Kirjoittaja: Ränts
Nimi: Se saatanan lätkä
Ikäraja: K-11, lähinnä koska kielenkäyttö
Varoitukset: Armotonta lätkän dissaamista.
Paritus: Aaron/Mikko
Haasteet: Kirjoitusterttu (slash), Teelusikan tunneskaala (ärtymys)
Tiivistelmä: Kun koko saakelin Suomi oli korviaan myöten lätkäkansaa, oli hyvin hankala elää täysin jääkiekottomassa kuplassa.A/N: Mä vihaan lätkää. En tykkää ylipäätään mistään urheilusta, mut lätkästä kaikkein vähiten. Aaron on hahmoistani se, joka jakaa kanssani saman vitutuksen kyseistä lajia kohtaan, joten kirjoitan sitten hänestä. Tää teksti heittää ehkä pikkuisen yli, mutta tein niin. Koska voin. Ja koska se oli hauskaa : )
Se saatanan lätkä
AaronAaronin vitutuskäyrä alkoi olla taivaissa jo siinä vaiheessa, kun hän nosteli astioita tiskikoneeseen ruokailun jälkeen. Aivan pian hänen siskonsa saapuisi miehensä kanssa, eikä sen perkeleen lätkämatsin alkamiseen ollut kuin parikymmentä minuuttia aikaa. Mikko ja Iiro istuivat jo olohuoneessa, he juttelivat suu vaahdossa Kärppien tämäniltaisesta kokoonpanosta ja voittomahdollisuuksista. Aaron ei ollut tullut selvittäneeksi, mitä joukkuetta vastaan siellä nyt pelattiin, ei häntä kiinnostanut. Häntä ei haittaisi vaikka kaikki kilpaurheilu kiellettäisiin lailla. Eipähän tarvitsisi lähteä kotoa enää evakkoon sen takia.
Ja mihin hiiteen Aaron edes voisi kotoa lähteä? Ulkona oli jäätävän kylmä ja vettä tihkutti, ei hän voinut olla kahta tuntia kävelyllä. Kenenkään kaverin luokse ei voinut mennä, koska heistäkin joka ainoa istui takuulla sen samaisen lätkämatsin äärellä. Entäpä baari? Aaron oli muuttanut kokonaan uuteen kaupunkiin vasta aivan äskettäin. Hän ei tuntenut paikallisia kapakoita vielä niin hyvin, että olisi osannut nimetä jonkun, jossa ei olisi televisiota. ”
Jääkiekko-ottelu klo 18 alkaen, liity mukaan kisakatsomoon!” Okei, teinien lihatiskibaareissa tuskin olisi sitä ongelmaa, mutta nekään eivät olleet mikään vaihtoehto. Ajatuskin sellaisesta inhotti.
Yhtäkkiä kolahti, kun yksi juomalaseista luiskahti Aaronin kädestä lattialle ja hajosi.
”VOI SAATANA!”
”Mitä siellä nyt tapahtuu?”
Aaron marssi keittiön nurkalle hakemaan harjaa ja rikkakihveliä, kun Mikko ilmestyi ovensuuhun. Hän oli tumma ja karvainen mies, edelleen varsin komea, vaikka lähestyikin hyvää vauhtia neljääkymmentä. Ruskea tukka laskeutui laineina olkapäille, metsänvihreissä silmissä oli lempeä katse. Nytkin, vaikka Aaron oli ollut pahantuulinen lähes koko päivän. Mistä Mikko oikein ammensi kärsivällisyytensä?
”Ei mittään”, Aaron mutisi vastaukseksi ja alkoi lakaista lasinsiruja tummansiniseltä laattalattialta. ”Särjin vaan juomalasin.”
”Noinko palijon sua vituttaa yks lätkämatsi?” Mikko kohotti kulmiaan lähes huvittunena.
”No ei niinkään se lätkämatsi, vaan se, että kisakatsomo pitää pystyttää just meille”, Aaron vastasi. ”Te voisitte ihan yhtä hyvin mennä Erikan ja Pekan luokse, kun kerta aiotte niitten kans yhessä kattoa.”
”Mut ku me oltiin viimeksi niitten luona”, Mikko huomautti. ”Nyt on meijän vuoro.”
”No se.”
Aaronia häiritsi jääkiekkokaudessa eniten se, ettei hän päässyt sitä minnekään karkuun. Lehdet ja uutiset pursusivat aiheesta, jokainen kaveri puhui siitä, eikä netissäkään voinut käydä törmäämättä aiheeseen. Ehkä joku ostoskeskus voisi olla hyvä pakopaikka. Jos selostus kuuluisi keskusradiosta, se varmaankin hukkuisi muun metelin alle. Mutta jaksaisiko kauppojakaan kierrellä paria tuntia, kun ei ollut mitään ostettavaa? Sellainen oli enemmän naisten hommaa.
Jääkiekon pakoiluongelma oli palannut Aaronin elämään vasta muutama kuukausi sitten, kun he olivat Mikon kanssa muuttaneet yhteen. Hän oli aivan ehtinyt unohtaa, miten ärsyttävää se osasi olla. Kun koko saakelin Suomi oli korviaan myöten lätkäkansaa, oli hyvin hankala elää täysin jääkiekottomassa kuplassa. Ja voi jumalauta, jos joskus voitettiin mestaruuksia! Aaron ihan oikeasti toivoi, etteivät Kärpät tai Leijonat ikinä voittaisi mitään, koska se jos mikä sai ihmiset sekoamaan. Eikä jääkiekon välttely ollut enää ainoastaan vaikeaa, vaan sula mahdottomuus.
”Kumpihan teistä olikaan se teini, sinä vai Iiro?” Mikko kysäisi, kun Aaron kippasi lasinsirpaleet roskiksiin.
”Kyllä minä tästä kohta lähen häirittemästä.”
”Mitä ajattelit tehä?”
”En todellakaan tiedä.”
”Mitä jos vaan jäisit kottiin?” Mikko yritti. ”Siedättäisit vähän ittiäs.”
”Se ei kuule ois kenestäkään kivaa”, Aaron sanoi mahdollisimman rauhallisesti.
”
Et vitussa kyllä jää tänne, ku lupasi vähäksi aikaa lähtä!” kuului Iiron ääni olohuoneesta. Mikko pyöräytti silmiään. Vaikka Iiro jo periaatteessa hyväksyikin isänsä miesystävän, ei samaan taloon muuttaminen ollut sujunut missään tapauksessa kivuttomasti. Iiro oli tottunut elämään kahdestaan isänsä kanssa, eikä hän ollut toivottanut uutta perheenjäsentä kovin lämpimästi tervetulleeksi. Aaronista itse asiassa tuntui, että yhteen muuton jälkeen oli otettu takapakkia. Kuluneen vuoden aikana hänen suhteensa Iiroon oli kokenut sekä ylä- että alamäkiä, mutta nyt taidettiin olla tähänastisessa aallonpohjassa.
”Iiro, tämä on myös Aaronin koti, ja sää tiiät sen!” Mikko karjaisi olohuoneeseen päin. ”Voi vittu, mulla loppuu kohta oikiasti pinna ton pennun kans…”
”Eiköhän se joskus rauhotu”, Aaron huokaisi, vaikka ei itsekään jaksanut olla järin toiveikas. ”Mut ihan tosissaan, kyllä mää lähen sen matsin ajaksi evakkoon. Pitäkää te vaan hauska ilta, syökää sipsejä ja huutakaa aina ku Kärpät tekkee maaleja. Mun on ihan oikeesti parempi lähtä pois kuuloetäisyydeltä.”
”Mut ku tuo on ihan naurettavaa”, Mikko sanoi. ”Et sää nyt aikunen mies voi olla noin allerginen jääkiekolle!”
”Mikä sulla nyt on ongelmana?” Aaron ärähti siihen. ”Mää vihhaan jääkiekkoa, mutta koska sinä ja Iiro siitä tykkäätte, mää annan teijän sitä kattoa. Tämä on meijän yhteinen koti, en minä voi olla mikään telekkarin yksinvaltias. Mutta toisaalta en taho myöskään jäähä kuunteleen sitä, joten aattelin tehä kaikille palaveluksen ja painua muualle siksi aikaa. Niin se on kaikkien kannalta paras. Mutta nyt sekään ei yhtäkkiä ole ok sulle. Minkäköhän takia ei?”
Puolet likaisista astioista oli edelleen pitkin keittiötä, mutta Aaron päätti jättää siivoushommat tältä erää. Vaikka kotiaskareet tavallisesti rauhoittivat häntä, juuri nyt niistä ei olisi mitään apua. Hän oli liian kuohuksissaan. Mulkaistuaan Mikkoa vihaisesti Aaron marssi pois keittiöstä, nappasi naulakosta mustan tuulitakkinsa ja alkoi pukea kenkiä jalkaansa.
*
Tihkusade oli hellittänyt, mutta ulkona oli säkkipimeää ja kylmää. Asfaltti kiilteli kosteudesta, mutta satanut vesi ei ollut vielä ehtinyt jäätyä. Aaron ei rekisteröinyt ympäristöstään juuri muuta, hän vain marssi kiukkuisena eteenpäin. Niin monet asiat olivat viime aikoina rasittaneet häntä: Iiron kiukuttelu, lätkäkausi, työasiat, lätkäkausi ja Mikko. Ja vielä kolmannen kerran lätkäkausi.
Koska he olivat muuttaneet noin sadan kilometrin päähän entisestä kodistaan, heillä kaikilla oli paljon uutta opeteltavaa. Iiro oli uudessa koulussa, Mikolla ja Aaronilla oli uusi työpaikka. Piti solmia uusia ihmissuhteita, opetella uuden kotikaupungin karttaa ja sitten vielä yhdessä elämistäkin. Olihan se selvää, että siinä tilanteessa kaikkien pinna oli kireällä. Ehkä juuri siksi tämäniltainen jääkiekko-ottelu oli saanut Aaronin tavallista kiukkuisemmaksi.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Aaron oli poistunut uudesta kodista ovet paukkuen. Tietysti he Mikon kanssa välillä päätyivät riitelemään – ja yleensä nimenomaan suhteellisen pienistä asioista, mutta edellisestä kerrasta oli pitkä aika. Viime aikoina kotona oli kuitenkin ollut useammasta eri syystä varsin kireä ilmapiiri, joten Aaron oli odottanutkin jännitteen purkautuvan hetkenä minä hyvänsä.
Aaron ei ollut suutuksissaan huomannut seurata, minne oli menossa. Hän oli vain antanut jalkojen johdattaa, koska hänen oli kerta kaikkiaan täytynyt liikkua. Kirpeän kylmä ulkoilma ja reippaat askeleet olivat parasta lääkettä silloin, kun oikein ärsytti. Se vain, ettei hän enää asunutkaan tutussa ja turvallisessa Kempeleessä. Uusi kotikaupunki ei ollut Aaronille vielä niin tuttu, että hän olisi osannut suunnistaa siellä kovin hyvin. Hän pysähtyi keskelle jalkakäytävää huomattuaan, ettei tiennyt yhtään, missä oli.
Alueen täytyi olla melko syrjässä, sillä keskustan seudun Aaron olisi kyllä tunnistanut. Vieressä oli pieni puistoalue, vähän syrjemmällä metsää. Lähimmät omakotitalot näkyivät kaukana takanapäin. Ainahan sitä voisi vain seurata samaa tietä takaisinpäin ja katsoa, jos vaikka kohta alkaisi näyttää tutummalta. Toinen vaihtoehto olisi soittaa Erikalle, mutta se ei liiemmin houkutellut Aaronia. Sisko oli asunut Raahessa puolet elämästään, hän vain nauraisi, jos kuulisi pikkuveljen eksyneen näinkin pienessä kaupungissa.
Ja se saakelin vesisade alkoi taas. Tällä kertaa se ei ollutkaan enää mitään tihkua, vaan vettä satoi ihan kunnolla maahan asti. Aaron puristi kätensä nyrkkiin, veti syvään henkeä ja puhalsi ilmat hitaasti ulos keuhkoistaan. Loistavaa. Nyt hän oli riidellyt Mikon kanssa, lähtenyt jääkiekon takia evakkoon, eksynyt ja päätynyt keskelle jäätävää sadetta.
*
MikkoKun jääkiekkomatsi päättyi, Mikko jätti Iiron, Erikan ja Pekan hetkeksi olohuoneeseen ja häipyi keittiöön. Hänen teki hirveästi mieli tupakkaa, kuten aina silloin, kun joku asia suututti. Kärpät olivat kyllä voittaneet Tapparan kirkkaasti 3 – 0, mutta jotenkin se ei piristänytkään juuri nyt. Mikko ei ollut osannut eläytyä otteluun normaaliin tapaan, kun ajatukset olivat olleet kaiken aikaa Aaronissa. Miksi sen miehen piti olla niin hankala? Okei, ei kaikkien tarvinnut tykätä jääkiekosta, mutta pitikö sen takia osoittaa mieltä tuolla lailla?
Entä minne hiiteen Aaron oli mennyt? Mieshän oli sanonut, ettei tiennyt itsekään. Olikohan hän päätynyt johonkin kapakkaan? Jotenkin se tuntui epätodennäköiseltä, kun vaihtoehtoja oli vain kahta äärilaitaa: teinien bileluolat ja vanhemman väen karaokebaarit, joissa jätkämatsi varmasti näkyisi televisiosta.
Kiukkuisena Mikko kaivoi kännykkänsä esiin ja valitsi Aaronin numeron. Vaikka miehen käytös todellakin ärsytti häntä, oli vielä ikävämpää olla riidoissa. Aiemmin päivällä käyty sanaharkka kaivoi mieltä, eikä siitä pääsisi, ellei asiaa puhuttaisi pian halki.
Aaronilla kesti kauan vastata.
”
Joo.”
”Missä sää oot?”
”
En tiiä.”
”Miten nii et tiiä?” Mikko kysyi. ”Kai sää nyt jotain osaat sanoa. Ootko nää jossain kaupassa tai kapakassa vai…?”
”
Ei ku tää on joku puisto”, Aaron kertoi.
”Puisto?” Mikko huudahti. ”Siis… Et kai nää väitä, että oot ollu koko tämän ajan ulkona palelluttamassa ittiäs? Siellähän tulee vettäkin. Ei hyvä helevetti, pitäs kai nyt aikusen miehen osata tuon verran huolehtia ittestään…”
”
En tietenkään oo koko aikaa seissy vesisatteessa!” Aaron ärähti vastaukseksi. ”
Tässä on lähellä yks kahavila, josa kävin tunteroisen istumasa.”
Mikko huokaisi, laski mielessään takaperin kymmeneen ja päätti rauhoittua viimein. Hänhän oli soittanut sovitellakseen eikä tapellakseen lisää. Jatkuva pikkuasioista vääntäminen kävi kerta kaikkiaan hermoille. Ihan kuin Iiron kiukuttelussa ei olisi ollut ihan riittävästi jaksamista, nyt piti vielä riidellä Aaroninkin kanssa. Nyt oli tärkeintä selvittää, missä mies oli, jotta hänet voitaisiin hakea takaisin kotiin. Erika ja Pekka kyllä löytäisivät paikan, kunhan Aaron kuvailisi vähän ympäristöään.
”No hyvä, jos oot ollu sisällä lämpimässä”, Mikko sanoi jo hieman tyynempänä. ”Mut nyt meijän pitäis selevittää, että missä sää oot. Mää nimittäin haluan sut takas kottiin.”
Aaron kertoi sen kahvilan nimen, jossa oli käynyt, ja etsi vielä jostain lähimmän tienviitan. Mikko kirjoitti paperille kaiken olennaisen, kehotti Aaronia odottamaan ja lupasi tulla pian hakemaan. Hänestä oli kummallista, että juuri Aaron oli heistä kolmesta se, joka eksyi Raahessa ensimmäisenä. Hänhän tunsi kaupungin heistä parhaiten!
Erika, Pekka ja Iiro olivat jääneet käymään jälkipeliä olohuoneen puolelle. Mikko kuunteli vieno hymy huulillaan, kuinka Iiro selitti suu vaahdossa kärppäpelaajien tekemistä maaleista. Siihen nähden, että Iiro ja Aaron tulivat toimeen varsin vaihtelevalla menestyksellä, Mikosta oli yllättävää, miten hyvin poika tuli toimeen Erikan ja Pekan kanssa.
Vielä jos poika opettelisi sietämään Aaroniakin, kaikki olisi hyvin. Mikko ja Aaron olivat olleet vasta vuode yhdessä, ja seurusteluaikaa oli värittänyt Iiron protestointi uutta isäpuolta kohtaan. Aina välillä oli toki parempia aikoja, mutta aina lopulta otettiin takapakkia. Kuten nyt muuton yhteydessä oli käynyt. Mikko alkoi olla jo jaksamisensa äärirajoilla, koska elämässä oli tällä hetkellä niin paljon muitakin stressinaiheuttajia.
Mutta nyt toisten jälkipelit pitäisi mennä keskeyttämää, jotta Aaron saataisiin takaisin kotiin.
