Nimi: Pihkassa
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Supernatural
Ikäraja: S
Paritus: Dean/Castiel
Genre: UST ja öö fluff?
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Osallistuu haasteisiin
Aakkoshaaste III,
OTP10 #3, ff100 sanalla noidankattila ja ficlet300 sanalla haju.
Noidankattilassa poreillut liemi täytti limaisella hajullaan koko kostean kellarin. Kyllä, haju oli limainen. Miltä se paperille tavattuna sitten haisee, sitä on vaikeampi selittää, mutta joistakin hajuista ei vain voi kertoa tarkemmin. Vähän niin kun tietää miltä pihka maistuu maistamatta sitä. Ei sillä, ettei Dean olisi pihkaa maistanut. Hänen oma itsepäisyytensä oli hänet siihen loppujenlopuksi vetänyt, vaikka typerä koulutoveri olikin haastanut hänet siihen. Tietysti hänen oli pitänyt mennä maistamaan pihkaa kun mokoma typerys oli väittänyt, ettei Dean uskaltaisi.
Olipahan aika miettiä lapsuudentarinoita, Dean tuumasi hyökätessään noitaa takaapäin ja iski demoniveitsensä tämän selästä läpi. Noita oli lennättänyt Castielin seinää vasten, mutta Dean oli onnistunut yllättämään. Noita kaatui kuolleena lattialle. Mitäs meni uhraamaan ihmisiä ikuisen nuoruuden takia. Dean suuntasi Castielia kohti, luottaen siihen, että Sam saisi irrotettua yläkerran uhrit kahleistaan.
”Oletko okei?” Dean kysyi katsoessaan kun Castiel nousi pystyyn pyyhkäistessään verivanan suupielestään.
”Olen”, Castiel vastasi silmäillessään Deania kuin etsien tästä haavoja parannettavaksi, vaikka noita ei ollut ehtinyt huomatakaan häntä.
Castiel oli tuttuun tapaan lähellä. Tällä kertaa Dean ei huomauttanut henkilökohtaisesta tilasta, sillä hän oli liian kiireinen tarkastellessaan Castielin poskessa olevaa pientä haavaa. Hänen kätensä nytkähti Castielia kohti, mutta aivot saivat tiedon refleksistä ennen kuin käsi ehti kokonaan Castielin poskelle.
”Sinulla on pieni haava tuossa”, Dean huomautti, odottaen, että Castiel antaisi mojonsa parantaa pienen haavan, jonka olemassaoloa enkeli ei näyttänyt edes tiedostavan. No, rapatessa roiskuu ja sitä rataa. Mistäpä pikkuhaavasta Castiel ei selviytyisi.
Castiel kosketti oikeaa poskeaa, sitä, jossa haava
ei ollut. Dean hymähti, eikä tajunnut käden taas elävän omaa elämäänsä, sillä se nousi tällä kertaa ihan Castielin posken tasolle. Enkelin parransängen kohdatessaan käsi pysähtyi epäröimään. Hän oli vaistonvaraisesti astunut vielä lähemmäs, aivan suuteluetäisyydelle. Deanin kasvoille kohosi kevyt puna kun ajatus otti vallan hänen mielessään. Ajatusta seurasivat silmät, jotka laskeutuivat enkelin vienosti avonaisille huulille. Sitten se peukalo painautui oikeasti haavan päälle hellästi, vetäisten pienen verivanan pois.
Castielin tuoksu vain ruokki epäsopivia ajatuksia, jotka yrittivät syöstää järjen vallasta. Castiel tuoksui… Castielilta. Sille ei vain ollut mihinkään maalliseen asiaan tai esineeseen vertaavaa sanaa. Tämä tuoksui taivaalliselta, mutta silti niin inhimilliseltä. Taivaansiniset silmät tuijottivat tutkivasti vihreitä, hämmentyneenä, mutta samalla odottaen. Luottaen. Ilma heidän välillään oli yhtä paksua ja tahmaista kuin pihka sormenpäillä. Maistuisikohan Castiel samalta kuin tuoksui?
”Hei, oletteko te kunnossa siellä!” Samin ääni kaikui yläkerrasta. Vittu.
”Joo ollaan!” Dean huusi katseensa sinkoutuessa automaattisesti portaille. Hän vilkaisi epäröiden Castielia, mutta hetki oli mennyt jo. ”Pitäisi varmaan… mennä. Tai jotain”, Dean köhäisi punastuen vahvemmin ja käveli poreilevan noidankattilan oli portaille. Pihkan liimaamien sormien tavoin Dean pystyi tuntemaan Castielin vaikutuksen itsessään paremmin kuin hän halusi. Jaa’a, hän taisi olla pikkuisen pihkassa Castieliin, Dean tajusi kivutessaan portaita pitkin ylös korvat kuumottaen.
