! Sinusta ei olekaan vähään aikaan kuulunut. Miten menee? Voitaisiinko jutella vähän myöhemmin, minä olen juuri Raksun kanssa myöhäisellä lounaalla. Meni eilen aika myöhään uusien opiskelijoiden kanssa, hehheh, ne ne vasta jaksavat bilettää!”
”Joo, miten vaan”, mumisen. ”Minulla on huomenna vapaapäivä, jos haluat tehdä jotain.”
”Voi ei, minulla on kyllä koko alkuviikko jo aikataulutettu! Yhdellä luokkalaisella on kokous, jossa keskitytään salmarin juomiseen, ja Raksun äidillä on syntymäpäiväjuhlat, sitten pitäisi kirjoittaa kaksi eri esseetä ja ainakin aloittaa yksi esitelmä, että ensi viikolla ei kyllä onnistu! Niin, ja arvaa mitä, torstaina käyn syömässä yhden meidän tuutoriluokan tytön kanssa! Hän on tosi söpö, voin näyttää sinulle kuvan sitten!”
”Joo, ihanaa. No, ei voi mitään, soitellaan viikonloppuna”, sanon ja suljen puhelimen. Olisihan minun pitänyt tietää, että Arskalle pitää aina varata aika vähintään kolme viikkoa etukäteen. Hänellä on liikaa ystäviä.
Soitan Katille. Hän vastaa, mutta tiuskaisee äkäisesti olevansa zumbassa. Hän lisää, että ohjaajalla on hyvä perse, jota hän on tuijottanut koko tunnin. Sanon, että tänään voitaisiin mennä baariin, mutta Kati lyö luurin korvaan jatkaakseen ohjaajan takapuolen kyttäämistä.
Liinalle en viitsi soittaa, sillä hän on takuulla suunnittelemassa glamourhäitään anoppinsa ja appiukkonsa kanssa, jotka ovat niin rikkaita, että voivat varmasti järjestää Liinan toivoman pinkin shampanjaputouksen, jossa ui ruusun terälehtiä ja syömäkelpoista glitteriä.
Kai minulla nyt on muitakin ystäviä? Tällä hetkellä ei tule ketään mieleen. Lähestyn vääjäämättä kotia, jossa odottaa stressaantunut Kami puukauha kädessään kehittelemässä uusia soppareseptejä, valmiina aloittamaan utelun syksyn yhteishaun aikatauluista. Minä olen monta kertaa sanonut, etten aio hakea minnekään, ennen kuin tiedän, mitä haluan opiskella. Tällä hetkellä kaikki opiskelu kuulostaa ikävän työläältä ja raskaalta. Vain hieman olen kateellinen kaikille niiden bileille, jossa Arska, Raksu, Kati ja Liina ramppaavat koko ajan. En tosin tiedä, onko krapulassa tunneilla käyminen kovinkaan auvoista.
Soitan lopulta kuitenkin Luukas Salomaalle. Aion olla kohteliaan etäinen. En halua paljastaa ikävääni. ”Hei, mitä sinä teet? Minä pääsin juuri töistä”, sanon huolettomaan sävyyn.
”Ööh, minä olen vielä töissä”, Luke sanoo.
”Ethän sinä yleensä ole sunnuntaisin töissä.”
”Hmm, no, nyt olen.”
”Mikä nyt on?” kysyn. Äijä kuulostaa etäiseltä.
”Ei mikään, olen töissä.”
”Okei. Tuletko tänään kanssani kahville? Ei olla juteltu pitkään aikaan.”
”Hmmm, tuota, minulla menee täällä aika pitkään tänään. Yksi venäläismiljonääri ei ollutkaan tyytyväinen asunnon sohvan väriin, ja sitä minun pitää nyt sitten setviä.”
”Okei, no entä huomenna? Minulla on vapaapäivä.”
”En ehdi huomenna.”
”Entä tiistaina? Silloin minulla on aamuvuoro.”
”Ei sekään nyt oikein käy.”
”Keskiviikko? Hei joo, pikkulauantai!”
”Tuota, Ritu, Jansku on vähän hiilenä, kun löysi yhtenä päivänä sinun sukkasi makkarin lattialta. En kyllä edes tajua, miten joku tunnistaa tismalleen samannäköisiä mustia sukkia! Se olisi ihan hyvin voinut olla hänen sukkansa, mutta ei kuulemma ole, sillä hän ei käytä Cittarin lastenosastolta ostettuja halpissukkia.”
”Ne eivät ole Cittarista!”
”Mutta lastenosastolta?”
”No, joo. Ne maksoivat euron vähemmän kuin aikuisten, joten mitä väliä?”
”Ei mitään.”
Huokaisen. ”Meinaatko nyt, ettei meidän pitäisi nähdä vähään aikaan?”
”Kaipa.”
”Mutta minun tulee kauhea ikävä.”
”Eikö meidän pitänyt muutenkin olla näkemättä niin paljon?”
”En minä tiedä. Kuka sellaista soopaa on muka sanonut?”
”Sinä itse. Ritu, venataan vähän aikaa, niin kyllä hän siitä rauhottuu.”
”Hmm.”
”No?”
”Ei sinun kaltaisesi vanha setä voi sanoa, että ’venataan’.”
”Pää kiinni, Ritu, minä olen mies parhaassa iässä.”
”Niinpä niin. No, menehän nyt jatkamaan töitä, niin pääset pian kotiin vaimosi luo. Jospa hän olisi tehnyt maittavan sunnuntaiaterian.”
”Hahaha, hauska vitsi. Korkeintaan itselleen voileivän, jonka päällä on sipaisu Beceliä ja joku puunlehti.”
”Luultavasti. Menen nyt. Heippa.”
”Heippa.”
Minulle tulee vähän kummallinen olo puhelun jälkeen. Tiedän, ettei minun kuuluisi haikailla Luken perään, mutta minkäs minä itselleni mahdan. Tiedän myös, että Luke tekisi mitä vaan, että voisi vaihtaa minut vaimonsa tilalle. Sitä en tiedä, miksi he edelleen ovat yhdessä. Joskus viime vuonna, kun näimme todella usein, Luke ehdotti, että voisi erota minun takiani. Sanoin, että älä helvetissä. En ollut valmis mihinkään suhteeseen. Olin juuri eronnut Ronista. Halusin viettää villiä sinkkuelämää. Sitä paitsi, se hyvin pieni järjen ääni, joka päässäni joskus harvoin kuuluu, sanoi, että Luke on minua 17 vuotta vanhempi. Lasken, että sitten kun minä olen pirteä kuusikymppinen, on Luke 77-vuotias vanha pappa.
Jos ihan oikeasti ajattelen, niin kyllä minä Luken kanssa haluaisin olla, mutta kun hän on niin eri maasta kuin minä. Millainen haloo siitä syntyisikään, herranjestas! Menestyt rikas liikemies ja nuori, köyhä ja vain lukion käynyt kaupan kassa. Jos seurustelisimme, hän varmaan haluaisi, että muuttaisin niiden isoon taloon. Hän saattaisi vitsillä heittää, että voisin lopettaa työt, koska hän pystyisi täysin elättämään molemmat. Koska olen laiska paska, ottaisin ehdotuksen kuolemanvakavasti. Voisin alkaa kotirouvaksi ja käyttää päivät pitkät kissani ja Salomaan koirien hoitoon. Se olisi ehkä aluksi ihan mukavaa, mutta loppuunsa vähän noloa. Ehkä minä voisin sitten keksiä itselleni mukavia harrastuksia, kuten lintujen tarkkailun tai kukkasommitelmien tekemisen.
Värähdän. Mieluummin hyppään saman tien hautaan. Tuollaista elämää viettävät eläkeläisihmiset. Minä olen vielä aika nuori. Haluan nyt vihdoin aloittaa sellaisen villin nuoruuden, jossa biletetään arkipäivinä ja tehdään spontaaneja reissuja Eurooppaan. Voisin vaikka lähteä Katin ja Liinan kanssa interrailaamaan!
Se on itse asiassa niin hyvä idea, että soitan sittenkin Liinalle silläkin uhalla, että keskeytän tärkeän kiistan siitä, minkä värisiä karkkeja juhlapaikan pöydille laitetaan. Valitettavasti Matti vastaa: ”Mitä?”
”Miksi vastaat Liinan kännykkään?” kysyn yhtä kohteliaalla äänellä.
”Se meni paskalle.”
”Etkö tiedä, etteivät tytöt kakkaa?”
”Oliks sulla jotain asiaa?”
”Joo, mutta vain Liinalle.”
”No mä voin kertoa sille.”
”Sepä ystävällistä, mutta ei kiitos. Hei hei.”
Suljen puhelimen. Ei siitä interrailista mitään tule.
Voin jo kuvitella sieluni silmin: Kati ja Liina innostuisivat aivan tajuttomasti ideasta. Kati alkaisi heti selata eurooppalaisten homobaarien sivuja. Liina vilahtaisi ostamaan mitä seksikkäimpiä bikineitä luullen, että kohde olisi jokin lämmin maa. Hän ei myöskään suostuisi lähtemään ilman Mattia, koska ei kestäisi kuukauden selibaattia. Katikin haluaisi ehdottomasti ottaa mukaansa uusimman tyttöystävänsä (joka olisi turhaa, sillä tyttö jäisi todennäköisesti matkasta jossain Ranskan trendikkäässä homobaarissa, kun molemmat tytöt löytäisivät uudet naikkoset). Matka alkaisi kivalla laivareissulla Tukholmaan, jonka aikana kaikki menisi heti kättelyssä päin persettä, sillä Matti ostaisi ihan helvetisti viinaa, ja minä auttaisin häntä juomaan ne laivan hytissä. Sitten eksyisin jonkun ruman äijän hyttibileisiin ja heräisin aamulla laivan kannelta, jossa nukkuisin virolaisen raksamiehen kanssa viltin alla. Seuraavana päivänä selviäisi myös, että kyseessä olikin Päivä Tukholmassa –risteily, ja laivasta pääsisi ulos vain kello 10-16. Kello olisi sitten jo kymmentä vaille neljä, kun tajuaisin asian, enkä enää ehtisi herättää nukkuvaa Liinaa. Sitä paitsi Kati olisi hävinnyt viinakauppaan, ja Matti olisi kadonnut.
Olisimme ensin masentuneita, että meni reissu pieleen, mutta sitten kuuden aikoihin Liina heräisi taas elävien kirjoihin ja kiskaisisi pari minttushottia ensihätiin. Häntä alkaisi taas biletyttää, ja avaisimme Katin ostaman skumppapullon ja Absolut-vodkan. Vetäisimme ihan hirveät perseet ja lähtisimme yökerhoon. Siellä Kati löytäisi eilisen tytönsä jonkun muun seurasta ja saisi raivarin. Vartijat joutuisivat viemään hänet rauhoittumaan. Minä ja Liina löytäisimme Matin polttamasta pilveä laivan kannella turkulaisganstojen kanssa (iältään 19-20 –vuotiaita). Matti ja Liina järjestäisivät ihastuttavan romanttisen jälleennäkemiskohtauksen pelastusveneen päällä. Minä ja turkulaisganstat pakenisimme sisätiloihin tunnelman käytyä liian romanttiseksi.
Turkulaisganstat tarjoaisivat minulle pilveä, mutta kieltäytyisin älyttömään humalaan vedoten. Kati, joka oli jollain ilveellä päässyt pakenemaan vartijoilta, vaatisi sen sijaan saada pari henkäystä. Sanoisin, että onkohan sen nyt ihan hyvä idea. Kati sanoisi, että on. Hän on poltellut ennenkin. Yksi turkulaisista haluaisi tarjota minulle juoman baarissa. Se poika kysyisi, mitä juon. Sanoisin, että ehkä vettä. Poika toisi minulle drinkin, joka koostuisi absintista ja ehkä vedestä. Parin tunnin päästä havahtuisin siihen, kun pussailisin helvetin kännissä tanssilattialla sen Katin eilisen muijan kanssa. Pakenisin kauhuissani laivan sokkeloisille käytäville. Aamulla heräisin penkiltä siihen, että kello olisi 9.00 ja laiva olisi pian Helsingissä.
Satamassa huomaisin, että lompakko on hukkunut. Kysyisin Katilta, onko hänellä mahdollisesti junalippu Tampereelle. Ei olisi, ainoastaan Interrail-lippu. Sitten kysyisin, onko hänellä rahaa. Ei olisi, hänenkin lompakkonsa oli hukkunut. Kysyisin Liinalta, onko heillä rahaa. Ei olisi, koska Matti osti koko tilillä tuliaisia laivan viinakaupasta. Kävisin maailmanlopun krapulassa yrjöämässä terminaalin edessä olevaan pensaaseen. Kiroilisin Katin kanssa. Luke soittaisi minulle ja kertoisi olevansa työmatkalla Helsingissä. Menisimme hänen kyydillään takaisin kotiin.
Unohdan Interrail-idean saman tien. Minulle tuli krapula pekästä ajatukseta. Juuri ennen kotia piipahdan nopeasti Siwaan ja ostan pakastepitsan ja suklaajäätelöä, joita syöden aion viettää huomisen vapaapäivän Luken sohvalla villisti lojuen.
Seurustelusta ja keski-iän kriisistä
Tietyssä iässä sitä alkaa miettiä elämän tarkoitusta, varsinkin oman elämän. Viiden viime vuoden ajan kaikki ystäväni ovat menneet naimisiin, ostaneet talon ja koiran, ja jotkut hullut hankkiteet oikeita, eläviä lapsiakin. Viime viikolla sain kuulla, että Liina ja Matti saavat ensi kesänä lapsen. Minun piti istua alas ja kysyä, että anteeksi mitä, jolloin Liina toisti asiansa.
”Mieti, oma pieni mussukka! Minä olen ihan varma, että se saa minun lahjani ja Matin hyvän ulkonäön!”
Minä meinasin kysyä, että mistäköhän lahjoista Liina oikein puhui, mutta olin liian järkyttynyt avatakseni suuni. Eivät he vain kerta kaikkiaan voi hankkia vielä lapsia! Mehän olemme vasta aikuisuuden kynnyksellä. Miten he voivat muka kasvattaa tasapainoisen ihmisen, kun ovat itsekin vielä opettelemassa elämistä!
”Mutta ollaanhan me jo kolmekymmentä”, tollo-Tuuli sanoi viikonloppuna, kun pohdin asiaa ääneen Arskan talon terassilla, jossa siemailimme kaljaa ja nautimme loppukesän haaleista auringonsäteistä.
Tuulin sanoissa piili totuuden siemen. Me olemme kolmekymmentä. Myös minä. Minä, Ritva Kiviranta, olen kolmekymmentä vuotta, enkä ole saavuttanut mitään, mitä yleensä saavutetaan siihen ikään mennessä. Ulospäin näytin tyyntä naamaa siinä terassilla istuessa ja kaljaa juodessa, mutta sisäisesti tuntui kuin olisin yhtäkkiä alkanut pudota. Kyllä tähän ikään mennessä yleensä on edes oikea työpaikka. Tai jokin harrastus. Minun harrastukseni on opettaa kissalleni erilaisia temppuja. Se osaa jo maukua käskystä, ja antaa tassua. Seuraavaksi aion opettaa sen käyttämään vessanpönttöä.
Useimmilla minun ikäisilläni on puoliso. No, Katilla ei tietenkään ole, eikä Arskallakaan juuri nyt, mutta tarkoitankin sellaisia oikeita aikuisia enkä meidän kaltaisia ikiteinejä. Minulla voisi olla oikein kiva poikaystävä, jos en olisi synnynnäinen epäonnistuja ja megaluuseri. Meidän piti Ronin kanssa mennä naimisiinkin. Varmasti meillä olisi nyt oma talokin. Ja yhteinen koira. Joka olisi vähän enemmän Ronin kuin minun, sillä minä en ole koskaan pitänyt päivittäisestä lenkkeilystä.
Varmasti meillä olisi vaikka mitä, jos sitä virhettä ei olisi sattunut. Tai jos olisin parempi näyttelemään, valehtelemaan ja salailemaan asioita. Hyi olkoon. Siinä tapauksessa minulla olisi jo valmiina paikka helvetissä.
Kyseinen virhe soittaa minulle, kun pääsen töistä tiistaina. Mietin vähän aikaa, vastaanko. ”Minä en ehdi nyt puhua”, valehtelen, ”Kami käski minun käydä hakemassa viimeiset roinani pois niiden luota.”
”Lähde kanssani tänään punkkulasillisille! Minä tarjoan! Voidaan me juoda ne meilläkin ja katsoa Salkkarit ja Temptation Island. Minulla on kaksi purkkia Ben&Jerry’siä pakastimessa.”
Voi helvetin kevät. Miten minä nyt sanon ei? ”Luke. Mennään vaan, mutta ei teille, koska olen jätskilakossa. Nähdäänkö Jopessa seitsemältä? Voin pyytää, laittaisiko Veksi telkkarin kolmoselle, että nähtäisiin Salkkarit. Ja tarjoatko sinä oikeasti?”
Hän nauraa. ”Totta kai, kun kerran jo lupasin. Mutta vain yhden. En minä nyt aivan holtittomaksi voi heittäytyä!” Lisää naurua.
Luukas on muuttunut aivan hulluksi sen jälkeen, kun he pari kuukautta sitten erosivat. Hän käytti minua Tallinnassa ja Rukalla (en tajua, miksi, kun en minä helvetti maastopyöräile tai ratsasta tai mitä siellä nyt voikaan tehdä), ja osti itselleen auton. En tiedä, mitä hän sillä tekee, kun hänellä ei ole edes ajokorttia.
”Se näyttää hienolta Minun Taloni etupihalla”, hän väittää. Hän sai talon erossa. Se on hyvä asia. Talo on aika lähellä keskustaa ja siellä on poreamme. Lisäksi minun kissani on sinne tervetullut. Emme me siis usein siellä käy, mutta hyvä se on silti tietää.
Olen käynyt muutamilla treffeillä tässä kesän aikana. Niistä ei kannata puhua sen tarkemmin. Lisäksi viime talvena oli sellainen pieni kokeilu erään ihmisen kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Varmasti sen takia, koska kyseessä oli paras ystäväni Arska. Pienen hetken me luulimme, että meidät voisi olla tarkoitettu yhteen, mutta kyllä se totuus aika pian valkeni. Kyseessä taisi olla vain molempien vastikään alkanut sinkkuus, ja puolentoista promillen humala. Pääsimme asiasta yli ja palasimme parhaiksi ystäviksi. Emme kertoneet kellekään.
Ronin kanssa minä olin oikeasti valmis elämään hamaan loppuun saakka. Hän sentään halusi yrittää kanssani vielä toisen kerran huolimatta lukuisista vioistani. Roni on kaikkea, mitä voi ihminen toivoa: komea, urheilullinen, älykäs, kohtelias, kiltti, ja teki ihan helvetin hyvää ruokaa. Hän antoi jopa anteeksi kamalat virheeni. Hän on täydellinen vastakohtani, mikä tekee kaikesta niin outoa, sillä minä luulin, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Jos se pitää paikkaansa, niin miksi me emme sitten voineet olla yhdessä ikuisesti?
Olen kesän aikana melkein hyväksynyt sen, että olen sinkku, ja sinkkuna minä varmaan pysynkin. Kukapa haluaisi seurustella uusavuttoman miltei-kolmekymppisen kanssa, joka ei ollut edes koulutustaan vastaavassa työssä, ja joka oli vasta muutama viikko sitten muuttanut pois siskonsa luota, jossa asui väliaikaisesti?
”Minä en ymmärrä koko seurustelun ideaa”, Kati sanoo aina kun asia tulee puheeksi. ”Siinä sitä vain olla möllötetään saman tyypin kanssa. Mitä hienoa siinä on? Mitä sitten, kun alkuhuuma on mennyt ohi? Sittenkö sinä vain alat elää tavallista arkea? Siivotaan ja tehdään yhdessä ruokaa. Käydään yhdessä Citymarketissa ostamassa omat satsit Presidenttiä tarjouksesta ja ollaan kassalla kuin ei tunnettaisikaan. Minä en ainakaan jaksaisi sellaista.”
Luke ehtii soittaa vielä toisen kerran, ennen kuin ehdin Kamin luo. ”Voitko laittaa päällesi sen ihanan mekon? Sen yhden, tiedäthän?”
”En todellakaan. Se mekko otetaan esille vain viikonloppuisin, ja nyt on tietääkseni tiistai, ja me olemme menossa lähikuppilaan, emme hienoon ravintolaan.”
Luke vaikutti pettyneeltä. ”Sitten minun varmaan pitää kutsua sinut viikonloppuna syömään luokseni.”
Huokaisen. Minun on lopetettava Luken tapailu. Miten minä voisin ikinä löytää kunnon seurustelusuhteen, jos kannoillani roikkuu koko ajan viisikymppinen mies, jolla on lapsellinen huumorintaju ja helvetin kallis auto, joka ei ole edes rekisterissä?
”Minulla on treffit lauantaina”, sanon, vaikka omatunto kolkuttaa.
Luke hiljenee. ”Ai. Ai jaa. Ei se mitään. Nähdään parin tunnin päästä. Hei hei.” Hän lopettaa puhelun.
Hieron ohimoitani, kun painan toisella kädellä Kamin ovisummeria. Tulipa kamala olo. Miksi minä valehtelin Lukelle? Miksi? Miksen voinut sanoa, että minun pitää tehdä työhakemuksia? Se ei olisi edes ollut vale. Minä olen tehnyt työhakemuksia melkein joka päivä viimeisen puoli vuotta. Ehkä kohta tärppää.
Hississä katson peiliin, ja sieltä katsoo joku ihan hirveän väsynyt täti-ihminen. Ei helvetti, se olen minä. Peilikuva näyttää tosi surkealta. Kalpealta, ahdistuneelta ja surkealta.
”Ritu. Laitoin nämä jo valmiiksi laatikkoon”, Kami sanoo avattuaan oven. ”Minä en löytänyt enempää.” Hän pysähtyy katsomaan minua. ”Miten sinä ajattelit kantaa tämän laatikon?”
”En tiedä.” Mielessäni pyörii Luken auto.
”Mikä sinulla on?” Kami tivaa kädet puuskassa. Veikkaan, että hän ei oikeasti ole kiinnostunut joutavista murheistani, vaan siitä, että en jaksaisi kantaa tavaroitani ulos hänen hienosta asunnostaan.
Sanon, että ei mikään, ja nostan banaanilaatikon ilmaan. Laatikko ei ole kovin painava. Enköhän minä tämän bussiin saisi.
Ulkona laatikko muuttuu vähitellen yhä painavammaksi. Soitan Arskalle. ”Onko sinulla auto? Voitko auttaa minua?”
Arska lupaa tulla hakemaan minut. Hän sanoo, että hänen äitinsä halusi ostaa uuden auton, ja hän sai vanhan kokonaan itselleen.
Hän kurvaa pian luokseni läheiselle huoltoasemalle. Nostan laatikon kyytiin ja istun itse etupenkille. Hän taputtaa reittäni tuttavallisesti. ”Mikä sinulla on? Näytät surkealta.”
”Me ollaan kohta keski-ikäisiä, eikä minulla ole vieläkään poikaystävää”, sanon. ”Lisäksi valehtelin juuri Lukelle, että minulla on treffit, vaikkei minulla oikeasti ole.”
Arska kohottaa kulmiaan. ”Mikäs nyt on? Vältteletkö sinä häntä?”
”En, mutta ehkä minun on aika asettaa hänet ikuisesti friendzonelle.”
”Tuota noin. Ritu, sinä tiedät, etten minä ihan hirveästi tykkää hänestä, mutta ihmettelen silti, että miksi sinä et voisi olla hänen kanssaan? Te olette molemmat sinkkuja nyt. Teidän välistä kipinää ei voi olla huomaamatta, ellei ole aivan toivoton taukki. Minä luulen vähän, että teidän kuuluu olla yhdessä.” Arska kuulostaa siltä, että olisi ajatellut asiaa enemmänkin.
”No ei, ei todellakaan. Ei.”
Illalla, kun tapaan Luken Jopen pubissa, mielessäni pyörii Arskan sanat. Meidän välinen kipinä? En minä huomaa mitään kipinää. Yritän katsoa meitä ulkopuolisen silmin. Näen kaksi aikuista, jotka istuvat vierekkäin sohvalla ja tuijottavat Salkkareita juoden samalla punaviiniä. He ovat ottaneet pullon. Se on jo puolillaan. Toinen laittaa käden toisen harteille. He nauravat telkkarille. Jonkin ajan päästä he nousevat ja lähtevät ulos käsi kädessä.
Päästän heti Luken kädestä irti. Vain seurustelevat parit pitävät toisiaan kädestä. Arska on väärässä. Minun täytyy oikeasti löytää joku poikaystävä.
Istun sohvalla sillä välin, kun Luke hakee jäätelöä ja viskiä. Silitän Luken labradorinnoutajaa. He ovat sopineet sille yhteishuoltajuuden. Koira on joka toinen viikonloppu Janskun luona Hämeenlinnassa.
”Ei minulla oikeasti mitään treffejä ole”, sanon katse maassa, kun Luke palaa jätskin ja viinan kanssa. ”Sanoin niin siksi, että minusta meidän kannattaisi alkaa nyt kehittää meidän ystävyyttämme.”
Luke heittää jalkansa sohvapöydälle. ”Mehän olemme jo ystäviä!”
Selitän hänelle, miksi meidän ei kannattaisi enää tapailla, ja että meidän kuuluisi olla vain ystäviä.
”Sinäkö luulet, että minä olen sinun suhteidesi esteenä?” hän kysyy kulmakarvat koholla.
Kiemurtelen. ”Niin.”
Hän naurahtaa. ”Mietipä uudestaan.”
Minä mietin koko jäätelön syömisen ajan. Kun se loppuu, alan juoda viskiä. Senkään jälkeen en vielä ole tajunnut, mitä hän tarkoittaa. Me alamme pussailla. Luke kysyy, haluanko jäädä yöksi. Minä vastaan, että haluan.
Minä jäin lopulta moneksi yöksi, mutta emme me koskaan sopineet seurustelusta.
