Nimi: Petit déjeuner ja muistojen aamu
Kirjoittaja: tirsu
Fandom: Doctor Who
Genre: slice of life, fluffy, romance, angst, one-shot femme & snog
Paritus: Clara Oswald/Jenny (the Doctor’s daughter)
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Jos samaa sukupuolta olevien suhteet, ei ole sun juttusi, niin kiitos, kun luit tähän asti! Älä anna >>repliikkimerkkien>> estää lukemasta tätä. Ne voivat ensi alkuun tuntua oudoilta, mutta niihin kyllä tottuu.
Summary: Hänet oli vallannut tunne siitä, että he todellakin olivat tavanneet joskus, kauan sitten. Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Doctor Who kuuluu mm. Sydney Newmanille, C.E. Webberille, Donald Wilsonille ja Steven Moffatille. Minä vain yksinkertaisesti lainaan heidän hahmojaan/maailmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi).
Haasteet: Femme10 #5A/N: Jostain syystä shippaan Claraa monien hahmojen kanssa (whoufflé on aina tosin numero yksi!), jotkut hahmoista ovat eri fandomeista, esim. Sherlock ja George Crabtree. Ainoa, jonka kanssa en shippaa Claraa on Danny (sori, mutta täysin turha hahmo kasi kaudella), mikä siis tarkoittaa sitä, että tässä ficin maailmassa Claralla ei koskaan ollut suhdetta Dannyn kanssa.
Mutta siis joo, Clara/Jenny on yksi niistä pareista, joita shippaan, ja tämä ficci keskittyy kaksikon suhteeseen. Ja Jennynhän kohtalo jäi auki (vitut sanon sille, että Jenny törmäsi kuuhun ja kuoli), joten oli mukavaa päästä itse keksimään miten tämän elämä jatkui sen jälkeen, kun hän lähti isänsä jalanjälkiä seuraamaan.
Petit déjeuner ja muistojen aamuJenny laskee puhelimen pöydälle ja käy makaamaan kyljelleen. Hän nojaa poskeaan kämmentänsä vasten. Hänen kapeahkoille huulille kohoaa hellä hymy, kun hän antaa tummansinisten silmiensä vaeltaa vieressään nukkuvan Claran kasvoilta paljaille olkapäille.
Paljasta, pronssin sävyyn vivahtavaa, ihoa on näkyvillä aina alaselkään asti. Vaaleanvihertävä peitto peittää pyöreän takamuksen ja juoksemisesta jäntevyyttä saaneet jalat. Varpaat vilkkuvat peiton reunan alta pienoisesti.
Claran tummanruskeat hiukset ovat osittain valuneet auringon suutelemille kasvoille. Muutama suortuma on liimautunut raollaan olevan suun, josta valuu pieni vana kuolaa, lähettyville. Jollain tasolla kuorsausta muistuttava tuhina kertoo tummapään olevan yhä syvässä unessa – hyvä.
Katsellessaan Claraa Jenny ymmärtää erittäin hyvin, miksi hänen isänsä oli (tai no, on yhä) viehtynyt Clarasta. Suloisen ulkonäkönsä lisäksi tummaverikön luonne on lumoava ja luoksensa magneetin lailla vetävä. Clara on ihminen, jota on vaikea vastustaa. Ei siis todellakaan mikään ihme, että ajan herra oli tuntenut äärimmäistä kiinnostusta tätä kohtaan ensi hetkestä asti.
Elettyään Claran kanssa vuosia Jenny on ymmärtänyt myös sen kuinka paljon samaa Clarassa ja hänen isässään on. Mutta samalla kaksikossa on eroavaisuutensakin, niitä ei vain ollut helppo huomata ensi alkuun, sillä samanlaiset piirteet lyövät vasten kasvoja erittäin lujaa.
Jenny hymähtää muistojen kaivautuessa esiin. Muistoja siitä ajasta, jolloin hän tapasi Claran ensimmäisen kerran (ja isänsä toisen kerran).
♔Lähdettyään etsimään isäänsä ja kokemaan seikkailun huumaa, hän oli asunut ympäri maailmaa ja universumia; hänellä oli ollut tapana viettää aikaa jokaisessa paikassa, oli se sitten planeetta tai jokin maa, pienen tovin. Toisinaan kauemmin, mutta ei kuitenkaan kahta kuukautta enempää.
Joka paikassa hän oli halunnut saada tuntumaa asukkaiden ja paikkojen ilmapiiristä, historiasta ja kulttuureista. Jokainen paikka oli rikastuttanut ja avartanut hänen maailmankuvaansa. Hän oli nähnyt köyhiä, rikkaita, synkkiä, valoisia, toivottomia, surullisia, onnellisia, jakaantuneita, yhtenäisiä kansoja. Hän oli oppinut taruja ja historioita huomaten kuinka paljon joissakin oli samaa ja joissakin eroavaisuuksia, hän oli kuullut legendoja, joista osat olivat enemmänkin kuin pelkkiä legendoja ja osat vain tuulesta temmattuja. Hän oli kuullut tarinoita, joista jotkin olivat pysyneet sanasta sanaan samanlaisina kuin tarinan alkuperäisen kertojan kertomana. Sitten oli myös niitä tarinoita, jotka olivat saaneet lisää väriä ja niitä, joista oli matkan varrella pudonnut hiukan pois.
Hän oli myös saanut kunnian tutustua moniin erilaisiin henkilöihin: menneisyydestä, tulevaisuudesta että nykyhetkestäkin. Enimmäkseen hän oli onnistunut ystävystymään monien kanssa, mutta joidenkin kanssa hänellä oli mennyt sukset ristiin, toisten kanssa pahemmin kuin toisten.
Monissa paikoissa hän oli tavannut sellaisia henkilöitä, joista oli tullut hänelle niin läheisiä, että hän piti heitä osana perhettään. He olivat niitä, joille hän lähetti toisinaan viestin matkoiltaan ja vei kasapäin lahjoja palatessaan tervehtimään heitä.
Jotkut hänen tutkimusretkistään olivat olleet rauhallisia, mutta mukaan oli mahtunut niitäkin, jotka olivat olleet täynnä seikkailua, huimia ja vaarallisia hetkiä. Joistakin oli selvitty naarmuitta, jotkin olivat jättäneet jälkensä; joko fyysisesti tai sitten henkisesti.
Hän oli ollut mukana parissa synnytyksessä, viimeisellä kerralla hän oli joutunut olemaan se, joka oli auttanut pienokaisen maailmaan, kun he olivat olleet synnyttäneen kanssa jumissa luolassa (mukana oli ollut kolmaskin henkilö, mutta tämä oli pyörtynyt nähdessään verta). Kun hän oli saanut pidellä vauvaa sylissään ja pienokainen oli kiertänyt pikkiriikkisen kätensä nyrkkiin hänen sormensa ympärille, se oli ollut yksi parhaista hetkistä hänen elämässään.
Syntymää useammin hän oli kohdannut kuolemaa. Joka kerta hän oli särkenyt sydämensä. Sillä ei ollut mitään väliä, oliko hän tuntenut menehtyneitä lainkaan, se kouraisi aina syvältä.
Ensi alkuun hän ei ollut osannut käsitellä menetyksestä peräisin olevaa surua ja tuskaa ja olikin ollut varma, että ne murskaisivat hänet allensa. Mutta ajan myötä hän oli oppinut elämään niiden kanssa ja käsittelemään niitä. Ehkä liiaksikin, sillä hän alkoi pelätä tulevansa immuuniksi niille ja että jonain päivänä hän huomaisi, etteivät suru ja tuska merkitsisi hänelle enää mitään muuta kuin normaalia elämänkulkua. Vielä niin ei ollut tapahtunut – onneksi.
Joitakin vuosia sitten hän oli laskeutunut eräälle erittäin vihreälle planeetalle (Morfateukselle), jossa oli suuri markkinapäivä – niistä markkinoista kuuli puhuttavan melkein joka paikassa galaksissa. Hän oli päättänyt aikoja sitten vierailla Morfateuksella markkinoiden aikana, sillä hän halusi kokea ne kuultuaan monien ylistävät ja kehuvat sanat niistä.
Morfateus oli todella kaunis planeetta. Vihreä kauttaaltaan, taivaasta maankamaraan. Myös kasvit, puut ja kivetkin olivat vihreän sävyissä.
Planeetan asukkaat eivät kuitenkaan yllättäen olleetkaan vihreitä vaan eri kirjava joukko: naaraspuolisten keskuudessa hento sininen, maltillinen liila, kirkuva turkoosi ja kaunis pronssi olivat yleiset värit, kun taasen urosten keskuudessa hellä karmiininpunainen, huomiota herättävä keltainen, lempeän oranssi ja syvä pinkki olivat ne yleisimmät värit. Jokaisella morfateuslaisella oli otsassaan jonkin sortin merkki, joka kertoi siitä, että kyseinen henkilö oli henkevöitynyt. Henkevöityneisyys kertoi aikuistumisesta. Jokainen merkki oli erilainen (ne kuvastivat kuuleman mukaan jokaisen sielua), mutta niitä oli vain viiden värisiä. Värit kertoivat siitä, minkä ikäisiä morfateuslaiset olivat henkevöityessään. Lumenvalkoinen kertoi erittäin nuorella iällä henkevöitymisestä, hopea nuorella iällä, kupari vanhalla iällä ja pikimusta erittäin vanhalla iällä. Kulta kertoi henkevöitymisen tapahtuneen vanhahkolla iällä ja se olikin yleisin väri merkeissä.
Morfateuksen markkinat olivat suuri tapahtuma, joihin osallistui tosiaan planeetan asukkaiden lisäksi muualtakin tulleita. Tilaisuudessa oli paljon erilaisia kojuja, joissa monissa tarjoiltiin erilaisia ja laajoja valikoimia ruokia suolaisesta makeaan. Osa kojuista tarjosi mahdollisuuden pelaamiseen ja osassa saattoi tehdä matkamuisto-ostoksia.
Markkinoilta löytyi myös hyvin suuri tivoli, joka tarjosi mahdollisuuden maailmanpyörän kyytiin, seuraamaan loisteliaita esityksiä (joiden pukuloisto oli huikaisevaa) pienoisnäytelmiin. Suosituin kohde tilaisuudessa oli alue, joka oli täynnä monenmoisia liukumäkiä. Eniten jonoa ei yllättäen ollut kerännyt taivaalliset vesiliukumäet vaan palloliukumäki. Kyseissä liukumäessä liukuja liukui pienten värillisten pallojen seassa putkien vaihdellessa väriä. (Hänen oma suosikkinsa oli kuitenkin ollut vesiliukumäki, jonka vesi oli laventelin väristä ja täynnä pieniä tuikkivia tähtiä. Oli kuin olisi liukunut tähtisiltaa pitkin.)
Hän ei ollut markkinoiden koon takia ehtinyt tutustua sen kaikkeen tarjontaan, joten häneltä oli jäänyt melkoisen monta asiaa kokematta ja näkemättä. Yksi niistä oli ollut kristalliluola, joka huhujen mukaan saattoi kertoa vain valituille, mitä tulevaisuus toisi tulleessaan. Vaikka ennustuskin kuulosti houkuttelevalta, häntä kiinnosti enempi itse kristallit ja niiden värikylläisyys, sekä se miltä se näytti taivaan pimentyessä niin vihreäksi, että se vaikutti mustalta. Monet olivat kehuneet kristalliluolan olevan erittäin taianomainen juuri silloin.
Ennen poistumistaan markkina-alueelta, hän oli päättänyt käydä ostamassa mukaansa syötävää jostain kojusta, jonka voisi nauttia matkallansa majataloon. Hän oli suunnannut lähimmän ruokaa tarjoavan kojun luokse, jossa ei ollut paljoa jonoa: vain kaksi ennen häntä.
Hän ei ollut ehtinyt kaksikon taakse, kun nämä jo olivat kääntyneet – ja silloin mies oli pysähtynyt äkisti järkyttynyt ilme kasvoillaan. Mies oli pitkä ja harmaahapsinen vanha herra, jonka kasvot olivat syvään uurtuneet että karun näköiset. Tämän sinertävänharmaat silmät olivat lukkiutuneet häneen ja niistä kuvastui monia tunteita, päällimmäisenä tuskan sekainen hämmennys.
Hämmentyneenä sekä kiusaantuneena hän oli tuijottanut miestä takaisin koettaen muistaa oliko hän tavannut tämän joskus. Kasvot näyttivät vierailta, mutta jokin miehessä oli tuttua, erittäinkin tuttua. Hänet oli vallannut tunne siitä, että he todellakin olivat tavanneet joskus, kauan sitten.
Mielen kirkuessa, että hetki jolloin he olivat tavanneet, oli ollut tärkeä, miehen vierellä seisonut lyhyenpuoleinen tummapää oli tarttunut miestä kädestä huolestuneena. Naisen esittämä toteamus oli saanut perhoset tanssimaan villisti hänen vatsassaan. Toteamus, joka oli paljastanut tämän tuntemattoman tummapäänkin tietävän hänet:
Tohtori, hän näyttää aivan tyttäreltäsi.Ennen kuin mies, hänen isänsä, oli ehtinyt vastaamaan, hän oli hypännyt tämän syliin innoissaan, ilahtuneena että liikuttuneena. Eikä hän ollut sillä hetkellä ihmetellyt lainkaan, miksi isä oli näyttänyt aivan erilaiselta kuin ennen.
Sinä iltana he kolme olivat viettäneet koko yön yhdessä puhuen (nainen, Claraksi esittäytynyt, oli pysynyt enempi kuuntelulinjalla) hänen huoneessaan majatalossa. Hän oli selittänyt isälleen miten olikin yhä elossa, isä oli puhunut (enimmäkseen itselleen) regeneroitumisesta ilman regeneroitumista, mistä he olivat päässeet siihen, miksi isä oli erinäköinen kuin aikaisemmin ja sitten oli ollut lyhyenlännäksi jäänyt keskustelu Donnasta. Ja sitten he olivat vain vaihtaneet kuulumisia, vertailleet kokemuksiaan paikoista, joissa olivat molemmat käyneet, ihmetelleet toistensa seikkailuja ja täpäriä tilanteita esittäen vaihtoehtoisia tapoja selviytyä niistä.
Jossain välissä Clara oli todennut, että hän oli todellakin isänsä tytär. He olivat kuuleman mukaan täysin samanlaisia ja se oli lämmittänyt hänen sydäntään erittäin paljon. Oli mukavaa kuulla olevansa kuin oma isänsä.
Seuraavana päivänä, parin tunnin unien jälkeen, hän oli astunut TARDIS:n, isän alukseen, yhdessä isän ja Claran kanssa. (Hänen aluksensa oli otettu kyytiin myös, viety samaan paikkaan, jossa isän - hylättynä lojuva – ja Claran moottoripyörät olivat tallessa.) Hänen tutkittua konsolihuoneeksi kutsutta suurta huonetta tarkasti, isä oli väännellyt vivuskoita ja painellut napiskoita, jolloin TARDIS oli alkanut pitämään melkoista ääntä – he olivat lähteneet kohti heidän ensimmäistä seikkailuaan yhdessä. Voi, siitä hän oli haaveillut jo vaikka kuinka kauan (vuosia kenties, matkustaessa ajantaju oli hämärtynyt hieman).
Clara oli esitellyt hänelle TARDIS:a paremmin, he kävivät koko aluksen läpikotaisin. Ei tietenkään yhdessä päivässä, se olisi ollut mahdotonta. Mutta seikkailujen välissä.
Ja oi, mitä seikkailuja he olivat kokeneetkaan! Hän oli tavannut ensimmäistä kertaa Cybermanit, jotka yrittivät saada valloitettua kaksikymmentäluvun kautta ensin Espanjan, sitten koko maapallon. Hän oli kohdannut Dalekit uudelleen, kun nämä olivat vallanneet Stapiloksin suurjohtajan palatsin. Hän oli taistellut viikinkien rinnalla rofuzuksia, pieniltä kiinankaaleilta näyttäviä otuksia vastaan (jotka muuten kasvoivat jättimäisiksi taistelumoodissaan), huijannut Jupiterin varastamista jonkin kummallisen loitsun (hänellä ei ollut vieläkään tietoa, mitä olento loitsullaan aikoi – pahempaa se kuulemma oli kuin herruuden saaminen universumissa!) kanssa aikonutta sinertävää shulkiinia, joka näytti kirotulta menninkäisen ja räyhänhengen yhdistelmältä, sukeltamaan kadotukseen. Hän joutui sontaroiden vangiksi, mutta onnistui pääsemään pakoon ennen kuin isä ja Clara löysivät hänet – oli ollut luojan lykky, että hän oli lainannut, ilman lupaa tosin, isältänsä kynältä näyttänyttä esinettä, joka oli paljastunut kutistajaksi (hän oli ehkä saattanut kutistaa Claran sillä vahingossa edellispäivänä).
Silloin, kun Clara ei ollut heidän seuranaan, koska tällä oli elämänsä maassa, hän oli viettänyt isän kanssa aikoja keskustellen. Hänen huojennukseen (ja hieman jopa kauhukseen) isä oli selittänyt, ettei surulle tullut immuuniksi vaikka sitä kohtaisi vaikka kuinka. Sitä saattoi, hyvällä tuurilla, oppia käsittelemään ja elämään sen kanssa. Mutta läsnä se tulisi olemaan aina, muodossa jos toisessa.
Keskustelujen lisäksi he olivat vierailleet hotellissa, joka oli tehty kristallista ja joka leijui pitkin avaruutta niin, ettei sitä koskaan tiennyt, missä se seuraavaksi sijaitsisi. Isä oli myös vienyt hänet jääplaneetalle seuraamaan kuinka kuu sammui ja aurinko syttyi loistamaan tuhansiksi vuosiksi ennen omaa sammumistaan.
Kaunein paikka, jossa he olivat isän kanssa vierailleet, oli ollut Trixxison, jota kaikki ulkopuoliset nimittivät sateenkaariplaneetaksi, koska se oli kuin sateenkaari pallon muodossa. Kaikkialla kimalteli sateenkaarin väreissä ja joka puolella leijui pieniä tähtiä, jotka osuessaan johonkin tavallisen väriseen, muutti kaiken tietyksi ajaksi sateenkaaren väriseksi. Hän itse oli ollut tunnin ajan kauttaaltaan kuin sateenkaari, kun eräs tähti oli laskeutunut hänen nenälleen. Sateenkaaren värisenä hän oli ihaillut vesiputouksen luokse rakennetussa paviljongissa taivaalta satavia timanteilta, smaragdeilta ja ametisteilta näyttäviä pisaroita. Matkamuistoksi paikasta isä oli hankkinut hänelle suloisen pienen ja pyöreähkön mallisen akvamariinin, joita Trixxisonin vesistöistä löytyi. Ne olivat isän mukaan harvinaisia, sillä ne olivat yleensä hyvin syvällä ja melkeinpä aina pohjalla.
Jossain vaiheessa, hän ei oikein osannut tarkentaa, että missä vaiheessa, matkatessaan isänsä ja Claran kanssa hän oli alkanut kehittää tunteita Claraa kohtaan. Se oli ollut ensin vähän kummallista, hänellä oli mennyt hetki sisäistää asia ja ymmärtää mistä oli kyse.
Oli hän muutaman kerran aikaisemminkin tuntenut jotain samansuuntaista, mutta ei koskaan niin syvästi ja niin vahvasti. Sen vuoksi hän ei ollut ensin osannut yhdistää tunteita toisiinsa.
Ennen kuin hän oli päättänyt ilmaista tunteensa, hän oli ymmärtänyt, että isällä oli samankaltaisia tunteita Claraa kohtaan. Jotenkin hän alkoi äkisti nähdä isässään niitä samoja elkeitä Claran seurassa kuin hän oli huomannut itsessään ollessaan Claran kanssa tekemisissä. Hän oli alkanut nähdä isän luomia katseita maantyttöä kohtaan. Ne olivat täynnä tunteita: kaipuuta, ihailua, viehtymystä, katkeransuloisuutta, toivoa, toivottomuutta. Ja rakkautta, pakahduttavaa rakkautta, joka halusi virrata vauhdikkaasti kuin kuohuva koski, mutta se oli vangittu syvälle, todella syvälle, ja avain oli heitetty pohjattomaan kuiluun, josta sitä ei saisi koskaan takaisin.
Oli ollut erittäin outoa tajuta, että hän ja isä olivat ihastuneet – tai enempikin – samaan ihmiseen! Hän ei ollut oikein ollut varma, miten tilanteessa olisi ollut parasta toimia, joten hän oli päättänyt vain antaa olla. Hän ei ollut sanonut tunteistaan mitään isälle saati Claralle itselleen.
Niin. Clarasta ei ollut ottanut selvää. Tämä oli suurimmalle osalle aina niin kiltti, mukava ja ystävällinen, että myös todella huolehtivainen. Suuret kauriinsilmät täynnä kaiken maailman tunteita, joita hän ei ollut osannut lukea. Toisinaan hän oli saanut senkin vaikutelman, että isäkään ei aina osannut ottaa selvää brunetista, mikä oli hieman helpottanut hänen oloaan asian suhteen.
Hän oli seikkaillut yhdessä isän ja Claran kanssa noin suunnilleen vuoden päivät, kunnes hän oli päättänyt, että hänen oli aika jatkaa matkantekoa jälleen omillaan (päätökseen oli ehkä hieman saattanut vaikuttaa se, että hänen oli päivä päivältä vaikeampi olla kertomatta tunteistaan maantytölle). He olivat sopineet isänsä kanssa, koska tapaisivat seuraavan kerran. Ja hän oli luvannut pitää yhteyttä muutenkin, ilmoittelemalla hyvinvoinnistaan pienin viestein, joihin isä lupasi koettavansa vastata.
Ennen lähtöänsä hän oli kertonut isällensä halauksen lomassa odottavansa heidän seikkailevan vielä joskus uudelleenkin yhdessä. Clara oli seurannut hänen perässään ulos TARDIS:sta ja antanut mukaan matkaevästä (kovin huolehtivaista ja niin tämän tapaista), jonka jälkeen tämä oli vetäissyt hänet lämpimään halaukseen. Irrottauduttuaan halauksesta brunetti oli painanut pienen suukon aivan lähelle hänen suupieltänsä.
Hämmentyneenä hän oli vilkuttanut takaisin Claralle, kun tämä oli palannut takaisin TARDIS:n sisälle. TARDIS:n kadottua hänen näkö-, että kuuloeäisyydeltä kokonaan hän oli seissyt paikoillaan vielä muutaman minuutin ajatusten törmäillessä toisiinsa kuin parhaimmatkin törmäilyautot: mitä pikku suukko oli meinannut vai meinasiko se yhtään mitään? Olisiko mahdollista, että Clara vastaisi hänen tunteisiinsa? Vai antoiko tämä samanlaisia pikkusia suukkoja kaikille (läheisille) ystävilleen?
Lopulta hän oli havahtunut sekavista mietteistään ja hypännyt omaan alukseensa. Olisi aivan turha pähkäillä asiaa sillä hetkellä yhtään enempää. Ei hän siihen selkoa saisi koskaan ilman maantyttöä.
Vietettyään Kiinalaista uutta vuotta Pekingissä, matkattuaan Titanicin epäonnisella neitsytmatkalla (ja pelastettuaan muutaman lapsen hengen), luisteltuaan Kranoviksin jäätyneellä taivaankannella, hajotettuaan Mozartin pianon kesken tämän konserton, jorattuaan Elviksen kanssa Havaijilla, tavattuaan isojalan kuusikymmentä luvulla ja palautettuaan tämän takaisin kotiplaneetalleen (miten ahdas matka se oli ollutkaan), nautittuaan Oodien vieraanvaraisuudesta, juostuaan universummaratonin Saturnuksen renkailla (viimeinen sija, saavutus sekin!), heilasteltuaan kesän ajan Marilyn Monroen kanssa, oltuaan osasyyllinen charlestonin askeleiden muodostumiseen ja muutamien muiden seikkailujensa jälkeen hän oli päätynyt vuoden 2100 Pariisiin. Hän oli ajatellut ansainneensa hemmotteluloman Dalek-armeijan luoman aikajatkumosotkun selvittämisen jälkeen. Pieni ostosreissu ja käynti kauneushoitolassa olivat olleet hänellä päällimmäisenä mielessä, kun hän oli astunut ulos kolhuja saaneesta aluksestaan.
Yhtä rentoa rusettilettikampausta ja muutamaa ostosreissua myöhemmin hän oli nähnyt tämän istumassa kahvilan terassilla kirjaan syventyneenä. Tuttu tunne oli leiskahtanut vatsassa saman tien.
Hän oli epäröinyt hetken kahden verran mitä hän tekisi. Miten hölmöä se olikin ollut! Mutta ei se sillä hetkellä ollut tuntunut lainkaan hölmöltä, hän oli tosissaan epäröidyt uskaltaisiko hän mennä tervehtimään Claraa vai olisiko parempi vain antaa olla ja odottaa seuraavaa kertaa, kun hän tapaisi isänsä. Silloin hän tapaisi Clarankin myös – ja silloin hänellä olisi aikaa valmistautua henkisesti tapaamiseen.
Se ajatus oli saanut hänet tuntemaan olonsa pelkurilliseksi eikä hän pitänyt siitä ajatuksesta lainkaan. Hän ei halunnut olla pelkuri! Hän halusi olla spontaani!
Niinpä hän oli harpponut kahvilan terassin luokse ja pysähtynyt maantytön kohdalle kovaäänisesti tätä tervehtien. Se oli vetänyt muidenkin terassilla istuskelijoiden ja ohitse kulkevien ihmisten huomion häneen.
Hän ei ollut ehtinyt velloa nolostumisen tunteessa kovinkaan kauaa, sillä Claran nostettua kasvonsa häntä kohti, hän oli uponnut tämän silmissä näkyviin tunteisiin. Suunnatonta iloa ja riemua, että alakuloisuutta – ne kaikki kuvastuivat kauniista ja suurista tummanruskeista silmistä.
Clara oli pyytänyt häntä seuraansa istumaan ja niin hän oli tehnyt enemmän kuin mieluusti. He olivat vaihtaneet kuulumisia parin herkullisen juoman ja leivoksen kera. Kahvilasta he olivat lähteneet yhdessä kävelemään pitkin Pariisin katuja muistellen vanhoja. Claran äänessä oli silloin kuultanut syvä haikeus, johon hän ei ollut sillä hetkellä kiinnittänyt suurempaa huomiota sen seikan vuoksi, että hän oli erittäin onnellinen tavattuaan Claran jälleen.
Heidän tiensä olivat eronneet sinä päivänä, kun Clara oli saanut puhelun. Puhelun loputtua tämä oli todennut pahoittelevasti joutuvansa kiireesti jatkamaan matkaansa. Niine hyvineen Clara oli poistunut paikalta hänen jäädessä istumaan muutamaksi hetkeksi yksin puistonpenkille ennen kuin lähti kohti yöpymispaikkaansa.
Seuraavan kerran hän oli kohdannut Claran kuningatar Victorian kruunajaisissa 1838. He olivat olleet vastakkaisilla parvilla. Olikin ollut siis pelkkä vahinko, että hän oli edes kiinnittänyt huomionsa Claraan.
Hän oli ensin katsellut ihastuneena tulevan kuningattaren pukua, viittaa ja kruunumaista tiaraa. Hän oli yrittänyt laittaa merkille yksityiskohtia, mutta niin kaukaa se oli tietysti tavanomaisen vaikeaa. Kunpa olisi ollut mahdollista päästä lähemmäs, mutta alempana olivat tietysti ne tärkeimmät vieraat.
Kruunaus oli ollut puolessa välissä, kun hänen katseensa oli alkanut harhailla vieraissa. Hän oli silmäillyt alhaalla ollutta ihmismerta pikaisesti aikoen keskittää huomionsa paremmin parvilla istuviin alamaisiin.
Mielessään hän oli pelannut peliä siitä kuinka monta vierasta onnistuisi tunnistamaan (hän oli epäillyt mahdollisuuden olevan häviävän pieni, kun otti huomioon missä kaikki silmäätekevät istuivat). Yllättäen hän oli onnistunut tunnistamaan enemmän kuin hän oli kuvitellut edes mahdolliseksi – näyttävästikin hän oli ollut väärässä siinä, että kaikkein tärkeimmät istuisivat alhaalla.
Hänen katseensa oli osunut Claraan juuri silloin, kun tämä riisui myrkynvihreän kaapunsa hupun pois peittämästä kasvojaan. Sen jälkeen tämä oli kumartunut pienesti eteenpäin katsoakseen tarkemmin kruunajaistapahtumaa.
Hän oli päätynyt matkimaan toista ja kääntämään oman katseensa hetkeksi takaisin itse tapahtumaan. Juuri parahiksi, hän oli pistänyt merkille: kruunajaisten huippukohta oli juuri meneillään. Arkkipiispa oli laskemaisillaan kruunun tummille hiuksille.
Westminster Abbeyn kaikuessa eläköön huudoista, hän oli siirtänyt katseensa takaisin Claraan ja silloin heidän katseensa olivat kohdanneet. Claran huulilla oli käynyt hymy, joka kieli yllättyneisyydestä, ja tämä oli heilauttanut kättään hänelle pikaisesti. Juuri kun hän oli ollut vastaamaisillaan tervehdykseen, Claran vieressä ollut tummapäinen nainen oli kiinnittänyt tämän huomion itseensä. Eikä ollut mennyt hetkeäkään, kun Clara oli nyökännyt toiselle naiselle, vetänyt hupun päähänsä ja kadonnut ihmisjoukkoon.
Hänen olonsa oli silloin tuntunut epämiellyttävältä. Ja tajuttaan tunteen olleen mustasukkaisuutta, hän oli kääntänyt katseensa takaisin juuri kuningattareksi kruunattuun Victoriaan. Hän ei ollut voinut estää itseään, kun hänen suunsa oli lopsahtanut apposen auki järkytyksen sekaisesta yllättyneisyydestä.
Kuningatar Victoria oli ollut likimain täysin Claran näköinen. Ainoana erona olivat vain kuningattaren kirkkaan siniset silmät.
Kerro isälle terveisiä!Se viaton pyyntö oli saanut Claran murtumaan, kun he olivat tavanneet Didossa ja päätyneet yhdessä lounastamaan amerikkalaiselta vaikuttavaan dineriin. Kyyneleet olivat valuneet vuolaina tämän tummista silmistä ja nyyhkytys oli ollut äärimmäisen ahdistavan kuuloista.
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hetki sitten ollut tunnelma oli hänen pyyntönsä myötä kadonnut kuin tuhkatuuleen. Hän ei osannut sanoa, mikä hänen sanoissaan oli aiheuttanut toisessa tuollaisen reaktion. Mikä niissä sanoissa oli ollut väärin?
Toivottomana ja epätietoisena, hän oli istunut paikoillansa. Hän ei ollut osannut auttaa saati lohduttaa toista. Maantytön reaktio oli saanut hänet pahasti hämilleen.
Saatuaan koottua itsensä Clara oli kertonut hennolla särkyneellä äänellä, mitä oli tapahtunut. Kuinka Clara ja isä olivat ajautuneet eroon toisistaan, kuinka isä ei enää muistanut Claraa laisinkaan, kuinka Clara ei periaatteessa ollut enää elossa, kuinka hänellä oli ikioma TARDIS:nsa, jolla hän matkusti ympäri universumia ja läpi aikojen…
Clara ei ollut ymmärtänyt hänen kysymystään siitä, miksei tämä ollut kertonut asiasta aikaisemmin kun he olivat tavanneet. Tämä väitti kivenkovaan, että he eivät olleet tavanneet aikaisemmin, että kyseinen kerta oli ensimmäinen, kun he tapasivat hänen lähdettyä jatkamaan omia seikkailujaan. Pienen kinastelun jälkeen Claran kasvot olivat valaistuneet oivalluksesta ja huulille oli kiivennyt hymy.
Clara oli udellut, koska he olivatkaan tavanneet ensimmäisen kerran uudestaan. Kummastuneena hän oli kertonut heidän tavanneen Pariisissa vuonna 2100. Tummapää oli vain nyökytellyt omiin ajatuksiin uppoutuneena.
Sen kertainen tapaaminen oli ollut ohitse pian sen keskustelun jälkeen. Clara oli saattanut hänet alukselleen ja halauksen yhteydessä ehdottanut, että he tapaisivat seuraavan kerran Morfateuksen markkinoilla. Paremmat tiedot tapaamisesta Clara oli luvannut ilmoittaa hänelle myöhemmin.
Heidän teidensä erottua jälleen hän oli suunnannut Jouluun. Hän oli käynyt siellä kerran aiemminkin, sillä hän oli halunnut nähdä paikan, jossa isä kertoi saaneensa uuden regeneroitumissyklin.
Se oli hänen aluillaan olevansa perinne. Hän aikoisi käydä Joulussa ainakin kerran vuodessa osoittamassa kiitollisuuttaan siitä, että isä oli saanut uuden mahdollisuuden. Sitä kautta myös hän oli saanut mahdollisuuden tavata isänsä uudelleen. Ilman uutta regeneroitumissykliä, isä olisi jo poissa eikä hän olisi koskaan saanut nähdä isäänsä enää.
Hänelle oli muodostunut tavaksi viettää viikko Joulussa ottaen kyseisen ajan vain rennosti nauttien siitä kaikesta: tunnelmasta, maisemista, lumisateista, leikkivistä lapsista, auringosta joka vain käy vilahtamassa… Joulussa oli aina ollut helppo unohtaa omat huolensa ja vain olla. Hyökkäyksiäkään sinne ei ollut kuuleman mukaan suunnattu enää laisinkaan sen jälkeen, kun hänen isänsä oli poistunut kaupunkia suojelemasta.
Rentouttavan viikon jälkeen hän oli käynyt Silurian kaupungissa tapaamassa ensimmäistä omilla seikkailuillaan tapaamaansa ystäväänsä, Surannea. Kuulumisten vaihtamisten ja hauskan yhteisen päivän jälkeen hän oli hyvästellyt ystävänsä (luvaten tulla käymään taas jossain vaiheessa) ja viimeinkin matkannut Morfateuksen markkinoille Claran lähettämien koordinaattien mukaisesti.
Tavattuaan Claran tähtihilekojun luona, kuten häntä oli ohjeistettu, tämä oli halannut häntä lujasti. Se oli tuntunut äärimmäisen ihanalta ja kodikkaalta. Kyseltyään toisiltaan kuulumisia he olivat lähteneet tutkiskelemaan markkinoita. Sillä kertaa hän oli viimeinkin päässyt kristalliluolaan, johon oli viimeksi niin kovasti halunnut, mutta kuitenkaan sinne kerkiämättä.
Voi miten kaunis paikka se olikaan ollut! Kristallit olivat olleet häikäiseviä ja ne tanssivat kaikissa mahdollisissa väreissä. Niitä oli löytynyt sellaisissakin väreissä, joista hän ei ollut koskaan tiennytkään. Erikokoisia kristalleja roikkui luolankatosta ja työntyi esiin maanpinnasta kuin kukkaset. Ne muistuttivat osittain jääpuikkoja ulkonäöltänsä.
Ennustusta kristallit eivät hänelle ainakaan näyttäneet eikä kuuleman mukaan Clarallekaan (mikä oli tästä mahdotonta, kun otti huomioon sen, että hän eli laina-ajalla – periaatteessa häntä ei siis ollut olemassa enää eikä sellaisilla henkilöillä tulevaisuuttakaan oikein olla voi). Joku nuori neito kuitenkin väitti kovaan ääneen rakkaalleen nähneensä heidän yhteisen tulevaisuuden, joka sisälsi mahtipontiset häät sekä ainakin kolme lasta! Neidon tulevan morsion kasvoilta oli silloin paennut väri: sininen iho oli muuttunut miltei läpikuultavan valkoiseksi.
He olivat viipyneet kristalliluolassa aina siihen asti, kun taivas tummeni erittäin tummanvihreäksi lähennellen jo mustaa. Silloin kristalliluolassa oli alkanut loistaa eri tavalla kuin päivänvalossa. Oli ollut kuin tuhannet tähdet ja keijukaiset olisivat kilpaa säihkyneet joka puolella luoden sateenkaaria muistuttavia ilmiöitä. Se oli ollut juuri niin taianomaista kuin monet sen aiemmin kokeneet olivat kehuneetkin olevan. Tai ei sittenkään, se oli ollut vielä taianomaisempaa.
Pitkän ihailun jälkeen he olivat lähteneet kulkemaan pois markkina-alueelta kohti majataloa, tai niin hän oli ainakin luullut. Jossain vaiheessa he olivat kietoneet kätensä yhteen ja naureskelleet ilman mitään järkevää syytä, mikä sai muut kiinnittämään katseensa heihin. Mutta he eivät olleet välittäneet kyseisistä katseista.
Majatalon ohittaminen oli saanut hänet kummastumaan, mutta hän oli seurannut Claraa, kun tämä oli sanonut, että hän voisi tarjota heille ilmaisen majoituksen. Ilmainen majoitus paljastui lopulta amerikkalaiseksi dineriksi, joka oli ollut hyvin outo ilmestys Morfateuksen maisemien keskellä.
Kun he olivat astuneet sisälle dineriin, hän oli saanut huomata sen olevan se samainen diner, jossa hän oli tavannut Claran viimeksi. Pienen hetken kestäneen ihmetyksen jälkeen hän oli muistanut, että kyseessä oli TARDIS, Claran ikioma TARDIS, josta tämä oli kertonut. Hän ei vain ollut silloin tullut tajunneeksi, että kyseinen diner oli juuri Claran TARDIS – yhteen ulkonäköön näyttävästikin jumiutuneena niin kuin hänen isänsä TARDIS.
Clara oli johdattanut hänet oven luo, jossa oli Elviksen kuva. Kyseisen oven takaa oli löytynyt malvan värissä koreileva konsolihuone. Sieltä Clara oli johdattanut hänet keittiöön nauttimaan pientä iltapalaa, jonka jälkeen hän oli saanut valita itselleen yhden vapaista huoneista yöpymistä varten.
Kun he olivat palanneet konsolihuoneeseen takaisin, sieltä oli löytynyt ruskeahiuksinen nainen. Naisen lyhyet hiukset olivat törröttäneet pystyssä ja huulet olivat olleet yhtä mustat kuin tämän nahkaiset vaatteet.
Clara oli esitellyt naisen Lady Me:ksi. He olivat tavanneet sinä aikana, kun Clara oli vielä matkustanut hänen isänsä kanssa. Lady Me oli ollut tyttönen viikinkikylästä, joka oli tuomittu (tuomioltahan se loppujen lopuksi vaikutti) elämään ikuisesti.
He olivat keskustelleet tunnin verran keskenään, kunnes olivat päättäneet käydä unten maille. Päästyään sänkyyn hän oli nukahtanut heti.
Aamun sarastaessa päätös oli tehty ja hänen kolhiintunut aluksensa oli otettu kyytiin ja varastoitu huoneeseen, joka oli täynnä erivärisiä kuplamuoveja. Heidän kolmen ensimmäiseksi yhteiseksi määränpääksi oli valikoitunut viisikymmentäluvun Irlanti ja siellä järjestetty suuri tanssitapahtuma.
Ensi alkuun hän oli ollut erittäin innostunut päästessään jälleen matkustamaan Claran kanssa, mutta pian tunne oli muuttunut muuksi. Ärsytys oli alkanut velloa hänen vatsassaan ja hän oli alkanut tuntea itsensä vihaiseksi. Claran ja Lady Me:n väliset keskustelut, kosketukset ja hyvin läheiset välit saivat hänen hermonsa tiukille. Tunteet olivat pahentuneet sen jälkeen, kun hän oli tajunnut nähneensä Lady Me:n aikaisemmin. Kuningatar Victorian kruunajaisissa, yhdessä Claran kanssa. Lady Me oli ollut se tummapäinen nainen, joka oli kumartanut kuiskaamaan Claralle jotain.
Pelkän kyseisen hetken ajatteleminenkin oli saanut hänen sappensa kiehumaan ja kädet puristumaan nyrkkiin. Kaikki se läheisyys silloin kaksikon välillä – he eivät tainneet olla vain ystäviä.
Ja silloin hän oli tajunnut sen. Se kaikki oli ollut mustasukkaisuutta. Mustasukkaisuutta Claran ja Lady Me:n suhdetta kohtaan. Hän ei ollut tuntenut mustasukkaisuutta silloin, kun hän oli tajunnut isän olevan kiinnostunut Clarasta (unohtamatta kaksikon todella läheisiä välejä), mutta Lady Me oli saanut hänet tuntemaan tuota inhottavaa tunnetta – jo toistamiseen.
Kärvisteltyään pari viikkoa tunteen kourissa hän oli päättänyt luovuttaa. Hän ei ollut halunnut mustasukkaisuuden myrkyttää häntä itseään, saati hänen suhdettaan Claraan. Siksi hän oli päättänyt, että hänen oli aika jäädä pois ja jatkaa matkaa yksinään.
Se oli saanut Claran surulliseksi. Maantyttö ei kuitenkaan ollut kysellyt syitä häneltä ja jäämäänkin häntä tämä oli pyytänyt vain kerran, kohteliaisuudesta kaiketi.
Lady Me oli hyvästellyt hänet soimaava ilme kasvoillaan, missä ei ollut hänestä ollut mitään järkeä. Mistä tämä häntä oikein soimasi, luulisi olevan tyytyväinen, kun saisi jäädä kahden Claran kanssa.
Lady Me:n kadottua sisälle TARDIS:n Clara oli halannut häntä tiukasti ja esittänyt toivomuksen siitä, että he tapaisivat jälleen pian. Kun Clara oli ollut painamassa suukkosta hänen poskelleen, hän oli tehnyt typerästi ja lakannut ajattelemasta. Joten sen sijaan, että Claran huulet olisivat osuneet hänen poskelleen, ne osuivatkin hänen huulilleen. Claran silmistä oli paistanut yllättyneisyys hetkisen verran, mutta sitten tämä oli sulkenut silmänsä ja syventänyt pusuksi tarkoitetun suudelmaksi. Heidän ensimmäiseksi suudelmaksi.
Sillä hetkellä hän oli tuntenut olonsa hyvin kevyeksi ja – hävettävää kyllä – voitonriemuiseksi. Ja Clara oli maistunut piparmintulta – maan tyttö oli aamulla nauttinut sen makuista teetä syödessään skonsseja.
Heidän erkaannuttuaan Clara oli katsonut häntä lempeä katse silmissään ja hymissyt tyytyväisenä. Rento ja niin kutsuva hymy olivat nousseet tämän huulille.
Ja sitten tämä oli sanonut näkemiin ja odottanut hänen astuvan omaan alukseensa. Mutta sillä hetkellä hän ei ollut enää tahtonutkaan jatkaa matkustelua yksin. Hän halusi jatkaa Claran kanssa seikkailemista – koko ikänsä. Jos siihen olisi vain mahdollisuus…
He olivat tuijottaneet toisiaan hetken pari sanomatta sanaakaan. Hänestä oli tuntunut siltä, että mitä pidempää hän seisoi siinä paikallaan eikä suunnannutkaan aluksellensa, sitä odottavaisemmalta Clara oli näyttänyt. Mutta hän ei ollut täysin varma, että tulkitsiko hän tätä oikein.
Lopulta Lady Me oli paiskannut oven auki ja tunkenut päänsä ulkopuolelle.
Voi luoja teitä kahta, te haluatte olla yhdessä! Suudelkaa ja tulkaa takaisin sisälle! Niin Lady Me oli huutanut.
Clara oli purskahtanut nauruun, kun taas hän itse oli säpsähtänyt melkoisesti. Oliko hän oikeasti ollut niin läpinäkyvä? Hän oli luullut piilottaneensa tunteensa hyvin. Ja mikä tärkeintä: halusiko Clara todella olla yhdessä hänen kanssaan?
Clara oli halunnut. Sen maantyttö oli tehnyt selväksi heittäytymällä häntä vasten ja kietoen kädet hänen kaulaansa. Toinenkin suudelma oli tuntunut yhtä ihmeelliseltä ja upealta.
Sen päivän jälkeen he olivat käyneet ulkona, aivan kuin treffeillä, he olivat jakaneet monia, monia suudelmia, pitäneet toisiaan kädestään, hempeilleet (saaden Lady Me:n esittämään yökkäävää) ja päätettyään olevansa pariskunta he olivat, hmm, antautuneet toisilleen aivan kokonaan. Ja se vasta olikin ollut täysin uusi tunne hänelle. Tajunnanräjäyttävää.
♔Niin he olivat päätyneet tähän hetkeen; olleet onnellisesti yhdessä muutaman vuoden ajan.
Jenny pyyhkäisee silmiensä eteen pudonneet vaaleat suortuvat sivuun ja hymyilee muistoilleen. Rinnassa tuntuu kuitenkin haikeuden pistos. Hän ei voi koskaan kertoa isälleen kuinka onnellinen hän on löydettyään elämänsä rakkauden. Isä ei muista Claraa eikä saisi koskaan muistaakaan. On kamalaa teeskennellä isän edessä, ettei Claraa ole olemassakaan.
Clara hänen vieressään haukottelee suuresti ja maiskuttaa suutansa. Tämä alkaa siis heräillä.
Jenny kumartuu painamaan suukon Claran otsalle. Maantytön mumistessa tyytyväisenä hän kohottautuu istuma-asentoon. Vedettyään polvensa koukkuun hän laskee leukansa lepäämään niitä vasten. Hymy huulilla karehtien hän ihailee Claraa, kun tämä hiljalleen palaa unien maailmasta nykyhetkeen.
Tummissa silmissä loistaa heti lämpö, kiintymys ja rakkaus unien rippeiden lisäksi. Tämä hymyilee Jennylle takaisin laiskanpulskeasti. Räpyteltyään unihiekat pois silmistään Clara alkaa venytellä jäseniään makuulla.
>> Huomenta >>, Clara toivottaa kääntyessään kyljelleen.
>> Huomenta. Nukuitko hyvin? >> Jenny kysyy antaessaan katseensa laskeutua rakkaansa paljaille rinnoille.
Ne ovat suurehkot, terhakkaat ja pyöreän muotoiset. Ne nousevat ylös ja alas hengityksen mukana, ei vain niin selvästi kuin jos Clara makaisi selällään. Miten lumoavaa katsella siitäkin huolimatta.
>> Mmm-hmm, nukuin >>, Clara myöntää. >> Entä sinä? >>
>> Jep, nukuin kuin vauva >>, Jenny vastaa.
>> Niinkö? Sepä mukavaa. Saisiko sitä aamusuukkoa? >> Clara muiskauttaa huuliaan.
Jenny naurahtaa ja laskeutuu liittämään heidän huulensa yhteen. Hän syventää kevyen suukon heti suudelmaksi, johon Clara vastaa laiskasti. Tummapään vaniljainen tuoksu on huumaavaa ja se on saada hänen päänsä pyörälle.
Clara hymisee Jennyn huulia vasten ja kietoo kädet hänen niskansa taakse. Jenny liikuttaa kielensä kärkeä tummapään huulia vasten, kunnes hivuttaa kielensä tunnustelemaan tämän huulien sisäpuolta. Saatuaan luvan hän sujauttaa kielensä hieman syvemmälle ja siinä samassa heidän kielensä alkavat tanssahdella toisiaan vasten.
Hetken kuluttua Clara vetää kielensä kauemmas, joka on merkki siitä, että Jennyn on aika vetää kielensä pois tämän suusta. Kielisuudelman päätyttyä hän imaisee maantytön alahuulta pehmeästi. Se saa Claran voihkaisemaan.
Kätensä, jonka hän oli muutama hetki sitten laskenut kevyesti Claran rinnalle, alla Jenny tuntee toisen nännien jäykistyneen. Hän tietää niiden olevan herkät, joten hän hyväilee varovaisesti kätensä alla olevaa. Claran rintakehä nousee ja laskee äskeistä kiivaammin, mikä saa tyytyväisyyden hymyn kohoamaan Jennyn huulille.
Oikealla kädellään hän hivelee Claran olkapäätä. Hän piirtelee hetken ajan epämääräisiä kuvioita, kunnes siirtää kätensä tummapään litteälle vatsalle. Siitä hän antaa kätensä pikku hiljaa liukua yhä alemmas ja alemmas.
Clara näykkäisee nopeasti Jennyä huulesta ja vangitsee sitten hänen huulensa sensuellin suudelmaan. Se saa hänen vatsansa muljahtamaan miellyttävästi eikä hän pysty estämään voihkaisua livahtamasta huuliensa raosta.
Äkillinen kimakka ääni saa Jennyn käden pysähtymään juuri, kun se olisi ollut perillä kohteessaan. Nopeasti hän vetää kätensä pois ja vetäytyy irti suudelmasta. Hänen hengityksensä on yhtä villinä kuin Clarankin.
Clara räpsyttelee silmiään tarkentaakseen sumeaksi käynyttä katsettaan. >> Kukahan siellä mahtaa olla? Me:llä on avaimet. >>
>> Minulla on aavistukseni >>, Jenny sanoo hymyillen salaperäisesti.
>> Se siis tarkoittaa, että jätät minut tähän ja menet avaamaan oven? >> Clara toteaa enempi kuin kysyy.
>> Jep, sitä se tarkoittaa >>, Jenny myöntää ja näykkäisee pienesti Claran alahuulta ennen kuin nousee ylös sängystä.
Hän nappaa lattialta kulahtaneet pyjamashortsit ja vetää ne jalkaansa. Paljaan ylävartalonsa hän peittää aamutakilla, jonka solmii matkallaan konsolihuoneeseen. Hän pysähtyy konsolipöydän eteen ja varmistaa näytöltä, että ovelta löytyy tosiaan se, jota hän odottaa. Nähtyään kirkkaanvihreään takkiin pukeutuneen miehen seisovan oven edessä suuri kori kädessään Jenny painaa keltaista nappia, jolloin vieras henkilö-ilmoitusääni lakkaa huutamasta.
>> Huomenia >>, Jenny toivottaa avattuaan oven lukosta.
>> Huomenta >>, mies, jonka takissa lukee kaunokirjoituksella Aleron Q, vastaa. >> Tänne oli tilattu
grand petit déjeuner léger? >>
>> Qui, qui, kyllä on >>, Jenny toteaa. >> Sehän oli 26,80 euroa, eikö? >>
Aleron nyökkää. >> Kyllä mademoiselle. >>
Jenny nyökkää ja käy hakemassa rahat kassalta samalla, kun Aleron kantaa korin sisälle. Mies katsoo ympärilleen kulmiaan kohotellen.
>> Pidä loput >>, Jenny toteaa ojentaessaan kolmekymmentä euroa Aleronille.
>> Merci, mademoiselle >>, mies sanoo ottaessaan rahat vastaan. >> Tarvitsen vielä nimikirjoituksenne. >>
Jenny nyökkää. Hän allekirjoittaa Aleronin antaman vastaanotettu-lomakkeen.
>> Kuulkaa, mademoiselle, miksi tilata ruokaa ravintolaan? >> Aleron kysyy.
>> Kyllähän mekin saamme välillä ottaa lokoisasti ja nauttia muiden valmistamista herkuista >>, Jenny vastaa.
Aleron nyökkää hyväksyvästi. >> Aivan niin. Hyvää ruokahalua. >>
>> Kiitoksia >>, Jenny huikkaa.
Aleron poistuttua Jenny lukitsee oven ja nappaa korin syliinsä. Palatessaan takaisin makuuhuoneeseen hän saa pettymyksekseen huomata, että Clara on vetänyt väljän sinertävän t-paidan ylleen. Hiuksensakin tämä on koonnut päälaelle nutturaksi. On turha kuvitella, että he jatkaisivat siitä mihin jäivät.
>> Kuka siellä oli? >> Clara utelee.
>> Aleron >>, Jenny vastaa ja laskee korin tuolille.
>> Aleron? >> Clara ihmettelee.
>> Lähettipoika Aleron >>, Jenny täsmentää.
>> Ai >>, Clara sanoo. >> Mitä sinulla on siellä korissa? >>
>> Aina vain uusia kysymyksiä >>, Jenny nauraa.
Clara näyttää kieltänsä, mutta se menee Jennyltä kokonaan ohitse, sillä hän on selin tyttöystäväänsä. Hän avaa korin kannen ja alkaa tyhjentää sen sisältöä sängylle: sellofaanilla pakattu kori täynnä tuoreita hedelmiä, läpinäkyvä rasia, jonka sisällä näyttää olevan jogurttia, lasipurkillinen suklaahippukeksejä, tuorekelmuun kiedotut lautaselliset leikkeleitä ja juustoa, lokeroituja rasioita, joiden sisällön näkee kannen läpi (kurkkua, tomaattia, margariinia, kahta lajia marmeladia ja suklaalevitettä). Niiden lisäksi korin sisältä löytyy kaksi punottua koria, joista toisessa on pyöreitä sämpylöitä ja toisessa croisantteja, lautasellinen kolmion malliin leikattuja paahtoleipiä, pieni posliininen kulho, jossa on kananmunan puolikkaita, suurempi kulho täynnä paksuhkoja ja pyöreitä pannukakkuja.
>> Ja juotavaksi täältä löytyy tuoremehua, caffe latte ja minttukaakao >>, Jenny kertoo laskiessaan pari tyhjää lautasta sängylle servettien kera.
>> Aamiainen sänkyyn? Ylellistä ja mukavaa vaihtelua >>, Clara sanoo hymyillen. >>Aivan ihana yllätys. >>
>> Eikö olekin? >> Jenny vastaa. >> Tämä on ylellinen
grand petit déjeuner léger suoraan Marseillen parhaimmasta kahvilasta. >>
>> Ihanaa. Kiitos! >> Clara hehkuu ja alkaa avata kelmuja juustolautasen ympäriltä.
Jenny istahtaa sänkyyn varovasti ja nappaa käteensä pyöreän sämpylän. Clara kurottautuu painamaan pusun hänen poskelleen ennen kuin pistää suihinsa juustosiivuun kiedotun tuorekurkkuviipaleen.
Hetken päästä he nauttivat ylellisestä, laadukkaasta ja täyttävästä aamiaisestaan suunnitellen samalla päivän ohjelmaa kinaten myös siitä kumpi saisikaan juoda minttukaakaon (vaikka molemmat heistä tiesivät, että se oli tilattu Claraa varten).
A/N2: Eli joo, Jenna Colemanhan näytteli kuningatar Victoriaa ITV:n Victoriassa. Tumblr’ssa Clara stanien keskuudessa on ollut teoria, että Victoria olisi ollut yksi Claran echoista. Joten sen vuoksi tässä kuningatar Victoria näyttää samannäköiseltä kuin Clara: hän on tässä ficissä Claran echo.
