Ficin nimi: Ankkapelkoa
Kirjoittaja(t): Monki
Oikolukija(t): DucksAreEvil (voitte kutsua DAE:ksi)
Tyylilaji: huumori
Fandom: Varjojen kaupungit
Ikäraja: S
Paritus/päähenkilö(t): Isabelle, Clary, Jace (Clace) (hyvin, hyvin kaukana ja etäisesti Malec)
Yhteenveto: ”Täällä on ankkoja, minulla on leipää ja Jace ei huomaa mitään, koska on keskittynyt sensoriinsa. Huomaatko mitä ajan takaa?”
Vastuunvapaus: Varjojen kaupungit ja sen unohtumattomat henkilöt ovat mahtavan Cassandra Claren, minä vain kirjoitan heistä.
A/N: Tämä on tosiaan ensimmäinen ficcini, joten toivon että tykkäätte. On kyllä vähän kestänyt, että olen saanut tämän valmiiksi, mutta tässä se nyt on! Kyllä tämän ficin vastaanotto vähän jännittää, mutta kuten jo sanoin, toivon että pidätte siitä.
-Ankkapelkoa-
Isabelle, Clary ja Jace oleilivat Instituutin keittiössä. Jokainen piti kädessään teekuppia. Clary oli yöpynyt Jacen luona ja Alec oli lähtenyt jo illalla Brooklyniin. Ainoa, jossa näytti olevan virtaa eilisen demonimetsästyksen jäljiltä, oli Jace.
”Eikö jo voitaisi mennä töihin, olette kamalan hitaita juomaan”, Jace nurisi ja laski vasta tyhjennetyn kuppinsa tiskipöydälle. Clary tyytyi olemaan hiljaa, kun taas Isabelle pyöräytti silmiään.
”Johan tässä kerettiin istumaankin”, hän sanoi nyreästi. ”Onko sinulla noin ikävä demoneja? En tiennytkään”
Nyt oli Jacen vuoro pyöräyttää silmiään. ”Varjometsästäjät eivät lomaile”
”Ihan niin kuin olisin lomailusta puhunutkaan”, mustatukkainen tyttö ärähti takaisin.
”Ei tarvitse väitellä noin. Join jo teeni, minun puolestani voimme mennä. Haen vain varusteeni”, Clary ilmoitti. Joskus Jacen demoninmetsästysaddiktio oli rasittavaa, mutta muita vikoja hän ei Jacessa oikein ollut huomannutkaan. Hän muisteli viime yötä Jacen munkinkammiossa ja vilkaisi Jacea vaivihkaa sivusilmällä.
”Mutta eihän meille edes tullut ilmoitusta mistään demoneista!” Isabelle katsoi Clarya syyttävästi.
”Ei se mitään, niitä aina lymyää jossain”, Jace hymyili.
Jace katsoi ylimielisesti Izzyä, joka mutisi jotain Jacen tulevista kärsimyksistä ja joka samalla nousi pöydästä vastahakoisesti. ”Minäkin haen varusteeni”
”Te olette sitten uskomattoman hitaita kaikessa”, Jace valitti aulassa, kun tytöt olivat astuneet ulos hissistä. Isabelle näytti siltä, kuin haluaisi harjoitella Jacella demoninmetsästystä ennen oikeaa näytöstä.
”Ja sinä se jaksat valittaa kaikesta”, Isabelle totesi, ja lisäsi sitten, ”Lähetitkö muuten Alecille viestin, että tulee tänne?”
”Kyllä, sillä aikaa, kun te hidaste-”
”Juu, Jace, olemme hitaita, selväksi tuli. Mitä Alec vastasi?” Clary ärähti turhankin töykeästi. Ei hänen ollut tarkoitus puhua poikaystävälleen noin, mutta heillä kaikilla oli pitkä päivä ja yö takanaan, paitsi näköjään Jacella. Hän katsoi Jacea anteeksipyytävästi ja sai vastaukseksi lempeän, kultaisen katseen. Ei Clary ansainnut tuollaista enkeliä.
”Hän sanoi, että ei tulisi, koska ilmoitustakaan ei ollut, mutta epäilen että oikea syy on aika paljon kimaltavampi”,Jace hymyili ilkikurisesti, ”Mennäänkö?”
Metsästys sujui ongelmitta. He olivat kierrelleet ympäri New Yorkia ja löytäneet, sieltä täältä ahnuri- ja tyhjyridemoneja. Nyt he olivat Instituutin kirjastossa. Clary katsoi ulos ikkunasta. Kauniiseen ilmaan. Oli tuhlausta olla sisällä nyt.
”Mentäisiinkö kävelylle, vaikka puistoon?” hän kysyi muilta.
”Minusta tuo kuulostaa hyvältä, ties vaikka se olisi täynnä demoneja” Jace sanoi haaveilevasti, selvästi tappaminen mielessä.
”Ikävä puhkaista kuplasi, mutta arvelen, että Clary tarkoitti ihan vain kävelyä. Emmekä varmasti ota kävelylle mukaan aseita” Isabelle tokaisi tylysti ja lisäsi sitten, ”Mutta kyllä minulle kävely kelpaa” hän hymyili ja näytti siltä, että voisi hieroa käsiään yhteen ja nauraa ilkeää naurua, kuin olisi keksinyt julman suunnitelman Jacen varalle. Ehkä hän olikin, Clary mietti. Hän ei kyllä keksinyt, miten tuota petkuttaa. Jace ei pelännyt mitään. Paitsi että... Clary muisteli kuinka Jace oli kertonut vihaavansa (oikeasti pelkäävänsä, mutta ei tahdomyötää sitä) ankkoja, mutta hän ei tiennyt miksi.
Isabelle katsoi Clarya ja mietti, oliko toinen tyttö keksinyt, mitä hän aikoi tehdä Jacelle. Clary huomasi Izzyn katsovan ja kohotti kulmakarvaansa. Isabelle nyökkäsi, Clary oli ymmärtänyt yhden Jacen harvoista heikkouksista.
Jace näki, että Iz ja Clary kommunikoivat äänettömästi keskenään. Mitä ne nyt suunnittelivat? Yrittäisivätkö he työntää hänet jokeen? Naurettavan turha toivo. Kyllä Isabelle tietää, (vuosien kokemuksesta) että siinä kävisi hänelle huonosti. Kerran Jace oli onnistunut työntämään hänet avantoon, ja Izzy oli ollut kuin elävä jääpuikko noustessaan vedestä. Voi niitä aikoja, hän ajatteli haikeasti, mutta hänellä oli Clary. Se tyttö jota varten oli syntynyt, ja joka nyt ilmiselvästi juonitteli jotain häntä vastaan.
Kolmikko oli saapunut puiston reunaan. Maallikot eivät kiinnittäneet heihin juuri huomiota, paitsi Isabelleen. Tyypillistä. Jace kaivoi takkinsa taskusta sensorin, ja kohotti sen eteensä. Molemmat tytöt katsahtivat siihen epäilevästi.
”Minä vain tarkistan”, hän selitti.
”Mutta eihän sinulla ole aseitakaan”, Iz muistutti.
”Ei se mitään – minulla on steele. Jos löydän demonin, voin käyttää lumousta ja tappaa sen käsin kenenkään huomaamatta. Kyllä minä siihen pystyisin”, hän hymyili enkelimäisesti. Tytöt pyöräyttelivät silmiään.
”No niin, homman nimi on tämä...”, Isabelle oli siirtynyt Claryn viereen, "Täällä on ankkoja, minulla on leipää. Jace ei huomaa mitään, koska on keskittynyt sensoriinsa. Huomaatko mitä ajan takaa?” Isabelle kysyi innostuneesti.
Clary nyökkäsi ja yritti pidätellä nauruaan.
”Onhan tämä totta kai hieman naiivia, mutta mitäs tuo kullanhohtoinen julmuri raahasi minut ulos demoneja metsästämään”, Isabelle sanoi vahingoniloisesti, ”Ja hän on vuosien ajan onnistunut jekuttamaan minua, nyt käy toisin päin”
Jace oli uppoutunut sensorin tuloksiin, vain vähän värähtelyä, mutta demoneja ei näkynyt mailla halmeilla. Ehkä ne olivat jo menneet tai sitten jotkut muut olivat palauttaneet ne sinne minne kuuluivat. Tosin Jace olisi halunnut olla se, joka laittaa demonit pakettiin ja pikapostissa takaisin omille mailleen.
Mutta elämä oli epäreilua, ei siitä mihinkään päässyt. Jace oli huomannut tuon sanonnan olevan totta, ehkä vähän liiankin monta kertaa. Pahin niistä kerroista oli ollut se, kun Valentine oli kertonut hänelle ja Clarylle heidän olevan sisaruksia. Onneksi Jace oli loppujen lopuksi, saanut tuon punatukkaisen tytön itselleen.
Clarysta puheen ollen, missä tyttö oikein oli? Olisihan hänen tähän mennessä jo pitänyt tulla hänen luokseen. Jace kääntyi etsiäkseen tuttuja punaisia kiehkuroita ja samassa hänen nimensä lausuttiin. Ääni oli tytön, Isabellen. Mitä asiaa hänellä nyt oli?
”Jace ota tämä”, Izzy käski veljeään. Jace katsoi Isabellen tarjoamaa kuivaa leivänpalaa. Hän otti sen epäilevästi käteensä.
”Mitä minä tällä?”
Isabelle hymyili hurmaavasti, ”Pian näet”
Tyttö kipitti matkoihinsa, Claryn luo, jonka Jace huomasi olevan ylämäessä.
”Oletko varma, että tämä toimii?” Clary kysyi Izzyltä, joka virnuili leveästi.
”Täysin”, hän vakuutti.
Jace kohautti harteitaan, leivän pala, ei muuta. Jos hänen siskonsa kuvitteli hänen syövän sen, niin turha luulo. Kai Isabellen nyt pitäisi tietää, ettei hän lankeaisi tuollaiseen.
Jace murusti leipänsä maahan, siinä se saisi pysyäkin. Hän kääntyi taas sensorinsa puoleen ja seurasi värähtelyä joen ääreen. Jace hyppäsi sulavasti kivelle ja katseli alas veteen. Hän ei erottanut mitään epätavallista. Poika nosti kasvonsa kohti taivasta ja ummisti silmänsä.
Samassa hänen viereltään kuului hento kvaak. Jacen silmät rävähtivät auki. Hän katsoi hitaasti veteen. Siinä missä ei äsken ollut muuta kuin vettä, oli nyt peto, verenhimoinen monsteri. Se oli ankka.
Ankka. Edessäni on ankka, Jace ajatteli kauhuissaan.
Clary katsoi, kuinka hänen poikaystävänsä katsoi ankkaa silmästä silmään. Ankka oli huomannut Jacen murustaman leivän ja halusi selvästi lisää.
Isabelle näytti siltä, kuin voisi räjähtää, pidätellessään nauruaan. Ei näköjään halunnut säikyttää Jacen tuijotuskilpailu-toveria pois. Oli Claryllakin toki sama ongelma, kuin Izzyllä.
Oli huvittavaa katseltavaa, kun Jace, peloton, demonimetsästäjä, enkelin verta suonissaan omaava poika. Katsoi kauhulla ankkaa, silmästä silmään. Ankkoja tosin ei ollut enää vain yhtä, niitä oli kertynyt Jacen ympärille jo lähes kymmenen.
Jace katsoi ankan kiiltäviin silmiin. Miksi ankka katsoi häntä noin? Noin... vaativasti? Mitä se hänestä halusi? Jace näki sivusilmällä, että hänen ympärilleen oli kertynyt joukko ankkoja. Niitä oli ainakin kymmenen. Kymmenen verenhimoista pikku petoa, vastaan hän, pienellä kivellä, ilman aseita. Toivotonta.
Oli hän toki nähnyt sata demonia vastaan joukko varjometsästäjiä, ei toivoton tapaus, ei ollenkaan. Mutta tämä, tämä se vasta oli jotain toivotonta.
Oli pakko olla jokin tapa selvitä tästä. Nyt tarvittiin Clarya.
Hän vilkaisi sivulleen, tytöt olivat yhä mäessä. Hän katsoi jälleen ankkaa. Ja taas Clarya, tällä kertaa pidempään, anelevasti. Eikö hän nyt voisi jotenkin auttaa poikaystäväänsä? Clary ja Isabelle vastasivat hänen katseeseensa, huvittuneesti. Mitä huvittavaa tässä nyt oli?! Lauma petoja piiritti häntä ja he vain nauroivat.
Piti ilmeisesti pärjätä yksin. Hän katsoi rantaa. Ei. Rannalle ei päässyt. Tai, no, pääsisi sinne, mutta sitten pitäisi uhrautua hyppäämällä kahden villieläimen yli.
Clary katsoi Izzyä, joka nauroi nyt täysin siemauksin. Clary oli nauranut myös, mutta eiköhän Jace ollut nyt saanut maistaa omaa lääkettään.
”Izzy tiedän että tämä on hauskaa, mutta eikö meidän pitäisi nyt hankkiutua noista veljesi kiusaajista eroon?”
”Äh, mitä turhia. Tämä on parempaa katsottavaa kuin Instituutin seinien tuijottaminen. En aio liikkua milliäkään”, hän sanoi vakavissaan.
Clary huokaisi, jos nyt sitten Isabellen mieliksi.
Mieti, mieti, mieti...Jace oli keksinyt vain ankkojen tappamisen, mutta ei uskonut, että sitä katsottaisiin kauhean hyvällä. Hän ei tosin ymmärtänyt, miksi maallikot tahtoivat pitää tällaisia petoja puistoissaan. Uskomatonta.
Jace katsoi vastustajiaan. Ne alkoivat pitää murhaavia ääniä. Mitä ne enkelin tähden halusivat hänestä! Ruokaa? Turha luulo.
Jace keräsi rohkeutensa rippeet ja laittoi katseeseensa niin paljon tunnetta, että toivoi sen tehoavan niihin. Johtaja-ankka näytti epäilevältä. Hyvä. mene vaan, sinä ja pikku verenhimoinen armeijasi...
Se tosiaan auttoi. Ankat lähtivät kuin käskystä. Tai ehkä ne osasivat lukea toistensa ilkeitä mieliä... Jace tunsi hartioidensa rentoutuvan. Hän oli päihittänyt ne. Hän oli pystynyt mahdottomaan, jälleen kerran.
Isabelle näki kuinka ankat lähtivät Jacen kiveltä. No niin, hauskuus lipui pois samaa vauhtia ankkojen kanssa. Isabelle pystyi hillitsemään nauruaan vähän, mutta kun Jace katsoi heidän suuntaansa ylimielisenä, jälleen, hän ei voinut mitään itselleen.
Oli kuin Jace olisi voittanut lauman demoneja ilman apua, mutta hän oli päihittänyt kymmenen ankkaa.
Clary juoksi enkelipoikaa vastaan rannalle, vedet silmissä. Se oli ollut niin huvittavan näköistä, että hän oli nauranut kuin viimeistä päivää. Jace oli varmaan luullut sitä viimeiseksi päiväksi, hänen äskeisestä ilmeestään päätellen.
”Jace! Oletko kunnossa?”, hän nauroi. Jace tyytyi hymähtämään, ja otti Claryn syliinsä, painoi kasvonsa tytön hiuksiin.
”Olisit itse ollut siinä... Mitä hauskaa tuossa edes oli?”, hän kysyi loukkaantuneesti, kun Clary purskahti taas nauramaan.
Isabelle tuli heidän luokseen, hän tuskin pysyi pystyssä, ”Hienoa veliseni, kerrassaan upeaa. Sinä päihitit kymmenisen ankkaa, onneksi olkoon!”
Myöhemmin Clary käveli Instituutin käytävällä, kohti Jacen ovea.
Hän koputti oveen ja odotti, että Jace tulisi avaamaan. Kun näin ei käynyt, hän koputti uudelleen. Silloin kuului askelia ja Jace avasi oven märkänä, vain farkut jalassa. Riimut koristivat hänen paljasta ihoaan mustina kuvioina.
”Olin suihkussa”, hän hymyili ja kuljetti tytön kädestä pitäen sängylle istumaan.
”Olen tässä miettinyt...”, hän aloitti ja jatkoi sitten, ”Minusta sensoriin pitäisi saada asetukset ankkojen varalle”, hän katsoi Claryyn vakavissaan.
Clary nauroi kevyesti ja Jace sulki hänet märkään syliinsä ja suuteli päälakea.
”Minusta se olisi elintärkeä, tulevaisuutta ajatellen”
Kommentteja?
